Siellä, missä kruunun poroaita katkaisee vuolaan Tuntsan, autiossa
erämaassa, on aidanvartijoilla hataraseinäinen kotansa. Ei kylää, ei
taloa, ei edes tölliäkään kymmenien peninkulmien laajuisella alalla.
Ääretön, salaperäisyydessään hirvittävä erämaa kaikkialla, minne
vain silmäsi käännät. Ympärilläsi on valkea jäkäläkangas kuivine,
kaksilatvaisine kuusineen, sen takana samanlaisia jäkäläkankaita,
paloja tai vellovia soita, jotka pieni tunturipuro tai joentapainen
jakaa ikäänkuin suunnattomiin sarkoihin, ja sitten taas kankaita,
soita, tuntureita, vaaroja ja yhtä loputonta erämaata. Edessäsi
näet Sauoivan ja Puitsitunturin vaaleat laet, takanasi Värriöiden
tunturijonon ja kaukana idässä, kohti Vienanmerta, kohottaa Umptek
lumipeitteisiä, mutta laskevan auringon valossa verisiltä näyttäviä
huippukaan taivaita kohti. Maantieteilijät kertovat sen olevan toista
kilometriä korkean.
* * * * *
Viikkomääriä voit tässä kiveliössä kulkea ja kuulet vain omien
askeltesi kahisevan jäkälikössä ja sääskien taukoamatta surisevan
ympärilläsi. Joskus voit tavata kuljeksivan porotokan. Se pysähtyy
hetkeksi, katsahtaa sinua ihmetellen, pakenee sitten kiiruusti
tiehensä, ja sinä kuulet vain sen kavioiden kopseen, joka häipyy
kauas erämaan uumeniin. Karhukin, tämän erämaan vakinaisin asujain,
antaa sinun rauhallisena kulkea tietöntä taivaltasi ja väistyy
kauniisti ja hiljaisesti syrjään. Niin voit kulkea viikkomäärin ja
yhä voimakkaampana kehittyy sinussa tunne, että olet heitetty oman
harkintasi varaan ja että jostakin, vaaleansinisen taivaan takaa,
katselee sinua Isä-Jumala, vartioiden, teetkö oikein tai väärin ja
vaatimatta sinua tilille muiden kuin korkean itsensä eteen.
* * * * *
Vain kruunun monikymmenpeninkulmainen poroaita antaa aavistuksen
jonkunlaisesta viljelyksestä, poroaita, joka on rakennettu varkaita
vastaan ja joka suunnattoman langan tavoin leikkaa erämaan. Varkaita
vastaan on tämä aita rakennettu, sitä varten on sillä myöskin
vartijansa ja Tuntsan rannalla on yksi heidän kodistaan.
Kerran viikossa sivuuttaa tällä kodalla toisensa kaksi vartijaa
kulkeakseen sitten kumpikin suunnalleen kuusi peninkulmaa.
* * * * *
Eera Mantselmus, joka toistakymmentä vuotta on ollut toimessaan, on jo
kodalle saapunut. Kesät, talvet on hän matkansa aidan viertä kulkenut,
joskus vain kylässä käynyt eväitä hakemassa, ja ihmiset kertovat, että
hän tuntee aidan jokaisen säleen, jokaisen puun, pensaan ja kiven
aidan vierellä. Varkaudet ovat vähenneet, vain joskus voi koltta,
ryssän puolen lappalainen, viikkomäärin vaanittuaan Eeraa ja saatuaan
varmuuden siitä, että hän on peninkulmien päässä, saada viedyksi
suuremman tai pienemmän tokan omalle puolelleen.
Eera on siis jo saapunut kodalle, keittänyt kahvit ja istuu
kynnyksellä toveriaan odotellen ja piippuaan imeskellen. Hän on ehkä
viisissäkymmenissä, mies laiha ja luiseva, kasvot päivettyneet ja
ilmeettömät. Silloin tällöin luo hän pikaisen katseen ympärilleen ja
imee sitten taas piippuaan sen näköisenä kuin ei ajattelisi mitään.
— Saisi se toverikin jo tulla, että saataisiin vähän jutella, mietti
hän. Muutamia vuosia sitten, kun isoajakoa oli toimitettu, ei täällä
tarvinnut seuran puutetta valittaa. Linjamiehiä ja insinöörejä joka
kolmannella peninkulmalla. Mitähän varten se kruunu tännekin niitä
linjojaan...?
