Elämä Kaarretahon kruununtorpassa, numero 89 Vaalajärven pitäjän
Kaitmitkaidan kylässä, kuten torpankirjoissa niin uljaasti sanottiin,
ei todellakaan ollut liiallisella hyvinvoinnilla ja ylenpalttisilla
nautinnoilla pilattu.
Päivä meni, toinen tuli, vuodet kuluivat, Anselmi teki työtä minkä
kerkesi, aina kun oli siihen tilaisuudessa, akka haukkui miestänsä ja
teki lapsen joka vuosi, mutta köyhyys ei ottanut väistyäkseen Anselmin
hallitsemasta kruununtorpasta.
— Kyllähän tässä vielä, kyllähän tässä vielä... hoki Anselmi ja
uskoi sankarillisesti, että kylläpähän Jumala, kylläpähän Jumala,
kun muilta hommiltaan ehtii, vielä luo armollisen katseensa hänenkin
joukkonsa puoleen, niinkuin saarnamies Annaperin seuroissa oli häntä
lohduttanut. Mutta Jumala ei nyt ollut vielä ehtinyt ottaa Anselmin
vaivoja käsittelynalaiseksi, vaan antoi hänen edelleenkin kilvoitella
köyhyydessä ja uskossa.
— Ynnä kurituksessa, teki Anselmin mieli lisätä, mutta mikäpä hän oli
viisauksia lausumaan.
Itse asiassa ei Anselmin aineellinen asema suurin piirtein eronnut
tuhansien muiden torpparien asemasta. Jos he jollakin tavoin olivat
saaneet itselleen hankituksi hevosen, niin he vetivät rahtia kesäisin
ja Kemi-yhtiön tukkeja talvisin, ja elämä oli jotenkuten siedettävää.
Mutta ellei heillä sitä ollut, — ja tähän ryhmään kuului Anselmi
Elsanpoika Kaarretaho — niin he tanasivat metsäherran tai maanmittarin
töissä kesäisin, puulaakin talvisin ja ellei mitään sopivaa souvia
sattunut eikä muutenkaan ollut eteensä katsonut, näkivät nälkää, kunnes
taas sattui eteen reikä, josta pääsi livahtamaan. Eihän se hevosenpito
sitäpaitsi oikein olisi Anselmille sopinutkaan, kun lähimpään
valtatiehen oli lähes neljän peninkulman matka.
Naapurit, Kaitmitkaitalaiset, pitivät Anselmia hiukan löylynlyömänä ja
alituisen pilan esineenä.
— Lyö Anselmille piimää leiliin ja anna sille viisikymmentä penniä,
niin kyllä juoksee edestakaisin kirkolla, sanoivat he.
Kirkolle oli viitisen peninkulmaa.
Mutt’ei Anselmi silti löylynlyömä ollut, vaikka ei ollut liiallisella
neron runsaudellakaan pilattu.
Hän oli vain köyhä, niin verrattoman köyhä. Pakko pani juoksemaan.
* * * * *
Nyt oli talvi jo kulunut puoliväliin eikä mitään elinkeinon apua ollut
ilmestynyt.
Anselmi istui tupansa penkillä ja harkitsi ankarasti tätä asiaa,
niinkuin oli jo monta viikkoa tehnyt. Aina väliin hän imaisi puoleksi
sammunutta piippuaan, sylkäsi tarmokkaasti ja katseli taas eteensä.
Lapset temmelsivät puolialastomina ja nälissään lattialla ja
piirtelivät epämääräisiä kuvioita isän sylestä, mutta kaksi lähinnä
nuorinta oli joutunut riitaan harvinaisesta aarteesta, jonka toinen
oli löytänyt: kuolleesta hiirestä. Kaikkein nuorin, yhdentoista
kuukauden, jolla oli vanhuksen kasvot ja auttamattoman väärät jalat,
katseli riitaa äänettömänä yksinäiseltä paikaltaan keskellä lattiaa ja
suhtautui siihen ylemmän tyyneydellä.
— On se hyvä, että on edes puita tarpeeksi, mietti Anselmi. Jos tuuli
alkaa nurkasta puhaltaa, niin lisää vaan puita pesään.
Akka hämmensi jotakin keittoa takan ääressä. Hän oli koko päivän
kotkottanut Anselmille ja piti nyt pienen paussin, miettiäkseen, mistä
päästä seuraavan saarnansa alkaisi. Anselmi seurasi hämmentämistä
silminnähtävällä mielenkiinnolla, mutta mitä keitto tulisi sisältämään,
sen tiesivät vain Jumala ja akka. Vesi siinä ainakin tulisi olemaan
päätekijänä.
— Menisit siitä edes jonnekin, tokaisi akka.
