XVIII.

Heillä oli lyhyt matka. Marjatta ylläpiti keskustelua. Katu alkoi

hämärtyä, ja yhä uusien tuttujen tervehdykset leikkasivat seurustelun

riekaleiksi.

»Milloin olet tullut kenraaliksi, Birger?»

»Olenpa vain joku kersantin tapainen.»

»Mitä se on? Onko se likempänä everstiä vai luutnanttia?» Sydän

silmissä Marjatta tutki vastaantulijoita. Hän alkoi tottua pettäviin

univormuihin. Tuossahan oli hänen luokkatoverinsa Yrjö Salonen.

»Katsoppas! Eivätkö suomalaisetkin ole komeita poikia? Milloin sinä

menit sotaväkeen?»

»Tahdoin tuntea _tekeväni_ jotakin. Marjatta, etkö...»

»Katso, Parala on rakuuna.» Marjatan suusta satoi pikku huomautuksia.

Hänen ihollaan kierteli sähköinen, kutittava jännitys. Birger oli

harvapuheinen.

Kotiovella he pysähtyivät äkkiä.

Marjatta säpsähti, kun hän kohtasi Birgerin katseen ojentaessaan

hänelle kättänsä. Se vain sekunniksi pyyhkäisi hänen silmiänsä ja

kääntyi heti pois. Siinä oli kiilunut jotakin uutta, joka teki hänet

levottomaksi. Oikeastaan hänet teki levottomaksi Birgerin koko

muuttunut ulkomuoto. Hän oli kuin lyhyempi ja tanakampi. Kypärä

peitti korkean otsan, ja aurinko oli polttanut kasvojen alaosasta

pois verettömän kalpeuden. Hän oli terveen ja voimakkaan näköinen,

lukumiehestä ei ollut jälkeäkään.

Mutta Marjatta ei näyttänyt levottomuuttaan. Hänen maailmansa oli

täynnä itsetietoista rauhaa.

Birger katsoi vakavasti häneen.

»Nyt emme jätä sitä kesken, Marjatta.»

Marjatta pudisti hymyillen päätänsä, mutta samassa nousi hänen

mieleensä toinen ajatus:

»Niin, Birger — Oh, Birger, olisin ylpeä, jos saisin olla ystäväsi.» Ei

pienintäkään epävarmuutta äänessä, vain vilpitöntä ihailua ja viileä

älä-koske-minua-kehoitus.

Birger tarttui päättävästi hänen käsipuoleensa.

»Roskaa. Mennään ylös keskustelemaan.»

Marjatta oli taas koulutyttö, jolle nuori maisteri suvaitsi

vapaahetkinään opettaa elämän totuuksia. Näinhän sen piti ollakin,

aivan kuin entisaikaan. Ihoa piirteli yhä tuo sähkövirta, mutta se oli

kai liikarasitusta, eikä Birger sitä nähnyt.

»Tule!» Oh, tätä vapaata juhlapäivää! Marjatta juoksi portaita ylös

käsikädessä Birgerin kanssa, ja hänen mielensä jousti kuin vieteri

tälle uudelle ilonaiheelle.

Pistäessään avainta reikään hän kuuli askeleita alhaalta. Hänen

naurunsa kuoli. Noin ne silloinkin... Hyvä Jumala, älä anna heidän

viedä Birgeriä... Hän painautui kiinni Birgeriin — Oh, entinen on

kuollut. Birgerin ote oli väkevä, ja silmät kypärin alla kiehuivat.

Marjatta sai oven auki ja astui sisään hengästyneenä äskeisestä

juoksusta.

Birger odotti hetkisen, sitten hän seurasi sisälle sanaakaan sanomatta.

Outo jännitys kuristi hänen kurkkuaan. Hänkin tunsi ratkaisun

lähenevän. Hän muisti kuin sumussa kohtauksen tässä samassa eteisessä.

