Tänään tai viimeistään huomenna oli siis Sara-Niilan kohtalo
ratkaistava.
Sara-Niila tunsi sen syvästi sielussaan istuessaan siinä tupansa
penkillä piippua imeskellen. Hänessä asui raukea, veltostuttava
rauha niinkuin sellaisessa, joka raskaasti työtä tehden on täyttänyt
velvollisuutensa.
Lapset ärhentelivät hänen ympärillään, naureskelivat, kisailivat ja
yltyivät joskus tappelemaankin, mutta viimeksimainittu ei häirinnyt
Sara-Niilan suurta rauhaa. Tapelkoot, aikansa tappelevat, minkä
tappelevat. Niin on itsekukin penikkana tehnyt.
Kaija, hänen vaimonsa, loddadsham, keitti kahvia lieden ääressä.
Hetkisen Sara-Niilan katse viivähti hyväillen hänessä, salaisesti hän
toivoi, melkein itsensä tietämättä, että lapset menisivät pihalle,
mutta sitten hän taas syventyi piippunsa imemiseen ja tulevan onnensa
epämääräiseen aprikoimiseen.
* * * * *
Sara-Niila oli palvellut Erik Eiraa, pororuhtinasta, jo Kaaresuvannossa
ja uskollisesti seurannut häntä, kun Erik Eira muutti Kaaresuvannosta
Suomeen, Uodsuun. Siitä oli jo toistakymmentä vuotta. Eihän hän,
Sara-Niila, koskaan ollut mitään puutettakaan nähnyt, aina oli Erik
Eira antanut sen, mitä oli tarvittukin ja joskus vähän enemmänkin.
Mikäpäs siinä. Erik Eira oli lappalaisten eittämätön gonagas, kuningas,
ja Sara-Niila hänen uskollisin miehensä.
Täällä Suomessa oli hän nainut Pongun Kaijan ja vaikka he olivat olleet
avioliitossa vasta kymmenen vuotta, oli lapsia jo seitsemän. Ja sen
seitsemännen jälkeen oli Sara-Niila ruvennut miettimään.
— Mitäpä sinä turhia mietiskelet, oli Erik Eira sanonut. Kyllä Ibmel
pitää huolen sinun lapsistasi niinkuin sinusta itsestäsikin.
— Niin kai, oli hän, Sara-Niila, vastannut, mutta sittenkin hän oli
miettinyt, vaikkakaan järkevä miettiminen ja eteensäkatsominen ei
kuulunut hänen luonteensa pohjimmaisiin ominaisuuksiin.
— Katsokaa taivaan lintuja... sanoi pastori.
Tässä ei kuitenkaan auttanut katsella taivaan lintuja. Jos hänen,
Sara-Niilan, pää kesken kaikkea kaatuisi, niin kuka silloin pitäisi
huolta Kaijasta ja lapsista? Erik Eirako? Kyllä kai, mutta aikansa
hänkin. Köyhiksi ne jäisivät, köyhiksi ja osattomiksi, vaikeaa olisi
niille vaellus ja lopuksi loppuisi Erik Eirankin kärsivällisyys. Kuka
sitä nyt aina auttamaan ja yhä vain auttamaan.
Senvuoksi oli Sara-Niila yksinäisillä retkillään alkanut katsella
itselleen uutistalon paikkaa ja lopuksi sellaisen löytänytkin
Seeskulkijanojan varrelta. Jollakin tavalla oli hän saanut hankituksi
itselleen lehmän, raivannut peltomaata ja tehnyt heinää ojan varrella
olevalla luonnonniityllä.
— Kyllä sinusta vielä toimeentuleva mies tulee, Sara-Niila, oli hän
itselleen sanonut.
Omalle itselleen hän ei myöntänyt, että näissä hankkeissa olisi ollut
ylpeyden henki mukana. Hän oli vain katsonut lastensa etua, omasta
puolestaan valvonut, etteivät nämä joutuisi kunnan niskoille. Jo
keväällä oli hän pannut uutistalon hakemuspaperit itäpiirin nimismiehen
kautta sisälle ja tänään tai huomenna hän odotti katselmusmiehiä.
