Tunturi-Heikki oli, suoraan sanoen, ikävä ja inhoittava mies.
Eihän hän suorastaan hullukaan ollut, joskin hiukan löylynlyömä,
mutta se hänen kuuluksi tullut kitsautensa ja rahanahneutensa, se ei
löytänyt äärtä eikä rajaa. Oikeastaan oli merkillistä, kuinka ihmiset
jaksoivat häntä sietää, mutta mahdollisesti se johtui siitä, että hänet
tunnettiin penikasta asti ja siitä, että hän oli niin nöyrä eikä ollut
kenellekään vaivaksi, kun ei häneltä vaan vaatinut rahaa. Päästäkseen
jotakin maksamasta oli hän valmis melkein mihin tahansa ja samoin
hän rahan edestä meni minne käskettiin. Kerran hän oli viiden markan
maksusta istunut ilkosillaan kymmenen minuuttia muurahaispesässä ja
kerran oli hän yhtä monesta kruunusta kuljettanut erään insinöörin
viisileiviskäisen laukun kahden peninkulman matkan Puitsitunturin
yli. Ei kukaan järkevä ihminen sellaiseen olisi ruvennut, mutta
Tunturi-Heikki rupesi, sillä hän tahtoi rahaa, paljon rahaa.
Mitään vakinaista tointa tai asuinpaikkaa Tunturi-Heikillä ei ollut.
Hän oli siellä, missä hänen annettiin olla, teki palveluksia kenelle
sattui ja joka parhaiten maksoi, auttoi poromiehiä poroeroituksessa,
souteli metsäherroja ja insinöörejä heidän virkamatkoillaan ja joskus
aikaisemmin oli hän Norjan puolelta käynyt säännöllisesti hakemassa
viinaa, vaikkei koskaan itse maistanut pisaraakaan. Nyt hän oli liian
vanhakin sellaiseen.
— Juo, Heikki, sanottiin hänelle.
Mutta Heikki ei juonut. Hän kyllä jollakin tavalla otti talteen sen,
minkä toiset hyvän hyvyydessään hänelle tarjosivat, mutta möi sen
sitten muille.
Sellainen oli Heikki. Vaatteet, armeliailta ihmisiltä lahjaksi saadut,
riippuivat ja roikkuivat repaleina hänen yllänsä, silmien katse oli
vaaniskeleva ja kurkisteleva, kädet vapisivat taukoamatta.
— Minulla ei ole mitään, ei yhtään mitään, sanoi Heikki.
Ja kuitenkin hänellä tiedettiin olevan runsaasti rahoja, joita hän
talletti tuohirasioissa, milloin kivien alla, milloin missäkin. Kerran
olivat poropaimenet löytäneet erään Heikin kassan: kiven alta suuren
tuohitötterön täynnä kiiltäviä kaksimarkkasia.
Heikki oli juossut, asiasta kuultuaan, kuin henkensä edestä
kaksipeninkulmaisen matkan silloiselta majapaikaltaan Tanhuaan.
— Antakaa takaisin minun rahani, huusi ja valitti hän. Kehtaattekin
viedä köyhän miehen ainoat säästöt, joita olen tallettanut kuin
silmäterääni.
— Säästöt, nauroivat löytäjät. Älä rupea, Heikki, varkaaksi. Miten sinä
voit todistaa niiden olevan sinun säästöjäsi?
— Kyllä minä tiedän, huusi Heikki. Jokaiseen rahaan on piirretty risti.
Löytäjät olisivat vielä kiusanneet Heikkiä, mutta isäntä oli komentanut
antamaan rahat Heikille ja potkinut hänet ovesta ulos.
Nyt alkoi Heikki tulla vanhaksi ja hän pelkäsi, että hänen työkykyään
ruvettaisiin väheksymään ja että hän ei kelpaisi mihinkään.
— Tarvitseeko herra soutajaa? kysyi hän kylään saapuvalta inspehtorilta.
— Vanhahan se vaari näkyy olevan.
— Mitä siitä, vastaa Heikki. Kyllä minä jaksan. Ja minä vien halvalla.
Kahdeksan markkaa Pumpasenkylään. Muut ottavat kaksikymmentä.