Silloin hän oli äkkiä lukenut tuskanvääristämistä tytönkasvoista

alastoman totuuden itsestään, ja se oli koskenut ilkeästi. Hän

tiesi silloin saavuttaneensa sen päämäärän, mihin hän muka salassa

itseltäänkin oli noina sekavina viikkoina tämän katon alla kaikilla

käytettävissään olevilla keinoilla pyrkinyt.

Hänellä oli ollut niin hyvä aika miettiä sitä jälkeenpäin — ja

katua, ennen kaikkea katua. Siitä huolimatta ei hänen onnistunut

herättää mielessään siihen vaadittavaa nöyryyttä. Sen kanssa hän

kamppaili seisoessaan hämärässä, matalassa huoneessa uskaltamatta

nojata inhoittaviin tapettiriekaleihin, katseensa konemaisesti

siirtyessä toisesta lattialla lojuvasta ihmisryhmästä toiseen ja

pommien kohistessa ja kivääritulen raksuessa Sörnäisten pimeydessä

ulkopuolella. Sitä hän oli koettanut manata esille seikkailumatkallaan

Viipuriin ja suinpäin hautautuessaan Helsingissä muodostetun

jääkäriprikaatin lapselliseen sotilasjärjestykseen.

Ei, ei katuminen ollut häntä varten. Jumaliste, hän oli tullut

pelkuriksi, luuli tarvitsevansa kuvitellun periaatepohjan

toiminnalleen. Minne hän oli kadottanut oman itsensä? Miksi hän ei

enää kehdannut tunnustaa, että tahtoi Marjatan itselleen, tahtoi

häikäilemättä ja itsekkäästi hänet heti, kun vain saisi hänet silmiensä

eteen, ja että se seikka oli sivuasia, oliko hänellä tilaisuus voittaa

hänet Rainerilta avoimessa taistelussa vaiko varkaan tiirikalla, ja

tekisikö hän vai eikö Marjatan onnettomaksi.

Tämä kirottu renessanssinen uhkeus, joka leijaili ilmassa tänä keväänä!

Sehän lamautti ihmisen kyvyn suhtautua viisaasti tunteisiin ja

tapahtumiin. Kaikki tahtoivat _elää_ voitettuaan kuoleman, ja kaikki

tahtoivat elää täyteläisesti ja rohkeasti.

Birger paineli hermostuneesti kämmenellään tukkaansa ohimoilta. Iho oli

kevätauringossa palanut turpeaksi ja helläksi, ja silmät aristivat.

Marjatta seisoi vieressä valkeana ja hoikkana seuraten häntä kirkkain,

ystävällisin silmin. Vanhanaikainen, pitkä hame olkapäihin ja kapeihin

käsivarsiin tiiviisti liittyvine pitseineen teki hänet kovin avuttoman

näköiseksi.

Birgerin _täytyi_ saada puhua hänen kanssaan — ensikerran elämässään.

Hänen täytyi saada tuo viileä tyttö lämpimien käsivarsiensa väliin ja

siinä puhua hänelle ja tunkea silmien teräksisen kimalluksen takana

piilevään todelliseen maailmaan.

Helkkarissa! Tämä oli jo rakastumista, lapsellista, järjetöntä

rakastumista! Miksi hän ei työntänyt Marjattaa lähimpään tyhjään

huoneeseen ja miehen parhaimmalla taktiikalla suudellut häntä omakseen?

Miks’ei?

Birgerin pää oli tavallista enemmän painuksissa, ja hän näytti

hidastelevan jokaista liikettään ikäänkuin voittaakseen aikaa. Marjatta

seisoi hypistellen vyönsä pitkää silkkisolmua ja odotti.

Eteispöydällä oli sotilaslakki, ja ruokasalista kuului liikettä.

Marjatta katsoi Birgeriin, joka näytti miettivältä. Ehkä hän oli

oikeassa: Tätä ei saanut jättää kesken.

Kun ruokasalissa työnnettiin tuoleja, tempasi Marjatta auki oman

huoneensa oven ja työnsi Birgerin sisälle, kuten silloin viikkoja

sitten.

