Tuntui niinkuin tunturi olisi katsonut häntä uhkaavasti ja kuusien
raosta jängän takaa pilkistellyt esiin huono omatunto. Sitten tuntui
siltä kuin olisi hiiviskelty ja kuiskailtu hänen ympärillään, mutta
sehän saattoi olla vain iltatuuli, joka huokaili autiotuvan seinän
vierellä olevan koivun latvassa.
Eerik Lensman murahti jotain itsekseen ja meni purosta hakemaan vettä.
Jänkä, jonka rannassa autiotupa seisoi, oli autio ja tyhjä, sääsket
vain pörräsivät kintereillä ja ilta-aurinko paistoi kirkkaasti. Elokuu
oli kulumassa.
— Joo, syksykinhän se on käsissä, syksy...
Eerik Lensman oli asiallinen ja ajatteli muita asioita. Hän ei
suotta ollut lautamies ja puolentoistatuhannen poron omistaja. Häntä
ei lantalainen suotta sanonut isännäksi, eikä hän suotta kulkenut
verkamudissa ja hopeasoljissa. Kahdeksan lehmääkin hänellä oli.
Hän ajatteli siis muita asioita.
— Elävää sanaahan se puhuu, Nikon Piera... Sydämelle käypää ja
herättävää...
Kas, kas! Tukkiipa vain nokkansa se Nikon Pieran saarna! Eerik Lensman
kääsi taas ajatuksensa. Hän oli viisas ja kehittynyt mies.
— Jos se tie tulee kulkemaan meidän kautta, ajatteli hän, ja miks'ei
tulisi, niin meille tulee kievari. Siitä on ollut jo nimismiehen kanssa
puhetta. Matkustaja pyytää hevosta... no, saahan sen... Matkustaja
maksaa... niin kylläkin, maksaa...
Eerik Lensman huomasi kuitenkin, että hänen ajatuksensa olivat
ääneenpuhumista. Suu kävi ja itsekseen hän lausui sanoja, puhui
kievareista ja muista, mutta ajatukset olivat muualla.
Eerik Lensman tuli Laanilasta, jossa oli ollut Nikon Pieran seuroissa
ja vähin puuhannut muitakin asioita. Jo matkalla oli hän ruvennut
ajattelemaan saarnaa. Kuinka se nyt sillä tavalla ne sanansa... Se oli
ollut siitä Jumalan nimen turhaan lausumisesta.
Olihan sitä sattunut yhtä ja toista, jota olisi saanut katua. Oli
tullut vahingossa merkityksi toisen poro, oli ryypätty viinaa kun oli
kohdalle sattunut ja tiesi, ettei kukaan ollut näkemässä, oli kerran
Vesisaaressa käydessä eksynyt rikkomaan sen kuudennen käskynkin,
mutta juovuksissa oli silloin ollut. Niin, ja sitten hän oli luvannut
kirkolla käydessään puhua lääkärille Inger-Marian pojasta, joka oli
sairaana, niin ettei ruoka pysynyt sisällä. Ei ollut tullut käydyksi.
Oli vain Inger-Marialle sanonut lääkärin sanoneen, ettei se niin
vaarallista ole, sellaista sattuu lapsille usein. Kahden päivän
kuluttua oli Inger-Marian lapsi kuollut. — "Katsoppas nyt", oli
Inger-Maria sanonut, "kuolemaksipa oli".
Mutta olihan hän koettanut kilvoitella, käynyt seuroissa ja kirkossa
ja kääntynyt Jumalan puoleen palavilla rukouksilla. Minkäpäs sitä, —
joskus voittaa perkele, mutta hän oli katunut. Hän oli kristitty, hänen
luokseen poikkesivat saarnamiehet, puhuivat uskosta ja lunastuksesta,
ja hän tunsi pistoksen sydämessään ja huokaili.
— Kristitty, kristitty mies on Eerik Lensman, oli Sovajärven saarnamies
kylillä sanonut.
— Valhetta! kajahti hänen korvansa juuressa.
Eerik Lensman säpsähti ja kalpeni. Mutta ulkona ei ollut ketään. Tuuli
vain suhisi koivun latvassa ja oksat hankasivat autiotuvan seinää.