Kuului se insinööri Trampenfelt tulevan, mikäli kirkolta kävijät olivat
kertoneet.
* * * * *
Sara-Niila istui siis tupansa penkillä ja mietiskeli. Hän asui sadan
sylen päässä Uodsun päärakennuksesta, jonka pääty ja takakartano
paistoivat hänen silmiinsä, kun hän vilkasi ikkunasta ulos. Oli jo
se hetki, jolloin kesä painuu harmajaksi syksyksi, jolloin sääsket
kuolevat kylmyyteen, ja mäkäräiset käyvät esiin toimittamaan ne
tehtävät, jotka sääskiltä ovat jääneet tekemättä. Lapset tappelivat
yhä. Nuorempi Sara-Niila oli jo antanut sellaisen iskun Sara-Jounille
vasten turpaa, että veri juoksi, mutta isä-Niila istui vain imeskellen
piippuaan ja tuskin viitsi kohentaa lapsiaan.
— Aja ne kartanolle, sanoi Kaija, hyvin tietäen, ettei hänen ajamisensa
mitään auttaisi.
— Menkää kankaalle riitelemään, tiuskahti Niila
velvollisuudentuntoisesti ja häristi sormellaan, niinkuin oli nähnyt
Mutenian isännän tekevän, mutta mietteitään hän ei voinut keskeyttää.
Hänestä tulee siis Seeskulkijanojan isäntä ja talonsa nimeksi on hän
ajatellut Seeskulkijaa. Tästä eteenpäin hän ei enää ole Sara-Niila,
vaan Niila Seeskulkija, ja kirkkoherra huutaa kinkerillä: »talokas
Nils Seeskulkija. Ja hän astuu esiin, mudin helmat hiukan liehahdellen
ja hopeasoljet välkähdellen ja osaa katkismuksensa. Hänellä on
valkeasalvoksinen talo, jossa on pirtti ja kaksi kamaria ja kirkolle
mennessään poikkeaa Erik Eira hänen luokseen kahville. Kaija tarjoaa
kahvia ja juustoa ja poronkieltä ja joskus ryypyn Norjan viinaa, jonka
Tunturi-Heikki on Norjasta tuonut.
— Hyvin sinulla onkin, Sara-Niila, sanoo Erik Eira ja antaa lapsille
kruunun, jotta isä saisi ostaa heille makeisia kirkolla käydessään.
Mutta Niila Sara ei vastaa mitään, vaan hymyilee ja on tärkeän
näköinen, niinkuin Erik Eirakin ja sitten hän käskee Erik Eiran
kamariin ja panee grammofoonin soimaan. Hän hankkii samanlaisen
grammofoonin kuin se mestari Kylmänenkin, jota on rangaistu varkaudesta
ja joka sitten on tullut Lappiin. Sen hän tekee, eikä grammofooni maksa
Tromssan Gundersenilla kuin kaksikymmentä kruunua. Grammofooni soittaa
"Ihajaan" ja "Kuinka se joki voipi suora olla"; Erik Eira kuuntelee,
naureskelee ja hopeasoljet kiiluvat päivänvalossa.
— Kyllä sinulla on, Sara-Niila, on vaan, sanoo hän ja ottaa ryypyn
viinaa.
Niinhän hänellä on. Perunamaa kukkii tuossa ikkunan alla, ohrapelto
on ojan takana ja tukkimetsä kasvaa, minkä ennättää. Kirkonkirjoissa
ei enää sanota: porolappalainen Niila Uulanpoika Sara, vaan
kruununuutistalokas Niilo Ollinpoika Seeskulkija.
Näin miettii Sara-Niila, ja hänen sydänalaansa kutittaa aivan kuin
putoaisi hän jostain korkealta. Ei ole synnillistä ajatella näin.
* * * * *
Kaija panee kahvin pöytään. Kaijalla on syvät, ruskeat silmät ja pientä
alakuloisuutta meiningeissä. Hän kulkee ahkerasti seuroissa ja hänellä
on herkkä ja syvä synnintunto.