* * *

He pysähtyivät. Oli kuin syvemmältä huoneen hämärästä olisi kuulunut

heikko huudahdus. Liikkuiko siellä sohvannurkassa jotakin? Marjatta

ojensi nopeasti kätensä, ja kattolampusta helahti kirkas valo

häikäisten hänen silmiään.

Oliko tämä noituutta? Mikä tätä päivää vaivasi? Olihan tuo pitkä

sotilas Rainer Borg, ja tyttö, joka suunniltaan hätääntyneenä koki

riuhtoa lettiään irti sotilastakin lujasta napista, oli Maire.

»Perhana!» Marjatta kuuli poikkipurrun kuiskauksen viereltään.

Marjatta ei sanonut mitään eikä liikahtanut, ennenkuin tyrmistyksekseen

laukesi nauruun. Sitten sekin kuoli yksinäisyyttään, ja hän astui pari

askelta eteenpäin auttaakseen yllätettyä paria. Ennenkuin hän ehti

päästä tuon parkettierämaan poikki, oli kuitenkin Rainer terveellä

kädellään kiskaissut letin irti, niin että iso tukko vaaleita hiuksia

jäi riippumaan ylimmäiseen nappiin, ja Marjatta katsoi ympärilleen

ihmetellen, mitä hänen nyt piti tehdä.

Miehet eivät ole humoristisia, Greeta oli taas oikeassa. Rainer oli

niin vihainen kuin voi olla vain nuori mies, joka on joutunut läpeensä

koomilliseen asemaan, ja Birger asetti nyrkit ryntäilleen ja nyökkäsi

pari kolme kertaa harvakseen synkkänä kuin ukkospilvi. Vain Maire

kykeni puhumaan.

»Nauraisin minäkin, Marjatta, ellen olisi aivan skalpeerattu», hän

valitti, mutta huomasi samassa letin riippuvan olkapäällään ja hypähti

peilin luo.

»Saanko ottaa neulojasi?» Hän kaatoi kristallilippaan nurinpäin

mahonkipinnalle ja valitsi pari lujaa neulaa. Kädenkäänteessä oli

tukka kiinnitetty, mutta Maire ei vielä lähtenyt peilin edestä,

vaan jäi leikkimään Marjatan rasioilla avaten ja sulkien hiottuja

kristallikansia, selkä muihin päin.

Äkkiä hän pyörähti ympäri. Hiusrajaa myöten hienosti vaaleanpunaiset

kasvot kääntyivät äänetöntä kolmikkoa kohden. Hän avasi värisevät

huulensa jotakin sanoakseen, mutta ääntä ei kuulunut. Katse hypähti

rukoillen Raineriin, ja hiljaisuus tarttui hänen onneensa alkaen

hitaasti kuristaa sitä kuoliaaksi.

Hitaasti, hitaasti Rainerkin heräsi. Hän pureskeli huuliaan ilkeän

epämukava tunne ruumiissaan. Mitähän kaikki häneltä odottivat?

Maire oli todella itku kurkussa.

»Rainer, sano Marjatalle...» Hän kosketti kädellään Rainerin sidottua

käsivartta.

Rainer käänsi päänsä ja näki viimeinkin, että epäilys oli hiipimässä

vaarallisen lähelle Mairen mieltä. Verkko purkautui hänen ympäriltään,

ja hän peitti salaa vasemmalla kädellään arat sormet.

Mairen mieli ponnahti heti korkeuksiin sen tuntiessaan. Hän otti

huimasti härkää sarvista, vaikka se olikin olevinaan vain lapsellista

vallattomuutta:

»Olitpa sinä, Marjatta, hyvä sentään, kun et huolinut Rainerista

silloin hänen lähtiessään, niin että minä sain hänet nyt.» Hän painoi

hellästi poskensa viheriää hihaa vastaan, mutta pelästyi samassa

toisten jäykkyyttä ja pudottautui istumaan lähimmälle epämukavalle

tuolille.