Silloin Eerik Lensman muisti, että tämä oli sellainen paikka, jossa
sanottiin kummittelevan, sillä tällä jängällä oli aikoinaan moni
matkamies saanut surmansa.
Eikä hän päässyt tunnelmastaan minnekään. Matkalla se jo oli alkanut.
Hän oli kulkenut kiivaasti, koettaen paeta ajatuksiaan ja lyönyt päänsä
puuhun, jonka ukkonen oli lyönyt keskeltä poikki. Hän oli säikähtänyt:
Jumalan lyönti. Mutta sitten hän oli naurahtanut — kuinka saattaakin
kulkea niin ajatuksissaan ja lyödä päänsä. Perkele!
— Perkele! kajahti metsä.
Silloin oli Eerik Lensman tullut totiseksi. Kristitty mies kiroilee
kuin tukinvetäjä.
Kotiin oli vielä kolme peninkulmaa ja Eerik Lensman oli päättänyt yöpyä
autiotupaan. Nyt hän oli syönyt ja juonut kahvia ja oli aika käydä
levolle.
— Suuria syntisiä olemme me kaikin, huokasi hän, ja hyvinkin armon
tarpeessa. Hyvinkin.
Se oli taitavasti ajateltu ja Eerik Lensman nukahti ravitun miehen
uneen.
Ulkona tuli pimeä ja nukkuja näki unta Inger-Marian pojasta. Poika
oli puettu valkoisiin vaatteisiin ja seisoi Jumalan edessä osoittaen
sormellaan Eerik Lensmaniin.
— Tuo se minut tappoi, sanoi poika.
Eerik Lensmanin olisi tehnyt mieli huutaa, mutta ääni ei kulkenut,
juosta, mutta jalat eivät kantaneet.
— Tappoi... kertasi hän kauhistuneena mielessään, kylmän hien
virratessa pitkin selkää. Tappoi...
— Niin, hänellä ei ole omaatuntoa ollenkaan... Hän luulee olevansa
kristitty, mutta on varas, nimesi turhaanlausuja, juoppo, ahne,
salakähmäinen, huorimus...
— Ooo...
Eerik Lensman heräsi omaan huutoonsa ja hän aikoi ajatella: Untapa se
olikin.
Mutta hän ei saanut aikaa ajatella, sillä oli määrätty, että Eerik
Lensman oli heräävä kauhuun. Ensin hän ei muistanut, missä hän oli.
Ulkona oli pilkkoisen pimeä, tuli oli hiipunut hiillokseksi, mutta
ulkona suhisi ja vonkui, rankkasade pieksi maata ja tuuli puhalteli
sisään nurkista, tuon tuostakin herättäen hiilloksessa hehkun, joka
katseli häntä kuin tuliset silmät suoraan helvetistä. Ovi tärisi
ja ryskyi saranoillaan, aivan kuin joku olisi pyrkinyt sisään ja
kuullosti, kuin jokin vihaisesti olisi hangannut tuvan seinää. Silloin
Eerik Lensman muisti, että hän on Nirmamellan autiotuvassa, yksin
rannattomassa kiveliössä ja ettei kukaan voisi kuulla hänen huutoaan.
— Ehkäpä laantuu, ajatteli hän väkinäisesti.
Mutta ei laantunut. Murhattujen matkamiesten henget olivat kokoontuneet
aavoilta ja Nirmamellan kaltioista ja ratsastivat hihkuen ja huokaillen
yli jängän, välähdyttäen salamoina pitkiä veitsiä, tuon tuostakin
loiskahtaen mättäiden väliin syntyneisiin lammikoihin, taas jyristen
karauttaakseen siitä eteenpäin pian palatakseen takaisin.
— Murhaaja, varas, murhaaja, varas... — Eerik Lensman vaipui polvilleen.
Samassa hypähtivät lieden kivet, kuului särkevä jyrähdys, niinkuin koko
tupa olisi hajonnut, ovi lennähti seljälleen, ja kaikki esineet tuvassa
lensivät vastakkaiselle seinälle.
— Tulee, tulee... auta, auta, huusi Eerik Lensman, suuri poronomistaja
ja kristitty mies.