Toveri, Sodankylän puoleinen, viipyi yhä.
— Jos lienee tavannut jonkun erämaita kiertelevän, teitä karttavan
viinasaksan, jatkoi hän mietteitään.
Joskus oli hänkin tavannut sellaisen, ostanut tuopin pirtua ja
sitten toverinsa kanssa juonut sen täällä kodalla. Kyllä silloin
oli Sodankylän miehen suu käynyt ja lopuksi oli metsä kajahdellut
vanhojen miesten käheästä, yksitoikkoisesta laulusta. Vieläkin pakkasi
naurattamaan kun ajatteli.
— Mutta mistäpä ne viinasaksat näin aikaisin, ajatteli hän sitten.
Keliä ne odottavat. Ei sitä laukussa ansioiksi asti...
Nimismies oli pyytänyt häntä ilmoittamaan viinankuljettajat, mutta
mitäpä hän niistä. Vallesmanni pitäköön huolen omistaan ja hän
omistaan. Ja kuuluipa nimismiehellekin kelpaavan. Apteekissa joi niin,
että nyrkit savessa rypi maantiellä, vaikka kielletty oli... Vahtikoon
itse tai pankoon poliisin. Eipä ole ajasta puute...
Koltatkin antoivat itsestään vähän työtä. Ennen olivat satoja poroja
vieneet omalle puolelleen ja siellä tappaneet, mutta lienee luonto
mennyt senjälkeen, kuin Aatsingin Heikki heistä pahimman ampui. Mitäpäs
siitä? Kuka käskee heidän tulla tänne varastamaan leivän ihmisten
suusta. — Tosin nytkin joskus särkivät aitaa, mutta siihenpä se jäi. Ei
annettu aikaa saada suuria laumoja kokoon.
Ja Eeraan menee hyvän mielen tunne siitä, että tämä on suureksi osaksi
hänen ansiotaan.
— Mutta entäpä...
Eeran mieleen juolahtaa ajatus, että se toveri onkin tavannut kolttia.
Hän nousi jo pystyyn ja oli tarttua kivääriinsä, mutta malttoi sitten
mielensä. Mitäpä nekään näin aikaisin...
Aurinko alkoi jo painua Värriöiden taakse, kun se toinen viimeinkin
saapui, hitaasti lönkytellen, laukku selässä, pyssy olalla ja kirves
kädessä. Eera oli jo niin tähän jokaviikkoiseen tapaamiseen tottunut,
että tuskin viitsi katsettaan nostaa, vaikka odottanutkin oli.
Jompikumpi heistä sai näin joka viikon kuluttua istua ja odotella.
Ellei hän, niin sitten toinen. Miten sattui. Eikä siinä tavattaessa
liikoja kätelty eikä tervehditty.
— Pidin tässä kahvia kuumana, sanoi Eera, kun mies oli tullut kodalle.
Ajattelin, että piankin tulisit, mutta kauanhan sinulta menikin.
— Kauan, vastasi toinen harvakseen ja tarttui kuppiinsa. Sitten siirtyi
hän valkean ääreen, istuutui ja täytti astiansa.
— Oli aidassakin vähän korjaamista, sanoi hän sitten.
— Vai oli? vilkastui Eera. Ei minun tahollani ollut sattunut.
Toveri joi kahvinsa suurella mielihartaudella, avasi sitten laukkunsa
ja alkoi järsiä kuivattua poronlihaa.
— Vai oli särjetty? tiedusteli Eera uudelleen hetken kuluttua. Kukahan
lienee ollut meiningeissä?
Toinen vartija lopetteli ateriaansa ja paneutui pitkäkseen sytytettyään
ensin piippunsa.
— Kolttapa tietenkin, vastasi hän sitten välinpitämättömästi.
— Mitäpä koltta näin aikaisin...? Melkein kesä vielä.
— Kyllä ne pojat Saisi ottaa hengiltä koko heimokunnan, että kerrankin
pääsisi rauhaan. Niillä on varkaan luonto veressä...