— Nyt se alkaa, ajatteli Anselmi ja yhtäkkiä hänen mieleensä muistui
metsäherran grammofooni. Ei tarvinnut muuta kuin vääntää vähän
veivistä, niin jo soitti vaikka miten pitkän liverin. Anselmia rupesi
naurattamaan, mutta hän hillitsi itsensä eikä puhunut mitään.
— No! tiukkasi akka.
Anselmi pani lähtevän näköisenä naapukan päähänsä.
— Minne minun pitäisi mennä? kysyi hän.
— Mene jostakin kyselemään töitä.
Anselmi oli neuvoton. Hän oli jo kolunnut kaikki mahdolliset ja
mahdottomat paikat. Ei ollut ollut metsäherralla eikä pappilassa. Ei
kukaan tarvinnut. Sitten hän oli mennyt kauppiaan luo pyytämään vähän
tavaroita velaksi. Hän oli puhunut kauan ja vakuuttavasti, oli luvannut
vaikka tunkiota nuolla, kunhan vain saa sen ja sen. Kaksi markkaa oli
saanut ja siitä oli nyt kolme viikkoa.
Puute kävi jo liian pitkälliseksi ja rasittavaksi.
— Onhan tuo edes hyvä... aloitti Anselmi.
— Mikä sitten? keskeytti akka.
— Että lapset ovat terveitä, jatkoi Anselmi viattomasti.
Laihuutta ja jatkuvaa kitumista ei Anselmi osannut pitää vikana eikä
minään. Samanlaisia ovat muittenkin penikat ja kylläpähän korjautuu kun
kasvavat.
Akan täytyi naurahtaa, mutta sai pian entisen vakavuutensa takaisin.
— Kyllä tästä kunnan puoleen on käännyttävä, sanoi hän.
— Eipä ollut apua, kun koetettiin, väitti Anselmi. Onpahan köyhempiäkin.
Ja jonkunlainen hyvämieli kirkasti hänen yksinkertaiset kasvonsa.
— Ellet olisi myynyt koiraasi, puhui akka taas, voisit nyt mennä
linnustamaan. Se apu siitäkin olisi.
— Saatiinpahan siitäkin viisikymmentä markkaa, vastasi Anselmi.
Viisikymmentä markkaa, joo. Ja tarpeeseen tulivat. Elää nujuutettiin
niinkuin paremmatkin pari kuukautta.
— Ja hyvä kuuluu olevan, jatkoi Anselmi, kun akalla ei ollut sanaa
suuhun tulevaa. Sellainen tyypillinen, pystykorva, haukkuva lintukoira.
Kyllä minä kirkolla kuulin ja joka sanan muistan.
Nyt lasten leikki yltyi tavanmukaiseksi, todelliseksi tappeluksi.
Anselmi katseli, kuinka akka tarmokkaalla kädellä ja asiantuntemuksella
asetti tappelun, nousi sitten ja painui ulos.
— Minne sinä menet? kysyi akka.
— Pyssyn otan ja menen katsomaan, näkyisikö lintuja.
— Mitä sitä turhia? Kun sen koirankin möit.
— Pakkohan siihen oli. Ja saapa tuolla käydä. Ei ota jos ei annakaan.
Pimeässä navetassa ammui torpan ainoa lehmä. Anselmi avasi oven ja
vilkaisi sisään. Siellä se seisoi lamassa niinkuin ennenkin ja inui
Anselmia vastaan. Jäkäliä oli pakko sillekin syöttää.
— Älähän murehdi, kanttura, sanoi Anselmi toverillisesti. Kunhan tästä
kesäkin vielä tulee, niin saat heiniä. Ja ensi syksynä tehdäänkin eri
tavalla.
Lehmä ammahteli iloisena lupauksesta, mutta vähän kuin epäillen, kuinka
sen kesään pääsemisen kanssa oikein on.
— Sen kun tappaisi, ajatteli Anselmi, nousten suksilleen, niin jo
valuisi ruokaa pitemmäksi aikaa. Mutta liian äkkiteko se olisi. Sitten
olisi sekin toivo poissa ja mistäs tenaville maidon otat?
* * * * *
Anselmi hiihteli metsiä ristin rastin, ilman mitään päämäärää. Nousi
vaaralle, painui taas aavalle, mutta mitään ammuttavaa ei näkynyt.
— Mitäpäs sitä ilman koiraa, ajatteli hän. Taisi olla sittenkin tyhmää
kun tuli myydyksi. Mutta paremmat taitavat Killillä olla päivät
puulaakin herran luona kuin isäntäväellä täällä kotosalla.
Ja taas Anselmi hartiain takaa potkaisi sivakoitaan eteenpäin.
Alkoi jo painua illaksi ja Anselmia uuvutti. Mistäpä ne liiat voimat,
ei ollut tullut liikoja syödyksikään. Olisi sitä nyt joku lintukääkäle
tarvinnut saada hollille. Mutta eipäs. Kun ei, niin ei. Se on se köyhän
osa sellainen.