Heikin on enää vaikea soutaa, hän läähättää ja sormiin tahtoo
tulla suonenveto, mutta hän peittää väsymyksensä ja kiskoo venettä
vastavirtaan kuin olisi henki kysymyksessä, ajatellen neljää kiiltävää
kaksimarkkasta, jotka hän pian on kuljettava kätköihinsä.
* * * * *
Tunturi-Heikin pääasiallisin suojapaikka on Mellan talon pirtinloukko
ja merkillistä on, että Mellan Euke-emäntä, Mutkan ison rikkaan nuorin
tytär, joka kasteessa almanakan mukaan sai nimen Eugenia, häntä kärsii.
Niillä kuuluu, Eukella ja Heikillä, nuoruutensa päivinä olleen jotakin
härkkimen kauppaa, mutta kai se jo vähitellen, kolmenkymmenen vuoden
kuluessa, oli unohtunut, jos se jotakin tavallista kummempaa oli
ollutkaan. Tosin Euken mies, Mellan Sakeri, joskus päissään ollessaan
käski Heikin mennä helvettiin, vieläpä auttoi hänet pihallekin, ja
Heikki tottelikin äänettömästi, mutta vain siksi kerraksi. Hän palasi
pian takaisin, ja Mellan pirtti oli ainoa paikka, missä hänessä voitiin
saada esille se määrä ihmistä, joka hänessä vielä oli jälellä.
Niin ei ollut aina ollut. Oli ollut aika, jolloin ihminen
Tunturi-Heikistä saatiin liiankin helposti esille ja se oli silloin,
kun hän kirkkaina kesäöinä kuljeskeli viiden neljänneksen matkan sinne,
missä tiesi Euken olevan. Siinä ei vaikuttanut matkan pituus, ei yli
kiivettävä tunturi eikä kahlattava suo, jonka jokainen mätäs saattoi
pettää. Hän kulki vaan, koska oli kulkeakseen, kunnes Mutkan iso rikas
itse muutamana yönä raoitti aitan oven ja sanoi: "Suorihan tiehesi
täältä. Liian hoikkasäärinen ja köyhä sinä olet näillä main kärkkymään."
Se oli ollut murheellinen yö. Euke oli itkenyt, ja Heikki oli kiroillut
ja luvannut näyttää. Niinhän ne kaikki lupaavat ja siksi oli Mutkan
rikasta sydämensä pohjasta naurattanut ja suututtanut. Eihän hänellä,
suurin piirtein, ollut Heikkiä vastaan muuta kuin se, että Heikki
oli auttamattomasti liian köyhä. Mutkan poromäärä nousi tuhanteen,
lehmiäkin oli toistakymmentä ja hevosia kolme, mutta Tunturi-Heikillä
oli rievut päällään, silinterikello ja isänsä mökki, jossa asui ja
teki töitä vieraalle. Eihän sellainen käynyt, sen saattoi syrjäinenkin
ymmärtää.
Heikki oli siis luvannut "näyttää". Aluksi hän teki työtä
järjestelmällisesti, kielsi itseltään minkä voi ja kokosi kolikoita.
Mutta sitten annettiin Euke Mellan Sakerille ja silloin Heikin
rahankokoamishalu yltyi suoranaiseksi raivoksi. Syrjäiset eivät
jaksaneet hänen vimmaksi kehittynyttä ahneuttaan ymmärtää ja totta
lienee ollut, mitä herrat arvelivat, nimittäin se, että joku Heikin
hermoista oli liian heikko.
— Jos on totta, että Mutkan Euke on rahalla ostettavissa, kerrotaan
Heikin alussa sanoneen, niin kyllä se tänne tulee.
Silloin seudun asukkaat sanoivat, että "nyt se alkaa tiirata",
mutta mitä Euke itse ajatteli, siitä ei kukaan voinut mitään varmaa
sanoa. Hänen avioliittonsa oli samanlainen kuin tuhansien muiden, ei
hituistakaan onnellisempi, ellei onnettomampikaan. Tehdä tuhuutti
lapsen vuodessa kymmenen ensimmäisen vuoden aikana, siinä kaikki.
Kiveliössä on kyllä aikaa sellaiseen, kun vaan saa lapsensa elämään.
Eukelta kuolivat kuitenkin kaikki muut paitsi kaksi.
Mutta Tunturi-Heikki kuljeskeli, kuten sanottu, pitkin maita ja kokosi.
