Jäätävä hiljaisuus laskeutui Marjatan ympärille.
Se, mitä Mairen silmät heti olivat säkenöineet hänen kääntyessään
Marjattaan päin, oli selvinnyt Rainerille, ja vähitellen Marjattakin
alkoi ymmärtää mistä nyt oli kysymys. Hehku sammui ikäänkuin sitä ei
olisi koskaan ollutkaan, ja nuoren miehen ääni leikkasi kylmänä kuin
teräs hänen jatkaessaan:
»Kaikki näkyy sentään parhaaksi kääntyvän. Onneksi olkoon!» Sanat
olivat huolimattomat, mutta Birgeriin tähtäävä katse oli katkera ja
pistävä, ja se sattui Marjattaan kuin piiskanisku, paljon pahemmin kuin
ne sanat, mitkä vain Rainerin kädenpuristus pakotti pysähtymään Mairen
huulille.
Kalkki oli juotava pohjaan. Jumaliste, Elämä ei tinkinyt maksuissaan.
Hänen ei tarvinnut katsoa Birgeriin tietääkseen, mitä nyt oli tehtävä.
Greeta katsoi häneen jännittyneenä, ja Laila olisi antanut maailman
siitä, ettei olisi tullut sisälle.
Marjatta astui Rainerin eteen yhä edelleen kummallisen tyynenä. Olihan
tämä välttämätöntä, eihän Rainer saanut halveksia miestä, jota...
joka oli Marjatan ystävä. Rainerin ylenkatse kirveli kuin tuli, sillä
Birgeriä ei _saanut_ kukaan ylenkatsoa.
»Älä mene vielä!» — Oh, miksi piti Mairen olla mukana, ja noiden
muiden? Mutta tätä ei uskaltanut enää lykätä. Marjatan ääni oli
vieläkin korkea ja kirkas, kuin heijastus aamupäivästä.
»Sinun täytyy tietää vielä sekin, että näytin kirjeen Birgerille, ja
että hän on menetellyt kuin kunnian mies.» Uh, miten järjettömältä
tuollainen vakuutus kuului tällaisessa arkisessa ympäristössä. Mutta
kukaan ei huomannut siinä mitään naurettavaa. Rainer vain kohautti
olkapäitään. Marjatta kiiruhti lisäämään — vastahakoisesti:
»Nyt... äsken... hän vain koetti auttaa minua... tällä hetkellä. Sinun
täytyy uskoa sanani.»
»Etkö siis ole... kihloissa Vallin kanssa?» Rainer oli ällistynyt. Piru
vieköön hameväen ja heidän konstinsa.
»En.» Marjatan kasvot leimahtivat taas. »En, en, en ole koskaan
ollut...» hän kääntyi Birgeriin, jonka ripset sulkivat silmien
ilmeen näkymättömiin, »enkä tule koskaan olemaan». Se kaikui aivan
tarpeettoman kovasti hiljaisessa huoneessa.
Miesten katseet kohtasivat vielä kerran toisensa, ja Rainer uskoi.
Maire hymyili pilkallisesti, mutta vain silmänräpäyksen ajan. Hän oli
aivan liiaksi rakastunut kauniiseen sulhaseensa viitsiäkseen olla kauan
pahalla tuulella:
»Tule, Rainer!»