— Taitaa olla. Ja monihan niistä on löytänyt viimeisen levon täällä
selkosessa, niin että melkein on sääli tullut. Vaan eivätpä ota
ojentuakseen, eivät.
— Mutta oletko varma, että koltta on jo ollut liikkeessä?
Toveri vaikeni ja kaivoi laukustaan esille patalakin.
— No? kysyi hän sitten voitokkaan näköisenä.
— Kas perhanaa! — Erkki otti lakin käteensä ja pyöritteli sitä kauan
aikaa hyppysissään. — Koltan on, koltan täinen lakki. Saapa taas pitää
silmänsä auki. — Olivatko äsken käyneet?
— Lastut aivan tuoreita. Muttei ollut yhtään elukkaa reiästä mennyt,
huomasin sen jäkälistä. Odotin siinä kohdalla parikin päivää,
nähdäkseni, minkä konstin ne nyt ovat keksineet, muttei näkynyt, ei
kuulunut.
— Odottelemaan lienevät menneet.
— Odottelemaan kai. Jos nyt satut tapaamaan, niin...
Eera ei vastannut mitään. Koltta-asiat olivat niin jokapäiväisiä, ettei
niitä kannattanut sen enempää aprikoida. Molemmat änkeysivät kotaan ja
laskeutuivat levolle taljoille.
— Onko sattunut viinakauppiaita tiellesi? tiedusteli Eera, hetkisen
vedeltyään vielä makuulla ollessaan pitkiä savuja.
— Ei ole näkynyt. Ajattelinkin, että jos he ovat aidan särkijöitä, niin
kaipa jälkensä korjaavatkin. Ja antavat muutenkin, tiedon itsestään.
— Niinpä vain.
Eera makasi vielä jonkun aikaa tupakoiden ja kuunnellen toverinsa
hartaita, äänekkäitä kuorsauksia. Niin, mikähän ne koltat onkin
näin aikaisin liikkeelle saanut? Varmasti niillä taas on joku uusi
varastamiskonsti, kun tietävät, että talvella ollaan vielä enemmän
varuillaan. Eivät niiden kanssa auta lailliset tuomiot, eivät puheet,
eikä raahaaminen Kittilän ja Oulun vankilaan. Kaksi istuu nytkin Oulun
linnassa, mutta minkä tolkun niistäkään sai — tunnustivat vain, että:
joo, varkaita me olemme. Kyllä Aatsingin Heikin konsti oli paras: henki
pois vaan, niin ei tule toista kertaa...
Sinä yönä ei Eera nukkunut rauhallisesti. Juuri, kun hän oli saanut
unen päästä kiinni, heräsi hän taas ja viimein hän kyllästyi ja nousi.
Levottomuus ei antanut hänen maata. Tiesi, minkä taas keksivät hänen
maatessaan ja hän saa sitten koko talven tehdä tiliä paliskunnan
miehille.
Eera pani pannun tulelle, joi kahvinsa ja lähti sanaa puhumatta
taipaleelleen. Joen yli soudettuaan tarkasti hän kiväärinsä. Hyvässä
oli kunnossa, — sillä kun hyvästä paikasta pääsee pamauttelemaan, niin
kyllä varkaat vähenivät.
Aamu oli varhainen ja kostea ja Eera kulki verkalleen tietään. Hän
oli rauhallinen, mutta hän tunsi, että jokainen hänen hermonsa oli
vireessä. Tuskin koskaan oli hänen terävä silmänsä niin tarkasti
pälyillyt ympärilleen, tuskin koskaan hänen herkkä korvansa niin
tarkasti eroittanut metsän jokaista risahdusta ja tuskin milloinkaan
hänen kirveensä niin usein kopahduttanut aidan välipylväitä. Mutta
vikoja ei näkynyt, epäilyttäviä ääniä ei kuulunut. Kylläpä ymmärsivät
karttaa, tiesivät, että täällä ei varkaita kohtaan tunnettu sääliä.
Ja entistä tarkemmin vaani tarkka silmä, entistä lujemmin pusertuivat
yhteen kovat, tupakanruskeat huulet.
Kaikki oli rauhallista ja äänetöntä. Ei kuulunut koltan kimeää ääntä,
kun hän tovereitaan lähestyvästä vaarasta varoittaa, ei hänen hiipivää,
tassuttelevaa askeltaan kuivassa jäkälikössä. Kuuset vain huokailivat
iänikuista, valittavaa säveltään, silloin tällöin ulottui korvaan
tunturipuron livertelevä lorina.