— Kun sinä et vaan ajattelisi liiaksi niitä maallisia, sanoo hän,
vaikka ajatukset liikkuvat samoissa asioissa.
Sara-Niila ei ole erikoisen hanakka seuroissa kulkija, vaikka onkin
tullut jonkunlaiseen herätykseen, eivätkä vaimon sanat niin ollen
hätkähdytä eivätkä herätä suurempaa vastakaikua. Hän ei siis vielä
vastaa mitään, vaan kopahduttaa piippuaan penkinlaitaan ja kävelee
hitaasti pöydän ääreen kahville.
Kaija läsähtää seinänvieruspenkille Niilaa vastapäätä ja alkaa vaieten
särpiä kahvia. Kun ei Niila vastaa, näkee hän velvollisuudekseen
jatkaa..
— Se on niin, että Jumala on ylpeitä vastaan, sanoo hän, niinkuin on
seuroissa oppinut. Eihän se mitään, jos hommaa ja puuhaa, mutta jos
ahneus ja ylpeyden henki pistävät siihen nokkansa...
— Mistäpä meikäläiselle sellaisia henkiä, keskeyttää Niila
välinpitämättömästi, vaikka salaisesti hiukan peljäten. — Nöyrällä
mielellä on tehty, mitä on tehty...
Sara-Niilan pelkoon liittyy jotakin taikauskoista. Hänellä ammuu oma
lehmä Erikin navetassa, hänellä on viisitoista poroa ja nelisensataa
markkaa säästössä. Kyllä niillä jo jonkunverran saa aikaan. Mutta onhan
sitä yhtä ja toista pientä keräytynyt omalletunnolle, josta sietäisi
tili ja tunnustus tehdä nöyryydessä ja katumuksessa. On joskus tullut
kaikessa hiljaisuudessa merkityksi toisen poro, — mutta niinhän tekee
moni muukin, melkein kaikki, kun vaan silmä välttyy, — on joskus
ryypätty viinaa ja yllytty joikaamaan ja kerran hän poroeroituksella
päissään ollessaan oli sytyttänyt paperossinsa kymmenen kruunun
setelillä. Silloin ei varmasti ylpeyden henki ollut kovinkaan kaukana.
Nämä olivat kyllä kaikki niitä vähäpätöisimpiä syntejä, mutta kun ne
kaikki kokosi yhteen, saattoivat ne hyvinkin aiheuttaa sen, ettei Ibmel
katsonut Niilaa kelvolliseksi saamaan uutistaloa.
Ja vähitellen Niilaa alkaa totisesti peloittaa, häntä kalvaa suuri,
jäytävä levottomuus ja pelko, levottomuus, joka panee sydämen
kiivaasti tykkimään ja joka on yhtä tuskastuttava ruumiillisesti kuin
henkisestikin. Rukouksestahan tässä lähtisi apua, mutta ei Niila voi
nyt rukoilla. Arvaahan Ibmel heti, että uutistalosta ja maallisesta
hyvyydestä tässä on kysymys. Olisi jo kauan aikaa sitten saanut
mietiskellä niitä asioita ja tehdä välit selviksi.
Sitten se talo putoaisi kuin hyllyltä.
* * * * *
Niila painaa neljäntuulen lakin lujemmin päähänsä ja menee ulos,
vaikkei hänellä ole siellä mitään tekemistä.
Rakennusmestari Kylmänen tulla jonksuttelee juuri portailla jängän yli,
laukku heilahtelee hänen selässään ja hän on huomattavasti juovuksissa.
Kun hän saapuu lähemmäksi, kuulee Niila, että laukussa pulpahtelee
jotakin, ja heti alkaa häntä riivata himon piru, mutta hän päättää
sankarillisesti taistella sitä vastaan ja voittaa.
— Päivää, tervehtii Kylmänen jo matkan päästä. Terveisiä Inarista.
— Päivää, vastaa Sara-Niila kuivasti.
— Joko syyni on käynyt? kysyy Kylmänen sitten.