Rainer vilkaisi nopeasti Marjattaan, mutta sitten hänkin naurahti.

»Perolla olen käynyt, ja koko komppania tietää sen, niin ettei se ole

mikään salaisuus.» Hän oli taas varma ja luonnollinen ja siirsi tuolin

lähemmäksi Mairea aikoen istuutua, mutta huomasi samassa Birgerin

seisovan edessään käsi ojennettuna.

»Terve mieheen, pitkästä aikaa, ja onneksi olkoon!»

»Terve! Kiitos!» Miehet seisoivat hetkisen silmäkkäin, ja vilpitön

myötätunto pusertui toisesta lujasta kämmenestä toiseen heikompaan,

mutta yhtä luotettavaan.

Rainer oli varttunut. Levoton ilmehtiminen oli kadonnut hänen

kasvoiltaan, tuo eihän-vain-kukaan-pahastune-hymy oli jäykistynyt

itsetietoiseksi kohteliaisuudeksi, eikä verikään enää yhtä herkästi

läikehtinyt otsalle, jonka syventyneet lahdelmat kertoivat oman

tarinansa kovasta ajasta, joka niin nopeasti oli tehnyt pojasta miehen.

Kopeasti koholla oleva ylähuuli ja kavenneen nenän laajat sieraimet

näyttivät raa’an leirielämän herättäneen eloon ominaisuuksia, joiden ei

tietänytkään uinuneen tuossa sielussa, joka aina oli tuntunut sileällä

kuin tarkoin kiilloitettu hopeapallo. Marjatta näki, että nyt hän

tahtoi aina toimia uljaammin kuin muut ja sillävälin elää mukavammin

kuin muut.

Näitä hän luuli ajattelevansa yhtä aikaa oman pyörremyrskynsä kynsissä,

ja taistellessaan kuin henkensä edestä koettaen ymmärtää jotakin

selittämätöntä. Jok’ainoa ajatus, johon hän yritti tarttua, valui kuin

hiekka hänen sormiensa lomitse.

Hän oli leikillisesti taputtanut Mairen sileää päätä ja onnitellen

nyökännyt Rainerille ja seisoi nyt kahdenvaiheilla, pitikö jäädä tähän

hirveään paikkaan vai saisiko jo paeta yksinäisyyteen pois Birgerin

silmistä, joiden hän tunsi kaikkitietävinä — itsehän hän oli hänelle

ovet avannut — tunkevan raukkamaisen sydämensä salaisimpiin sokkeloihin.

»Tämähän on oikein juhlien juhla! Pitää hommata kahvia, ja...» Hän oli

jo ovella, mutta käsi tarttui hänen vyötäisiinsä ja näennäisen keveä

ote veti hänet kuin rautakahleessa muiden joukkoon.

»Istu vielä hetkinen. Kyllä täti rukiinsa polttaa yksinäänkin.»

Tänä noiduttuna päivänä hän antoi Birgerin painaa hänet sohvannurkkaan

niin kapealle tilalle, että käsivarren jäädessä hänen ympärilleen hän

luuli miltei istuvansa Birgerin sylissä.

Hän näki samassa, että Maire hengähti syvään hämmästyksestä, että

Rainer nousi puoleksi, kulmat uhkaavasti kohoten paksuksi harjanteeksi,

mutta että hän yhtä nopeasti vetäisi otsansa taas sileäksi pusertaen

varoittavasti Mairen kättä, jonka hän taivutti pehmeäksi nyrkiksi

kovien sormiensa sisään.

Birger vain jatkoi rauhallisesti äsken keskeytynyttä puhettaan:

»Sinä et siis käynytkään täällä komennuksella?»

Marjatta kuuli Rainerin korkean äänen rykäisten vastaavan virallisesti

jotakin pohjoisesta.