Eera kulki eteenpäin kaikin vaistoin vainuten vaaraa. Jos tulevat
hänen näköpiiriinsä, ei hän enää heidän kanssaan keskusteluihin rupea,
kuten kerran oli tehnyt. Menevät polvilleen, pyytävät, rukoilevat, ja
kun selkänsä kääntää, tulevat takaisin. Koltan koko olemus oli Eeran
mielessä ruumiillistutettu varas, varas pikkuvarpaasta viimeiseen
täiseen hiustupsuun asti. Eeran periaatteena oli ampua heti, kun
näkikään heitä. Heillähän ei ollut täällä mitään tekemistä.
Kuitenkin: voi sattua, että kolttakin joskus ottaa asettuakseen
väijyksiin.
Eeran sydäntä kolkutti hiukan, kun tuo ajatus tuli hänen mieleensä,
mutta hän hylkäsi sen uljaasti: koltta on pelkuri ja huono
pyssynkäyttäjä. Koltta ei uskalla ampua suomalaista. Sellaista ei ollut
tapahtunut sitten Juonnin suurten mellakkain, kun paliskunnan miehet
joukolla menivät sinne merkkejään tuntemaan. Oli sekin yhtä ajojahtia.
Ajatus ei kuitenkaan antanut hänelle rauhaa. Hän oli antanut
lähtöpassin niin monelle koltalle, miks'ei voi tulla hänenkin vuoronsa.
Jos ovat hyvinkin tulleet tänne, istuvat jonkin kiven takana käsi
liipasimessa ja odottavat häntä, aina varuillaan olevaa vihamiestänsä.
Hän kuulisi yht'äkkiä laukauksen ja tuntisi, kuinka kylmä lyijy
tunkeutuu hänen karvaiseen rintaansa...
Erkkiä vistotti ja vaistomaisesti hän vetäytyi kauemmaksi aidasta.
Tai sitten voisi joku heistä hiipiä hänen nuotiolleen, kun hän nukkuu,
ja työntää kylmän veitsen hänen rintaansa. Hänet löydettäisiin vasta
aikojen kuluttua, puoleksi mädänneenä, ja ihmiset ihmettelisivät,
kuinka hän niinkin kauan on säilynyt... Olivat jo kylällä puhuneet,
että olehan varuillasi...
Erkki vetäytyi vielä kauemmaksi aidasta päästämättä sitä kuitenkaan
näkyvistään.
— Mikä se nyt tällaiset ajatukset kesken kaikkea. Eivätpä nuo ennen
ole olleet tullakseen, vaikka on vuosikymmenen tässä edestakaisin
marssinut. Kyllä niitten kärsivällisyys jo on loppunut, mutta pelko on
esteenä...
Eeran rohkeus ei kuitenkaan ota palatakseen. Asia on nyt niin, että kun
nuo asiat rupeavat vaivaamaan, niin ne tekevät sitä niin kauan kuin
tahtovat ja menevät pois, koska tahtovat.
Tulee yö ja hämärä, mutta Eeraa ei huvita mennä levolle. Hän tahtoo
sivuuttaa sen paikan, missä toveri kertoi aitaa särjetyn. Kylläpä
lienevät sinne jättäneet jotakin muutakin merkkiä itsestään, kun vain
arvaa hakea. Vähitellen menee häneen varma aavistus siitä, että juuri
häntä. Eeraa, ne ovat tulleet tänne väijymään.
— Mutta turhaan väijyvät, sanoo hän itsekseen, pistää kirveen laukun
kielen alle ja ottaa kiväärin käteensä.
Juuri silloin, kun auringon ensimmäiset säteet alkavat leikkiä puiden
latvoissa ja tunturin rinne alkaa jo nousta, pysähtyy hän äkkiä
ja peräytyy. Hänen korvansa on eroittanut hiljaista kalkatusta,
säännöllistä ja järjestelmällistä, ilman hätiköimisen jälkeäkään.