— Tänään niitä odoteltiin, mutta eipä ole vielä kuulunut.
Kylmänen siirtää laukun käteensä ja taas Niila kuulee sieltä jotakin
lotinan tapaista.
— Ottaisiko Niila ryypyn?
Niilan sydän hetkahtaa ilosta ja odotuksesta. Mutta samassa Niila
kauhistuu, sillä hän huomaa, että himo tälläkin tärkeällä hetkellä
istuu hänessä lujasti.
— En, vastaa hän kartellen. Voivat tulla ne vieraatkin... ja syntikin
se on, lisää hän pian, ihaillen omaa miehuuttaan.
Kylmänen ei ole sillä tuulella, että rupeaisi pilkantekoon.
— Synti! toistaa hän äreästi. Jumalanviljaa se on niinkuin leipäkin,
ohrista tai rukiista tehty. Mutta sitä pitää käyttää taidolla eikä
niinkuin paviaani.
Niila ei tiedä, mikä on paviaani, mutta arvaa, että se on jotakin
pahaa tai jokin pirun keksintö, ja muutenkin on Kylmänen sanonut syvän
ja vaariinotettavan totuuden. Niin juuri, — taidolla. Taidolla ja
ymmärryksellä niinkuin Erik Eira, joka kyllä ottaa ryypyn, mutta joka
ei koskaan kännää humalassa. Ja Sara-Niila päättää seurata isäntänsä,
Erik Eiran esimerkkiä... Senverran hänellä täytyy olla miehuutta ja
itsensähillitsemiskykyä.
Eikä Niila lankeakaan. Hän ottaa vain kolme, neljä tukevaa ryyppyä ja
antaa Kylmäsen jatkaa matkaansa.
Päivä alkaa jo hämärtää, eikä syynimiehiä vielä näy. Lieneekö
insinööri Trampenfelt yöpynyt Purnuun tai muuten katsonut itselleen
edullisemmaksi tulla vasta huomenna. Nyt, alkavassa hämärässä, näyttää
hänen mökkinsä vielä rappeutuneemmalta, mustemmalta ja matalammalta
kuin tavallisesti, varsinkin jos sitä vertasi Uodsun päärakennukseen.
Epätasaisesti, kovin epätasaisesti, jakaa Ibmel lahjansa, toisilla on
yllinkyllin ja enemmänkin kuin mitä tarvitsevat, toisilla ei oikein
sitäkään. Eivätkä ne hyvyydet useinkaan vanhurskaille tule.
Äkkiä Sara-Niila huomasi napisevansa Ibmeliä vastaan ja keskeytti
säikähtäen mietteensä.
Mitäpä hän mestaroimaan! Mutta ikuisen syyn sai päällensä, jos jätti
lapsensa näkemään nälkää.
Sara-Niila kuljeskeli suon reunaa ja tuli ojalle, joka hiljaa lorisi
metsän syvyydestä suolle, muuttuen siellä haastelevasta purosta
totiseksi, mustaksi, tuskin huomattavasti eteenpäin virtaavaksi ojaksi.
Nyt, illan hiljaisuudessa, tuntui Niilasta, kuin haastelisi puro
hänelle kauniisti ja asiallisesti.
"Minun rannoillani kuljeskeli kerran Seeskulkija, hän, joka
peninkulmien päästä tiesi, mistä kadonnut ruumis oli löydettävä tai
varastettu tavara haettava. Hän asui tuolla Päiväsen tienoilla, minne
sinäkin aiot tupasi rakentaa... Nämä rannat ovat vihannat ja kauniit,
tukkimetsä on koskematon ja korkeampaa heinää et löydä kuin vuopajaini
rantamilla. Seeskulkija ei heiniäni tarvinnut, sillä hänellä oli
vain poro ja vuohi, hänen palaneen tupansa kivijalan rauniot löydät
Päiväsen polun varrelta. Melkein sata vuotta on kulunut Seeskulkijan
tuvan palosta, eivätkä nykyisen polven ihmiset häntä muista. Oletko
nähnyt tulen joskus raunioilla kimmeltävän, välkkyilevän ja pakenevan,
antamatta lämpöä ja valoa... Sinusta on tuleva Seeskulkija..."