Birgerillä oli paljon kysyttävää, mutta samalla hän ikäänkuin

ajatuksissaan silitteli Marjatan ohimoilla riippuvia oikenevia

kiharoita, ja Marjatta tunsi, miten hänen sormenpäänsä vapisivat. — Oh,

hän tahtoo vain auttaa minua, pelastaa ylpeyteni haaksirikosta, vilahti

ajatus Marjatan aivoissa, eikä hän voinut sille mitään, että ensi

hädässään oli vain kiitollinen. Pääasia ikäänkuin siirtyi myöhemmäksi.

Nyt hän sai vain antaa Birgerin ohjata kaikkea.

Auringon jälkihehku poskilla, juhlapäivän korkeajännitys ja Birgerin

läheisyys, joka virtasi Marjatan ruumiissa lämpönä ja nautintona,

huumasivat hänen ajatuskykynsä. Aalto aallolta valui vain kuumia

sykähdyksiä hänen laihtuneissa jäsenissään, jotka tuntuivat hikisinä ja

hyljättyinä värjöttävän väljissä vaatteissa.

Maire ja hän istuivat ääneti herrojen keskustellessa. Monta kertaa

Marjatta oli jo päättänyt tehdä lopun tästä sietämättömästä ilveilystä,

nousta ja iskeä totuuden heille vasten kasvoja, mutta yhtä monta kertaa

oli hänen päätöksensä rauennut tylsään saamattomuuteen. Hän painoi vain

päätänsä alemmaksi ja katsoi helmassaan hermostuneesti liikkuvia

käsiään.

Keskustelu oli katkennut. Hajamielisenä Birger siirteli Marjatan

kiharoita, kunnes korva oli kokonaan esillä. Hän piirteli sormellaan

pitkin sen pyöreää kaarta.

»Käyttäisitkö helmeä, Marjatta? Äidilläni oli sellainen. Siihen voi

teettää ruuvin.»

Silloin Marjatta sävähti ensikerran katsomaan Birgeriin, mutta käänsi

heti katseensa muualle.

Hän näki silloin Mairen tekevän merkkejä Rainerille, joka vaistosi

jotain outoa olevan ilmassa ja mieli päästä pois täältä.

»Tahtoisin esitellä sinut tädillekin. Mekin hiivimme suoraan tänne,

Marjatta.» Maire oli noussut; hänestä Rainer oli muuttunut, kuin

nuhteita saanut koulupoika, eikä hän pitänyt siitä. Hänen piti olla

ylpeä ja rohkea — ja rakastunut. Rainer oli niin erilainen tänään.

* * *

Taas askeleita eteisessä. Greeta seisoi ovella ja hänen takanaan Laila.

Birger kohotti kulmakarvojaan ja nousi vetäen Marjatan viereensä.

Greetan ilmeetön katse siirtyi tytöstä tyttöön.

»Ettet sinäkään sanonut minulle mitään, Greeta. Et antanut pienintäkään

vihjausta.» Mairesta tuntui tyttöjen tulo turvalliselta, ja hän luuli

voivansa olla närkästynyt.

Greeta kätteli vieraita kylmillä pienillä puristuksilla. Tätä hän ei

olisi sentään suonut Marjatalle.

»Minähän kuulun nykyään perheeseen.»

Maire loisti taas vastakihlatun tytön ylimielisyyttä, Greeta ja

Marjattakin olivat aina olleet vähän olevinaan; nyt hän tunsi

etevämmyytensä seisoessaan käsi Rainerin hihanlaskoksessa. Rainer

oli sittenkin jotain hirveästi kadehdittavaa, kaikki tytöt ihailivat

Raineria. Nytkin Rainer seisoi ikäänkuin ylä- ja ulkopuolella kaikkia,

katseen huvitettuna siirtyessä tytöstä tyttöön. Tuollaisiahan kaikki

tytöt kai silloin olivat olleet, ja tuollaisia hän silloin oli

_jumaloinut_. Mairen pilkallinen ääni leikkasi taas ilmaa:

»Kuka olisi uskonut, että Marjattakin lopulta ottaisi _tavallisen_

miehen.»