Milloin esiintyi hän kaupustelijana, milloin työmiehenä ja kun ei töitä
ollut tarjona, käveleskeli hän pitkin vaaroja ja katseli kätköjään.
Oikeastaan Euke ei enää sisältynyt hänen turtuneeseen tajuntaansa, hän
oli onnellinen siitäkin, kun tiesi omistavansa niin paljon rahoja ja
että joskus sai poiketa Mellaan, Euken läheisyyteen.
— Mitähän mutkalainen nyt sanoisi, arveli hän, ja hänen verettömät,
ohuet huulensa vetäytyivät nauruun, kun hän ajatteli, ettei Mutkan
isännällä enää olisi mitään sanomista. Mutta mutkalainen oli jo
haudassa ja Euke oli toisen oma. Vain totiset kuuset ja surisevat
sääsket kuulivat Tunturi-Heikin jaakeat, sanoiksi puhjenneet mietteet,
kun hän laski rahojaan, kaikki hopeaksi ja kullaksi vaihdettuja.
* * * * *
Niinpä hän muutamana päivänä sitten saapuu Purnun uutistaloon juuri
silloin, kun päivä on kuumimmillaan. Hän on ollut saattamassa
kirkonkylän toista metsäherraa Lauttaseen, hän on kävellyt neljä
peninkulmaa ja on väsynyt.
Pihalla on autiota ja tyhjää, vain sääsket pörräävät ilmassa. Läheinen
kuusikko näyttää huokailevan kuumuudessa ja tunturin kivet tuntuvat
seisovassa lämmössä hehkuvan.
Tunturi-Heikki käy pirttiin, jossa väki on ruokalevolla. Vain isäntä
raoittaa silmiään, kun Heikki käy sisään.
— Heikkikö se siellä? kysyy isäntä.
— Heikki vain, vastaa tulija ja käy istumaan. Isäntä vetää pitkiä
henkäyksiä, ennenkuin käy jatkamaan keskustelua.
— Kuuluuko Lauttaseen erikoisia? tiedustelee hän.
— Mitäpä sinne. Entä tännepäin?
Nyt isäntä nousee istumaan ja koputtelee piippuaan penkkiin. Hänellä on
tärkeää sanomista, sillä muuten hän ei vaivautuisi istumaan.
— Kylläpä vähän, sanoo hän, puhallellen puhtaaksi piipun vartta.
Mellaan tulee huomenna huutokauppa.
— Häh?
Tunturi-Heikin ilmeettömät silmät pyöristyivät ja hänen ohut
sisäänpainunut suunsa jäi puoliavoimeksi.
— Huutokauppa, sanoin minä, jatkaa Purnu tyynesti, sytytellen
piippuaan. Se on se Sakeri luottanut niihin akkansa rikkauksiin, juonut
ämpärittäin ja ollut päissään, mutta nyt se lopahti. Taisi ne puulaakin
vörskotit nyt loppua.
Tunturi-Heikin himmentyneessä tajunnassa herää vähitellen eräitä
mielikuvia, jotka kaikki sisältyvät sanaan: Euke. Hän on nyt Heikin
mielikuvissa sama Euke kuin kolmisenkymmentä vuotta sitten, huolimatta
siitä, että tällä Mellan Eukella on lösöleuka, hampaaton suu ja
huolimatta siitä, että hänellä Mellan kanssa on ollut kymmenen
lasta. Ja Tunturi-Heikki on joskus luvannut »näyttää. Nyt, kun se
„näyttämisen” suuri momentti on tullut, alkaa Heikissä käydä ja
samalla kun hänen sormensa alkavat entistä enemmän vavista käy hänen
hengityksensä läähättäväksi niinkuin eläimen, joka lähenee himonsa
esinettä.
— Lähde sinä minun kanssani Mellaan, sanoo hän Purnulle.
— Kuka sinne nyt, tällaisessa helteessä. Melkein parin peninkulman
matka.
— Kyllä minä maksan. Paljonko tahdot?
— Kaksi kymppiä, naurahtaa Purnu.
Mutta vastoin odotusta ei Tunturi-Heikki rupea voivottelemaan. Hän on
täysin tyyni ja asiallinen.
— Meidän pitäisi kulkea vähän kiertoteitä, sanoo hän. Saattaa tulla
parikin peninkulmaa kierroksia yhteensä.