Eipä, ettei vistota Sara-Niilaa. Tähtiä on syttynyt taivaalle, hämärä
käy syvemmäksi, jängältä käy uho ja metsä tuntuu huokailevan. Tuolta
vilkkuu takkatuli Uodsun pirtin ikkunoista, tuli tuikahtelee hänenkin
tupansa ikkunoista ja Marjaanan kodan räppänästä nousee sauhu. Marjaana
on niitä ihmisiä, jotka eivät ole sopineet asumaan salvettuun taloon.
Hän tahtoo elää ja kuolla kodassa. Sydämessään Sara-Niila tuntee
arvonantoa Marjaanaa kohtaan. Niin, ja tuossa ovat Puitsitunturit hänen
edessään, hämärässä synkkinä ja uhkaavina, jossakin niiden takana on
Mutanivan varakas kylä ja Inari. Niin on joka suunnalle: metsiä, soita
ja valkoisia kankaita ja tuntureita, ja taas metsiä, soita ja kankaita
ja joku kylä siellä täällä, ja täällä kävelee hän, Sara-Niila, yksin
ja ajattelee, miten järjestäisi tulevan ajallisen elämänsä. Vähitellen
alkaa Niilasta tuntua koko hänen uutistalo-hommansa yhtäkaikkiselta
ja pieneltä. Tuolla noin, tuolla korkealla, tummansinisen taivaan ja
tähtien takana, asuu Ibmel ja Hän kaiken lopuksikin tämän asian laittaa
oikealle tolalle, jos on laittaakseen. Jonkunlaisena kaukaisena, hyvin
vaikeasti tajuttavana ja siintävän etäisenä käsitteenä tulee Niilan
mieleen ajatus, jota, jos hän sille osaisi nimeä antaa, voitaisiin
nimetä ajatukseksi maailmankaikkeudesta.
Yksinäinen poro säikähdyttää hiukan Niilaa, kun hän hiljalleen kävellä
keinuttelee kotiinpäin ja saattaa hänen ajatuksensa vanhoille, tutuille
urille.
* * * * *
— Minulla on oma uutistalo ja yksitoista verovapaata vuotta... minä
en saa enää palkkaa Erik Eiralta, minulla on lehmiä ja poroja ja
elokuulla minä menen heinäntekoon... Sitten minulla on hevonen ja
rahaa kirstussa, Kaijalla on hopeasolkia, ja Erik Eira tulee joskus
kylästelemään... Grammofooni pannaan soimaan, kiiltävätorvinen,
laulava, soittava, naurava grammofooni... minä muutan siihen neulaa...
Niila kuvittelee erikoisesti tilannetta, joka sisältyy neulan muuttoon,
totiseen ja tärkeään toimitukseen, mutta sitten hän taas hätkähtää:
— Grammofooni — ylpeyden ja perkeleen henki...
Hän tiukentaa vauhtiaan, käynti käy yhä keinahtelevammaksi, mudin
helmat heilahtelevat oikeaan ja vasempaan, hän koettaa olla
ajattelematta mitään ja melkein vihaisesti työntyy hän tupaan.
Kaija on keittänyt kalakeiton ja epäillyt, että Kylmänen on juottanut
Niilan.
— Kyllä se hyvä olisi, jos se talo saataisiin, sanoo hän iloissaan
siitä, etteivät epäilykset osottautuneet oikeiksi.
— Kyllähän se olisi, vastaa Niila ja vääntäytyy mitään erikoista
toivomatta, mitään tuntematta ja mitään ajattelematta levolle.
Hän on jo nöyrästi heittänyt kaikki Ibmelin kaikkivoipaan harkintaan.
* * * * *
Seuraavan päivän iltana Sara-Niila palaa insinööri Trampenfeltin
ja kahden uskotunmiehen kanssa katselmuspaikalta. Päivän kuluessa
on hänessä heikosti vaihdellut toivo ja levottomuus, varmuus ja
epävarmuus. Insinööri ja uskotutmiehet ovat sitä mieltä, että paikka
on erinomaisen sopiva itsensäkannattavalle uutistalolle, eivätkä he
ollenkaan epäile, etteikö Niila saisi siihen taloa pystyyn, kun panee
kovasti työtä, vähän rahaa ja käyttää asiantuntevaa apua.