Greeta katseli Marjattaa. Mitä lieneekään tapahtunut, joka tapauksessa

Valkopukuinen Nuori Tyttö on hävinnyt. Marjatan suu oli sievästi

koossa, mutta tummat verilaineet vyöryivät vyörymistään hänen

otsalleen. Marjatan hermot ovat huonontuneet, tuumi Greeta. Samassa

näki hänen kokenut silmänsä, että Birger painoi Marjatan käsivartta

kylkeänsä vastaan ja että heidän sormensa olivat lomikkain, ja hän

ymmärsi syyn Marjatan raukeaan mielenliikutukseen ja senkin, että hänen

oli autettava toveriaan parhaansa mukaan.

»Tavallinen mies! Kaikki miehet ovat tavallisia.» Hän näki Mairen

silmäripsien nuorukaiseen suuntautuvasta hartaasta kaaresta, että

Rainer Borg oli epäjumala eikä tavallinen mies. »Mutta mieheksi

on maisteri Valli satumaisen hurmaava. Minä itse olen aina ollut

onnettomasti rakastunut häneen, ja Erikin otin vain kun huomasin,

etten sittenkään saanut häntä.» Greetan selitys oli ylen vakava, mutta

veijari pilkisti esille hyppelehtivästä katseesta, eloisasta suusta ja

leuan liioitellusta asennosta.

»Älkää naurako, lapset. Totuus ei pala tulessakaan. Ooh!» Greeta

kääntyi pää kallellaan Birgeriin, joka kumarsi käsi sydämellään, ja

Marjatta katseli ymmällään, miten idioottimaisesti täysikasvuiset

ihmiset saattoivat leikkiä.

»Nyt olen parannettu, ja tietäkää, ettei mikään rakkausjuttu lopu,

ennenkuin menette sen kohteen eteen ja sanotte: ’minä olin niin

hirveästi rakastunut sinuun silloin’. Kas, sen jälkeen olette kuin

kylvystä tulleet, voitte alkaa alusta taas. Tuo tunnustus on se piste,

joka kuuluu lauseen loppuun. Ellei sitä ole, on tyylissä vika.»

Marjatta oli vetänyt kätensä pois Greetan lörpötellessä, mutta heti

katunut sitä. Tuo äskeinen läheinen yhteys Birgeriin oli katkennut, ja

samassa hän oli taas yksinään edesvastuussa itsestään. Greetan puhuessa

hän viileni kuin vesisuihkussa. Kerkeys, millä kaikki hänen ystävänsä

riensivät hänen avukseen, vain velvoitti häntä. Piste! Hänenkin täytyi

hankkia tuo piste elämäänsä. Hän tiesi mitä Greeta tietämättään häneltä

odotti. Hänen kuivat huulensa avautuivat tottelevaisesti, kun hän

Mairen kääntyessä lähtemään virkkoi matalasti:

»Rainer! Kai on parasta, että tiedät. Minä lähetin sen... sen

kirjeen... vastauksen... Tukholmaan.»

»Mitä?» Rainer veti kantapäänsä yhteen ja kauluksesta ylös

sinisuoniselle ohimolle kohosi hitaasti tumma puna. Hän oli

äärettömästi hämmästynyt. Ja mitä, mitä hänen piti sanoa tuolle

valkealle tytölle, jonka sininen katse tunki ilkeän suorasti hänen

silmiinsä ja joka keksi sanoa jotain tuollaista? Ach Gott! Kuin

repäisten vapautui muiston virta hänen mielessään. Herra Jumala!

Marjatta! Tuon viimeisen lapsuusvuoden ihana kukka! Rainer unohti

ajan ja paikan, hän oli taas kesäyön nuori poika, joka hehkuen läheni

ihailtuaan.

»En saanut sitä koskaan, Marjatta.» Se oli kuin kiihkeä anteeksipyyntö,

ja ilmassa väreili kiitollisuutta.