Luonto ja hiljainen metsä antoivat Anselmin ajatuksille suuntia ja hän
hidasti kulkuaan. Annahan kun päästään kesään ja työn päästä kiinni.
Kyllä silloin katsotaan eteen, katsotaan totisesti, jos ei tähän
mennessä ole katsottu. Ei tule olemaan muijalla sanansijaa, jos tähän
mennessä liekin ollut.
Tästä Anselmi johtui miettimään, että kuinkahan se hänen kohtansa onkin
sellainen. Muille aina jotenkin onnestaa ja lykästää, mutta eipähän
satu hänen kohdalleen. Sattuisipa edes kerrankaan. Mutta kaipa Jumala,
joka pitää huolen riekoistakin...
Uupumus alkoi jo saada ylivallan, ruumis oli läpihiestynyt ja Anselmi
istahti kaatuneelle, lumiselle puunrungolle pannen tupakaksi. Kukapa
häntä auttamaankaan, kun ei tiedä, koska saa omansa takaisin. Selväähän
se on, liiankin selvää. Mutta kun edes töitä antaisivat!
Anselmin havahdutti mietteistään porolauma, joka tulla tömähdytti
siihen ja alkoi penkoa lunta. Jäkälää kai hakivat.
— Noillakin on ruokaa tarpeeksi, ajatteli Anselmi katkeruudetta. Mutta
ehkäpä se omena tipahtaa joskus minunkin kohdalleni...
Sitten hän rupesi tarkastelemaan merkkejä. Joo, Matti Pongun,
lappalaisen merkkejä olivat useimmat. Kyllä se Jumala siunaa sitä
omaisuutta toisille, niinkuin Matti Pongullekin, ja toiset saavat
olla ilman ja kärsiä. Matti Pongullakin poroja tuhansiin. Jos yhden
vei rutto ja toisen tappoi susi, niin uusia sikisi. Ja jos tuosta nyt
ampuisi yhden, niin tuskin Matti sitä koskaan tietämään tulisi.
Kuin välähdys meni Anselmin päähän, että tuosta hän täräyttääkin
yhden. Ei hän varasta. Huomenna hän menee Matti Pongun luokse ja
sanoo: »Nälissäni minä sen tein, mutta anna anteeksi. Rahaa minulla
ei ole, mutta kesällä tulen töihin taikka maksan. Matti Ponku kuuluu
olevan ymmärtäväinen mies ja mukava mies, kyllä se antaa anteeksi. Ja
niin päästään sitten kevääseen eikä joka päivä tarvitse kuulla akan
kramahvoonaamista.
Anselmi nousi, laukaus kajahti metsässä terävänä ja särmikkäänä, ja
sitten se oli tehty. Lauma karahti pakoon, sen kopareiden kapse eteni,
mutta yksi makasi verissään hangella. Hetkeksi Anselmin silmissä
musteni, hänen jokainen jäsenensä vapisi ja hänestä tuntui kuin puitten
takaa sukeltautuisivat esiin Pongun Matti ja hänen poikansa, poliisi
ja nimismies ja tarttuisivat häntä risaiseen kaulukseen: „Ahah, jopa
tapasimme sinut teossa, poronvaras”. Kittilään, Kittilään, Kittilän
linnaan, siellä saat miettiä... Mutta metsä pysyi äänettömänä,
ruudinsavu hälveni ja vain pakkanen paukahteli puissa. Eläin makasi
siinä, mihin oli jäänytkin.
Anselmi palautti mieleensä kaikki lupauksensa, rauhoittui ja rupesi
nylkemään poroa. Sitten hän asetti ruhon eteensä suksille, sitoi taljan
selkäänsä ja alkoi rauhallisesti hiihdellä kotia kohden.
Pihalla tuli akka häntä vastaan.
— Herra Jeesus, mitä sinä olet tehnyt! huudahti hän.
— No nyt ei tarvitse ainakaan lihan puutetta inistä, vastasi Anselmi
hymyssä suin.
— Tarvitse! voihki akka. Ei sinusta tähän asti ole ollut hyötyä muussa
kuin lasten laitossa ja nyt vielä toimitat itsesi linnaan.
— Mitäpä vahinkoa siinä sitten on, kun te vaan elätte, virkahti
Anselmi. Huomenna menen Ponku-Matin luo ja kerron koko jutun. Kyllä se
antaa velkana olla kesään asti.
— Menet minkä menet.
Eukko jatkoi periaatteesta vatkuttamistaan, mutta näytti kuitenkin
rauhoittuvan.
Seuraavana yönä Anselmi ja hänen perheensä nukkui kylläisenä ja
rauhallisena, ja aamulla Anselmi sonnusti itsensä matkalle.