Mutta murhattujen henget pitivät peliään aavalla jängällä, kiirivät
tuvan ympärillä, ulvoivat ja hihkuivat ja puhalsivat hyistä ilmaa
avoimeen tupaan. Tämä paikka oli sellainen, jossa joskus oli
kummitellut, ja Eerik Lensman, rikas mies, oli polvillaan keskellä
lattiata, uskaltamatta mennä sulkemaan ovea. Tuuli tarttui tuhkaan ja
iennähdytti hehkuvat hiilet kipeninä ympäri tupaa, vaaran rinteellä
ryskyivät kaatuvat puut, sade ratisi ja tuuli ulvoi ja lauloi kuin
irtipäässyt helvetin henki ja sieltä jostakin kaukaa, rannattomasta
pimeydestä, välkähtelivät valkoiset veitset. Eerik Lensman, suuri
poromies, oli polvillaan lattialla, kaikki hänen porovarkautensa,
hänen juopumuksensa, hänen lankeemuksensa Vesisaaressa ja Inger-Marian
likainen, kuoleva lapsi kuvastuivat elävinä ja äsken tapahtuneina hänen
silmiensä edessä, ja hän hoki:
— Herra Jeesus, Herra Jeesus!
Kylmä hiki virtaili pitkin hänen ruumistaan, takkuinen tukka valui
hänen silmilleen ja ristissä olevat kädet vapisivat, kun hän huusi:
— Herra Jeesus, minä tunnustan...
Silloin Eerik Lensman ei enää ollut tekopyhä, sydämensä syvimmässä teki
hän epätoivoisia, pyhiä valoja.
Mutta taivaan voimat eivät ottaneet rauetakseen, tuuli vinkui
kimeämmin, lähellä oleva puro kohisi, ja Eerik Lensman näki, kuinka
suuri, musta koira, jolla oli palavat silmät, hiiviskeli ympäri tupaa
ja haukahteli oven kohdalla, tulematta vielä sisään. Silloin hyytyi
veri hänen suonissaan, mutta hän keräsi viimeiset voimansa ja meni
taaemmaksi. Ikkunan ohi mennessään hän huomasi, kuinka vaaralta jotakin
kiiluvaa tuli lähemmäksi. Läpi myrskyn kuuluivat selvästi risahdukset
ja tassuttelevat askeleet, hiipivät mutta varmat. Mitään muuta ei
näkynyt kuin se kiiluva piste, ilkeä, keltainen, kiiluva piste, jota
näkymätön käsi kannatti ja jonka valo näytti leviävän matkan päähän.
Puut ryskyivät ja suhisivat, askeleet tassuttelivat ja kiiluva piste
välkähteli kohtisuoraan ikkunaan. Kuolemankauhu valtasi Eerik Lensmanin
ja jättäen kaikki siihen paikkaan syöksyi hän jängälle.
Ei ollut suuri poromies eikä tunnettu kristitty se Eerik Lensman, joka
kauhulla kuunnellen koiran ulvahduksia ja perkeleellistä naurua, juoksi
pitkin peninkulmaista, autiota jänkätietä, läpi myrskyn ja läpi sateen,
ei se ollut rikas eikä mahtava perintötilallinen ja lautamies, vaan se
oli taikauskoinen, syntinen lurjus, joka juoksi henkensä edestä.
Paria minuuttia myöhemmin saapui autiotuvalle matkalla oleva metsäherra
laukunkantajineen, huomasi oven olevan auki ja, valaisten tuvan
sisustaa sähkötaskulampullaan, hän sanoi:
— Mikäkän piru sekin on ollut, jolle on tullut niin kiire, ettei ole
ehtinyt ottamaan lakkiaan eikä laukkuaan mukaansa.
— Lienee ollut joku varas, vastasi laukkua, joka pelkäsi ihmisiä...
Kiirepä tuli.
Läpimärkinäkin purskahtivat molemmat suureen nauruun.
* * * * *
Eerik Lensman oli nähnyt näyn ja tullut herätykseen. Hänen
synnintunnustuksensa oli niin pitkä ja leveä, että se herätti
ihmettelyä ihmisissä, jotka olivat pitäneet häntä esikuvanaan.