Niin paljon, niin kaamean paljon surusanomia toikin voittajajoukko
mukanaan, mutta ne painettiin pohjalle ja kyynelet itkettiin salatuissa
kammioissa. Historiassa ei lasketa äitejä, sisaria, vaimoja ja
morsiamia, vaan mieshukat ja voitot ja tappiot, ja on hetkiä, jotka
ovat meillekin vain puhdasta historiaa.
Ihmisten katseet, tunteet ja sydämet laajenivat, ja arkielämä kirkastui
kirkastumistaan puhjeten vihdoin ihanaksi pyhäpäiväksi, jonka muisto
vieläkin soi tämän harmaan kansan mielissä kuin kultainen hymni.
Se oli tuo ihmeellinen toukokuun päivä, jolloin Suomen valkoinen
armeija marssi pääkaupunkiin.
Se kaikui niin kauniilta jo sanoina, ja se lumosi ihmisen häikäisevänä
todellisuutena. Ilma siinsi sähköistä odotusta, se kietoutui Marjatan
ympärille notkeana noitavaippana, joka muutti kaiken, kaupungin,
ihmiset ja hänet itsensä kumman epätodellisiksi, kuin kulisseiksi
suurelle sankarirunoelmalle.
Hän seisoi valkoisessa puvussa ylioppilaslakissa ja heleässä
osakuntanauhassa Esplanadin laidalla ja tunsi mielessään kuin olisi
ottanut veitsen ja ratkonut ja liistinyt yltään talven hirmujen mustan
kuoren ja hädän ja häpeän luihin syöpyneet siteet, niin että Jumalan
vapaa aurinko pääsi paistamaan taas suoraan hänen sydämeensä.
Tuo suuri kuvaelma kulki hänen ohitseen jo kaukaa ennustaen tuloaan
jyrinällä, mikä lähetessään selveni riemuhuudoiksi, joita tämä
vuosisatoja mykkänä seisonut kansa ei enää hennonut katkaistakaan
kerran niihin lauettuaan, ja hyrskysi pään yli Porilaisten-, Karjalan-,
Jääkärimarssien, Sotilaspojan ja kymmenien muiden ikivanhojen ja uuden
uutten sotasävelten ylpeillä laineilla.
Hän oli niin liikutettu, että voi pahoin. Jumala on hyvä, kun salli
hänen elää tämän päivän. Hän sai nähdä valkoisen kenraalin, sai nähdä
vierailta mailta tulleet auttajamme, sai kuulla katujen vieriä vyöryvät
tervehdyshuudot hoikan karjalaisen, personifioidun jääkäritarun
ratsastaessa ohitse.
Hän ei enää ymmärtänyt mitään. Kyynelverhon läpi hän näki
vielä joukkoja, joukkoja ja yhä joukkoja marssivan ohi samojen
korskeiden sävelten kannattamina, näki ankarat, kuin kiveenhakatut
suomalaispiirteet, näki kuusenoksat Tampereen valloittajien lakeissa,
näki pikku sotilaspoikien pelkäämättömän parven —
Kädessään hänellä oli rutistunut pitsireunainen nenäliina. Oli kai
ottanut sen esille liehuttaakseen joukoille. Nyt hän pyyhkäisi salaa
poskiaan sillä. Päätä huimasi, jalkoja pisteli, mutta vielä hän tahtoi
kestää, kun kerran hänet oli asetettu tälle kunniapaikalle.