— Minulla on lähes neljäsataa markkaa säästöjä, sanoo Niila.
— Ja kun myyt viisi poroa, niin saat kaksisataa lisää, sanoo insinööri.
Niila ei ole myynnin kannalla, mutta hän ei vastustakaan.
Hiljaisuudessa hänen ajatuksensa lentävät Erik Eiraan. Hänen mielensä
on taas täynnä toivoa.
Kun he taas saapuvat Uodsun pirttiin, istuu siellä metsäherra
Gyllenmarck. Metsäherra on hiljainen ja harvasanainen, kättelee
insinööriä ja katselee Niilaa ja uskottuja miehiä sillä tavoin, että
nämä tulevat ottaneeksi lakit päästään. Hän valittaa, ettei pitkän
kävelymatkan ja loukkaantuneen jalkansa vuoksi ollut ehtinyt ajoissa,
— oikeastaanhan hän voisi antaa oman lausuntonsa kuvernöörille
katselmuksen jälkeenkin, — mutta on nyt kuitenkin tullut..
Insinööri kuuntelee tarkkaavaisesti ja vaikka Niila koettaa karaista
luontoaan, alkaa häntä puistattaa. Hän aavistelee, mitä on tulossa:
hylkääminen, kylmä, armoton hylkääminen. Niilan sisässä alkaa
kummallisesti käydä ja hän istuu paikallaan kuin noiduttu, kaikin
vaistoin odottaen.
— Kuvernööri tulee auttamattomasti hakemuksen hylkäämään, lausahtelee
metsäherra katselematta suorastaan minnekään, sillä hakemus kohdistuu
aiottuun suojelusalueeseen.
Se tuli siis nyt. Niilasta tuntuu, kuin hänessä jokin töksähtäisi.
Kaija, joka myöskin on tullut tupaan, vetäytyy vielä enemmän hämärään
nurkkaan, ja insinööriltä pääsee rauhallinen: ”vai niin”.
Ne ovat suuria herroja, insinööri ja Gyllenmarck, ne eivät käsitä, että
Niilan hakemus oli osa hänestä itsestään; arasti Niila katsahtaa sinne,
missä tietää Erik Eiran istuvan ja on huomaavinaan pienen, pilkallisen
hymyn hänen ohuilla, tupakanruskeilla huulillaan.
"Ylpeyden henki!" kuiskaa joku ääni Niilan rinnassa. ”Ylpeyden ja
ahneuden henki”.
Ja samassa Niila rauhoittuu ja tylsistyy. Tällä kertaa ei Ibmel ollut
sallinut. Hän tahtoi vielä antaa koettelemuksia ja kilvoitteluja.
— Kyllä kai se köyhän on toivotonta... sanoo hän nöyrästi.
— Mikä vika se on, kun mies vaan muuten on kunnollinen ja työkuntoinen,
myhähtää insinööri Trampenfelt kehoittavasti.
— Eikähän Seeskulkijanojan varsi ainoa paikka ole, virkahtaa
Gyllenmarck levollisesti. Sopii hakea talonpaikkaa Kotavuomalta, niin
luulen, ettei ole kuin vuoden tai parin asia, kun siinä on valmis talo.
Sanoo ja marssii insinöörin jälessä kamarin puolelle jättäen Niilan
yksin mietteineen.
Kuvernöörin nahkapäätöksen tullessa on Niila jo taas aivan rauhallinen.
Hänellä on valta katsella uusia maita, mutta nöyrällä mielellä, ilman
ylpeyden, ahneuden ja prameuden henkeä, ahkeran ahertajan tavoin,
niinkuin Ibmel suurilta syntisiltä vaatii.
Tai sitten valita rengin harmaja elämänura ja jättää se perinnöksi
lapsilleen.