Samalla on myöskin hänen levottomuutensa ja painostava tunteensa kuin
poispyyhkäisty, varovasti hiipii hän lähemmäksi, mutta muuttaa sitten
päätöksensä, istuutuu ja riisuu pieksut jaloistaan, jatkaen vasta
sitten matkaansa. Hänen hermonsa ovat tosin jännityksessä, mutta tahto
on kylmä ja harkitseva kuin metsämiehen.
Viimein saa hän kalkuttajat näköpiiriinsä ja nyt hän pidättää
hengitystään ja kokee jokaisen paikan, mihin jalkansa asettaa.
Aidalla istuu kolttalaispoika, melkein lapsi vielä, irroittaen säleitä,
vanhus on maassa ja puuhaa jotakin muuta. Kaksi paalunväliä on jo
revitty, ja aitaa vasten on kiväärirämä pystyssä.
— Vai niin, ajattelee Eera. Äijä opettaa lapselle varastamisen aakkosia.
Hetkeksi häneen menee suuri sääliväisyydentunne lasta kohtaan, mutta
samalla hän tuntee ukon, josta hän on vain kivenheiton päässä.
— Niin, päättää hän tylysti. Jos tuon sukulaisia lienet, niin sinulla
oli varkauden siemen itsessäsi jo silloin, kun käsivarren kokoisena
lapsena potkit komssiossa, varkaaksi olet sinä syntynyt, varkaana
kasvaisit ja varkaana kuolisit...
Hänen sydäntään kylmentää hiukan, mutta hän nostaa tyynesti kiväärinsä,
tähtää huolellisesti päähän ja laukaisee. Ilma kajahtaa ja ääntä
päästämättä tipahtaa poika suulleen maahan.
— Sattui hyvin...
Ukko näyttää ällistyvän äkkinäistä laukausta, Eera näkee hänen
kuolemankalpeat kasvonsa, kun ukko ikäänkuin naulittuna kauhusta seisoo
paikallaan, eikä hän voi ampua. Mutta sitten ukko hyökkää kiväärin luo
ja hosuen sillä kuin riivattu juoksee hän Eeraa kohden. Tällä kertaa
Eera ei emmi eikä epäile. Taas kajahtaa erämaassa kaksi peräkkäistä
laukausta, toinen tähdätty päähän, toinen rintaan, ja ikäloppu
kolttalaisäijä kaatuu suulleen sammalikkoon.
Eera tuntee lievää pahoinvoinnintunnetta, mutta menee kuitenkin
ruumiiden luo ja tarkastaa heidän taskunsa ja laukun, joka on särjetyn
aidan toisella puolen. Jokunen markka rahaa, pari ruplaa, Venäjän
valtion viinapuodin kuitti ja täysinäinen hallin pullo viinaa.
Hetkisen katselee Eera ruumiita ja hänen lävitsensä käy hieno väristys,
sitten hän ottaa pojan käsivarsilleen ja kantaa hänet kaltioon. Kuuluu
loiskahdus ja poika vaipuu syvyyteen. Minuuttia myöhemmin menee ukon
ruumis samaa tietä. Hartiavoimin hän vielä vääntää suuria kiviä
kaltioon ja sitten on hänen työnsä kolttain suhteen päättynyt. On
jälellä vain aidan korjuu.
Eera Mantselmus jatkaa työtänsä tyynesti ja asiallisesti eikä
häntä enää vaivaa painostava tunnelma. Hän käy pieniä välikäräjiä
omantuntonsa kanssa, mutta hän ei voi tunnustaa itseään syypääksi
murhaan. Hän on vain tehnyt, niinkuin jokainen muu olisi tehnyt hänen
asemassaan.
— Kuka käski, kuka tosiaankin käski heidän tulla tänne varastamaan
ihmisten ainoat elinehdot?
Olisi vain puuttunut, että he olisivat huomanneet hänet ensiksi. Olihan
heilläkin kivääri mukana.
* * * * *
Eera Mantselmus tekee työnsä loppuun, kulkee hiukan eteenpäin ja syö
hyvällä ruokahalulla. Sitten hän taas kulkee iltaan saakka ja nukkuu
ensi yönsä rauhallisesti.
Kalmankaltion tienoo on tätä ennen ollut hänen vakituinen
yöpymispaikkansa. Tästä eteenpäin hän kuitenkin sivuuttaa sen
mahdollisimman nopeasti. Luonto vaatii niin.