Vastapäisessä ihmisjoukossa oli hänen silmiään jo jonkun aikaa
houkutellut vihreä pilkku, jääkäritakki, joka nyt selvästi erottautui
ympäröivästä tummuudesta. Oikeaa kättä kannattava side selitti
sotilaan olon yleisön joukossa, joka auliisti oli avannut hänelle tien
lähimmäksi nuoraa. Marjatta koetti katsoa muualle, mutta taas palasi
katse, siirryttyään lipusta lippuun, koristetusta ikkunasta ikkunaan,
tuohon paikkaan vinosti vastapäätä häntä. Oli kuin joku sieltäpäin
olisi nyhjäissyt häntä. Ja nyt hän näkikin. Jääkärin vieressä seisova
suruhuntuinen nainen nyökkäili hänelle innokkaasti ja laski samassa
kätensä upseerin hihalle ja kuiskasi tälle jotakin katse hyväillen
kiinnitettynä kauniin nuorukaisen ahavoituneeseen muotoon. Upseeri
käänsi nopeasti kasvonsa suoraan Marjattaa kohti, joka näin kaukaakin
näki, että hänen ihonsa tummeni ja että kapeille poskille lehahti
poikamainen hämmennys, mutta samassa jääkäri jäykistikin ruumiinsa
sotilaalliseen tervehdykseen ja käänsi sitten päänsä sivulle jääden
itsepintaisesti tuijottamaan sinnepäin välittämättä mustaharsoisen
naisen innokkaasta kuiskailusta.
Marjatta oli heti tuntenut tuon hymyn, ja veri oli kohahtanut hänen
otsaansa asti eikä pitkiin aikoihin lakannut tykkimästä äsken niin
kylmällä iholla. Vaistomaisesti hän kurkotti molemmat kätensä
tervehdykseksi nuorukaiselle, jota tällä hetkellä vilpittömästi luuli
uskollisesti odottaneensa nämä pitkät ajat, mutta Rainerin jäykkä
virallisuus karisti ne alas. Hän sai siis vain lennättää sädehtivän
onnittelunsa kookkaalle rouva Borgille, jonka mahtava, rikkaanrouvan
timanteissa ja turkiksissa kenottava kopeus näytti kohtalon monien
iskujen alla sulaneen vain anteeksiannettavaksi äidin ylpeydeksi. Hän
oli saanut Rainerin takaisin kuin korvauksena siitä ruskeasilmäisestä
koulupojasta, jonka jättämää surua niin kovin vähän lievensi muisto
hänen lyhyestä sankariurastaan.
Rainer! Siinä oli Rainer Borg! Marjatasta Rainerin tulo kuului kuin
kruununa tähän päivään. Taikapiiri sulki yhä pois kaikki ristiriidat,
ja elämä oli niin kirkasta ja yksinkertaista. Hän menee vain Rainerin
luo ja sanoo: »Tässä olen, ota minut, jos tahdot.»
Marjatta loi salavihkaa silmäyksiä kadun yli. Sekin, että Rainer oli
niin muuttunut, oli paikallaan. Marjatta oli kuin pääosan esittäjä
isänmaallisessa näytelmässä, joka tänä täyttymyksen päivänä kehittyi
vaikuttavaksi loppukuvaelmaksi, missä urhoollisuus saa uskollisuuden
palkakseen, jonka jälkeen esirippu laskeutuu ja katselijat menevät
kotiin ylen tyytyväisinä näytelmään, näyttelijöihin ja koko maailmaan,
eikä kukaan kurkista kulissien taakse ja kysy, miltä näyttelijät
näyttävät pestyhän ihomaalin kasvoiltaan. Sen esiripun eteenhän
Marjatankin ajatukset pysähtyivät tällä ihanalla juhlahetkellä, jolloin
yksityisten ihmisten pikku pyrkimykset tuntuivat niin naurettavan
vähäpätöisiltä.
Mielessään lämmin rauha hän asettui vain odottamaan. Tänään kaikki oli
täyttyvä.
Rainer ei kertaakaan katsonut häneen, mutta se ei Marjattaa
huolettanut. Rainer oli ikäänkuin sivuseikka hänelle. Hän oli itse
menetellyt oikein, oli ollut sellainen kuin aina oli ajatellut
olevansa, ja se täytti hänet tyynellä onnella.
Kerran katsellessaan taas tuohon vieraaseen sotilaaseen, joka oli ollut
Rainer, Marjatta huomasi hänen siirtyneen taemmaksi väkijoukkoon, ja
hetken kuluttua hän oli kokonaan kadonnut. Mutta silloin joukot olivat
jo taas lähenemässä paluumatkalla Nikolainkirkosta, eikä Marjatta
ehtinyt ajatella muuta.