— Sitten annat viisikymmentä, vastaa Purnu ja ottaa piipun hampaittensa
raosta, sillä Heikissä on tällä hetkellä jotakin, jota hän ei ennen ole
huomannut.
— Sinä kannat sitten, mitä on kannettavaa? kysyy Heikki.
— No vaikka sinut itsesi kaupantekijäisiksi, jos kerran viisi kymppiä
annat, naureskelee Purnu.
Tästä tuli sitten sellainen matka, jota Purnu ei koskaan saattanut
unohtaa. Vaaralta vaaralle, tunturilta tunturille sai hän kiivetä
Heikin jälessä, milloin rämpiä vellovia soita, milloin kahlata yli
viriävän joen.
— En minä tätä kestä, sanoi hän. Ellet anna seitsemääkymmentäviittä,
palaan takaisin.
— Saat seitsemänkymmentäviisi, tuoss'on, vastasi Heikki ja jatkoi
matkaansa.
Purnun silmät laajenivat ja nyt häneen meni hieno pelko kun hän seurasi
Heikkiä.
Kiveltä kivelle, koivulta toiselle, kuuselta toiselle kävi heidän
tiensä. Heikin paikallistuntemus oli erehtymätön, hän näytti olevan
tuttava jokaisen puun, jokaisen pensaan, jokaisen kiven kanssa.
— Odota siellä!
Ja aina kun Purnu sai käskyn odottaa, palasi Heikki takaisin milloin
tuohirasia, milloin tötterö, milloin soodapurkki täynnä kiiltäviä
hopearahoja. Mutta Purnu oli nyt sellaisessa mielentilassa, ettei
hän uskaltanut liikoja kysellä. Melkein taikauskoisella pelolla hän
seurasi tuon puolihupsun miehen puuhia. Askel askeleelta kävi laukku
painavammaksi, rahat helisivät ja painoivat hänen selkäänsä, ja
tahtomattaan, näiden muuttuneiden olosuhteiden vallitessa, rupesi
hän miettimään, oliko hän ollut Heikille hyvä vai paha. Hän tunsi,
että Heikki voisi muodostua joksikin tekijäksi hänen elämässään ja
mielihyvin hän totesi, ettei hän koskaan suoraan ollut sanonut Heikille
pahaa sanaa, paitsi mitä oli tullut joskus miesroikassa viisasteltua.
— Eiköhän levähdetä vähäsen, ehdotti hän.
— Ei meillä ole sellaiseen aikaa, vastasi Heikki päätään kääntämättä.
Purnu seurasi hikoillen ja hengästyen. Aurinko aleni, puitten varjot
autioilla kankailla kävivät pitemmiksi, sääskien surina vaisummaksi,
aika kului, mutta Tunturi-Heikki ei väsynyt.
— Mitä sinä oikein ajattelet? tiedusteli Purnu.
— Ajattelen mitä ajattelen.
Itse asiassa Heikki ei ajatellut mitään, hän vain tunsi, että se hetki
oli tullut, jolloin hänen vaistonsa, kolmekymmentä vuotta hillityt,
saisivat purkautua. Hänestä tuntui, että kaikki oli niinkuin ennen,
silloin kun hän Mutkan Euken kanssa joskus kuljeskeli metsissä.
— Näeppäs mies, sanoi hän Oravaaran laella Purnulle. Tuolta näkyy Mella.
— Niin tekee, myönsi Purnu, vaikk'ei kyennyt tajuamaan toisen
riemuitsevaa ajatuksenjuoksua.
— Ja sielläkö on huomenna huutokauppa?
— Niin on, vastasi Purnu.
— Ei ole, huudahti Tunturi-Heikki. Kyllä siitä pidetään huoli, ettei
ole.
Purnu alkoi vähitellen oivaltaa, mitä Tunturi-Heikillä oli mielessä.
— Sitä Eukeako sinä...? tiedusteli hän arasti.
Mutta Heikki ei vastannut. Viimeinen kätkö oli jo käyty hakemassa ja
nuorukaisen notkeudella sujutteli Heikki vaaran rinnettä alas. Hän oli
jo päivällä kävellyt useita peninkulmia, nyt hän oli monta tuntia ollut
yhtämittaisessa liikkeessä ja hänen sydämensä toiminta alkoi herpautua.