* * * * *
Ponku-Matti oli kyllä mukava mies, mutta poro, jonka Anselmi oli
ampunut, ei ollutkaan hänen. Hän katseli vuoroin korvia, jotka Anselmi
oli tuonut, vuoroin niiden tuojaa ja jahkaili.
— Kyllä sinä minun puolestani velaksi saisit, jos se minun olisi ollut,
lauloi hän, mutta se näkyykin olevan Hietaniemen. Mene sopimaan hänen
kanssaan.
— Kun ei ole rahojakaan kouraan tyrkätä, valitti Anselmi. Varkaaksi
minä nyt tulen.
Ponku-Matti, lappalainen, mietti hetken.
— No, kyllä sinä minulta saat viisikymmentä kruunua maksaaksesi ja
sovinnoiksi, jos vaan lupaat kesällä tulla töihin, päätti hän.
— Mutta jos se sittenkin panee varkaaksi.
— Kyllä me kaikki varkaita olisimme, jos olisimme sinun veroisiasi
köyhyydessä, lohdutti Ponku-Matti.
Täynnä toivoa hiihteli Anselmi Hietaniemeen, mutta Hietaniemi ei
ottanut vastaan tarjottuja rahoja.
— Varas on varas ja varkaana tuomittava, sanoi hän topakasti.
Ilmankos olikin suuri lakimies ja ajoi pitäjäläisten asioita käräjillä.
* * * * *
Oli siis päätetty, että Anselmi oli joutuva linnaan. Nyt hän
istui vanginkuljettajan vieressä Annaperin pirtissä ja odotti
kihlakunnanoikeuden päätöstä.
Kittilään tästä tuli meno, Kittilään tai Oulun linnaan, kysymys oli
vain siitä, miten pitkäksi aikaa.
Akka istui hänen vieressään toisella puolen, itkeskeli ihmisille
surkeuttaan ja haukuskeli miestään.
— Sanoinhan minä, motkotti hän, että se siitä tulee.
— Niinpä sanoit. Mutta elettypä on. Kelpasivatpa lihat sinullekin.
— Kuulkaa nyt, hyvät ihmiset, sanoo minun yllyttäneen...
Anselmi on köyhän nöyryyden juurikuva, hän istuu vain ja tuijottaa,
toivoen, että päätös pian tehtäisiin, mutta ovet pysyvät
auttamattomasti suljettuina.
— Kyllä se on hyvä, että tuollaiset opetetaan, sanoivat poromiehet.
Vaikka kyllä se koetti selittää, että nälissäni minä tässä... Ja
sovintoakin muka oli tarjonnut.
— Hyvä se on, vastataan. Löylynlyömähän se on koko mies...
— Niinpä hyvinkin. Sitä se Hietaniemikin oikeudessa, että opettaa se
täytyy eroittamaan omansa ja toisen oma.
Oikeussalin ovet pysyivät vielä kiinni. Väliin kuului sieltä tuomarin
korkea ääni, väliin taas jonkun lautamiehen jäyheä basso. Ja hetki
hetkellä kävi Anselmin mielentila oneammaksi ja akan motkotus yltyi.
Mitä ne siellä nyt sitkuttavat, sanoisivat, että linnaan menet ja sillä
hyvä.
Vihdoin viimein ovet sitten lennähdytettiin selälleen ja ihmiset
käskettiin sisään. Nyt se sitten nähdään!
"— Ja koska on todistettu", lukee tuoman hitaasti ja tyynesti,
"että vastaaja, Anselmi Elsanpoika Kaarretaho, on äärimmäisessä
hädässä ampunut kysymyksenalaisen poron sekä jo seuraavana päivänä
tarjonnut asianomistajalle siitä korvausta, kihlakunnanoikeus,
ottaen huomioon nämä lieventävät asianhaarat, harkitsee oikeaksi
kanteen kokonaisuudessaan kumota, velvoittaen vastaajan kuitenkin
asianomistajalle suorittamaan korvauksena ammutusta porosta
kolmekymmentä markkaa. Asian näin päättyessä saavat asianomaiset itse
kärsiä kulunsa."
Asianomaiset saivat käydä ulos.
— Onpa vielä jälellä hovioikeus, sanoo Hietaniemi uhkamielisesti.
— Ja senaatti, säestävät toiset poromiehet.
Anselmi ei vastaa mitään. Nöyränä ja kiitollisena alkaa hän tallustella
kotiaan kohti, ja akka kulkee hänen jälessään rähisten, että nyt ne
Pongun rahoilla ostetut jauhotkin ovat loppuneet.
Mutta Anselmista tuntuu sittenkin, kuin olisi omena kerran pudonnut
hänenkin kohdalleen.