Sittenkin hänen ajatuksensa toimivat: Euke oli epäröinyt, Euke ei ollut
ollut rohkea, mutta nyt Euke näkee, että olisi kannattanut olla rohkea.
— Eiköhän istuta hiukan? pyytää Purnu toistamiseen.
— Ottaa minullakin hiukan rintaan, vastaa Heikki, mutta onhan meillä
aikaa talossa levätä.
Kotvasen kuluttua Heikin kuitenkin täytyy talttua istuutumaan.
Sydän takoo kuin vasaralla, ohimot valuvat vettä ja polttavat kuin
kuumesairaan, mutta selkää värisyttää vilu.
— Kuule, sanoo hän Purnulle. Jos minulle sattuisi jotakin tulemaan,
niin sano, että kaikki rahat ovat Euken.
— Sanotaan, vastaa Purnu yksikantaan.
Tunturi-Heikki miettii hetken.
— Eihän tästä tiedä, virkkaa hän sitten, minusta tuntuu tämä olo niin
tukalalta. Mutta sano Eukelle, että jos jää ylijäämää, niin antakoon
sinulle viisi- tai kuusisataa tai tuhannen...
Purnu on koko ajan ajatellut itseään, mutta kun hän nyt kuulee
sisimpien toivomustensa täyttyvän, ei hän löydä sanoja edes
kiittääkseen.
— Minusta on niin mukavaa ajatella, jatkaa Tunturi-Heikki, että teidän
penkillänne on aina saanut nukkua rauhassa ja kun on herännyt, on
kahviakin joskus annettu...
— Mitäpä tuosta, mutisee Purnu. Kylläpähän sinä...
Sitten molemmat taas jatkavat matkaa, Purnu edellä, Heikki jälessä
lyhyin, horjahtelevin askelin.
* * * * *
Pari tuntia jälkeen puolen yön saapuivat molemmat Mellaan. Kukaan
talonväestä ei herännyt, mutta miehet hakivat porontaljat allensa,
laskeutuivat pitkäkseen ja nukahtivat.
Siltä tilalta ei Tunturi-Heikki, köyhä ja murjottu, koskaan ollut
nouseva. Hänen oli suotu kuolla sen läheisyydessä, jota hän nuoruutensa
päivinä oli jollakin tavoin rakastanut. Sillä kun emäntä aamulla nousi
keittämään kahvia ja Purnu siihen heräsi, ei hän saanut Heikkiä millään
keinoin ylös. Kukaan ei siis ollut kuulemassa Heikin viimeisiä sanoja,
jos hänellä olisi, sattunut olemaan sellaisia sanottavana, eikä mikään
rakastava käsi painamassa kiinni hänen silmäluomiaan enemmän kuin
katsomassa hänen kuolinkamppailuaankaan, jos hänellä joku sellainen oli
sattunut olemaan.
— Kuollut se on, pääsi Purnulta.
Euke-emäntä, joka pannuineen oli häärinyt piisin ääressä, hätkähti ja
astui askeleen lähemmäksi.
— Hyvä olikin, sanoi hän melkein hellästi, että pääsi näkemästä
huutokauppaa. Sitä kohtaan kun aikoinaan oli niin matala aita.
Hetkisen vallitsi pirtissä suuri hiljaisuus. Aamuvirkut kärpäset
lentelivät edestakaisin rauhallisesti tunnelmaa lisäten. Aurinko
siirtyi korkeammalle ja valaisi Heikin kalvenneita kasvoja. Euke-emäntä
oli kovin kiintynyt työhönsä, joka kai oli hänen viimeisiään tässä
talossa, hänen kasvonsa punoittivat, mutta sehän saattoi johtua
kuumuudesta, ja hänen silmistään valui vettä. Purnu puolestaan oli
noussut penkille istumaan ja puuhasi kiinteästi laukkunsa luona.
— Kävimme sen kätköillä, saneli hän viimein harvakseen, ja se sanoi,
että kaikki kuuluu sinulle. Näkyy olevan kolmattakymmentä tuhatta
markkaa ja kruunua. Mutta räknää itse tarkemmin.
Nyt ei Euke-emäntä enää häärinyt lieden luona, vaan purskahti
rehelliseen itkuun.
Samassa tuli aamuvarhainen nimismieskin kamarista tiedustellen, etteikö
talossa kahvia annetakaan. Huutokaupan kun piti alkaa kello kymmeneltä.