Paraati marssi taas ohitse kantavien riemuhuutojen, raikuvien torvien,
kumeiden rumpujen ja maan töminän säestämänä. Ja Marjatta vaipui taas
juhlahetken hurmioon eikä herännyt omaan minäänsä, ennenkuin kaikki oli
ohitse.
* * *
Hän oli luvannut tavata Greetan pienessä ravintolassa Aleksanterinkadun
varrella heti paraadin päätyttyä. He söivät kaikki ulkona, että
äitikin, joka oli taas ottanut keittiön haltuunsa, saisi lupapäivän.
Marjatta oli hieman väsynyt eikä tarkannut vastaantulijoita
kiiruhtaessaan sotilaita ja surupukuja vilisevän ihmistungoksen läpi.
Greeta odotti jo häntä.
»Viimeinkin! Luulin sinunkin jo joutuneen suden kitaan. Istu nyt
sukkelaan ja syö, ennenkuin porsaankyljykset katoavat. Olen koko ajan
epäillyt niiden olevan vain unta.»
Greetaan ei purrut mikään. Erik Karén oli haavoittunut valtausyönä,
mutta tuon pahimman viikon jälkeen, jolloin Greeta ei ollut
näyttäytynyt kellekään, hän oli saapunut Salinille laukkuineen
täydelleen entisenä Greetana. Äiti, joka Marjatan suureksi ihmeeksi
oli lämpimästi kiintynyt hänen vallattomaan ystävättäreensä, oli
kirjoittanut Greetalle lippusen pyytäen häntä muuttamaan heille
virkistymään.
»Syö, syö! Sinulla ei tietystikään ole leipäkorttia etkä sinä saa tuota
lanttuleipää ilmaiseksi. Ole hyvä!» Greeta veti elegantista laukustaan
esille kovan leipäkannikan. »Missä sinä seisoit? Etkö osaa puhua?»
Kyynelet nousivat Marjatan silmiin.
»Mitä nyt? Oletko sinä hysteerinen, vai onko sinulla liikavarpaita?
Syö!»
»Minä tahtoisin kuolla!»
»Kiinan keisari!» Greeta heilautti päätään, mutta Marjatan täytyi sanoa
se:
»En tahtoisi enää elää arkipäivää tämän jälkeen.»
»Suoraan sanoen: en minäkään.» Greeta oli vakava. Tänään _oli_ ollut
sunnuntai hänellekin, vaikk’ei hänen päähänsä olisi juolahtanut
ilmaista sitä tuolla tavoin. »Mutta mieluummin sittenkin arkipäivä
kuin ei mitään.» Vaitiolo. »Erik pääsee huomenna kotiin, ja niin kauan
tahdon kuitenkin elää.»
»Niinkö!» Kaikkihan oli vain onnellista tänä päivänä.
Marjatta koetti pysyttäytyä juhlamielellä, mutta äkkiä alkoi hänen
nuori ruumiinsakin vaatia oikeuksiaan. Marjattaa hävetti, mutta hänen
oli nälkä.
Greeta näki hänen katseensa muuttuvan ja nauroi:
»Syö poika vaan äläkä puhu pötyä. Kyllä sinäkin tahdot elää, sen näkee
aistillisesta alahuulestasi, kuten tuo hirveä papukaija — mikä hänen
nimensä taas olikaan? — Toini, aikojen alussa sanoi pöytäkumppanilleen
osakunnan vuosijuhlassa. Muistatko inspehtorin miinin?» Siitä oli
varmasti kulunut tuhat vuotta, mutta vieläkin täytyi heidän nauraa
sille.
Lämmin ruoka oli virkistänyt Marjattaa, ja Greetan lörpöttely oli kuin
lähdevettä.
»Ja tohtori Kolille hän selitti Gradinilla, että mies on
intressanteimmillaan kolmikymmenvuotiaana, koska hän silloin tietää
mitä synti on. Missähän hänkin nyt vaikuttaa?»
»Avioliitossa pikkuruikkuisen asemapäällikön kanssa, joka ei ole
intressantti vieläkään, vaikka alkaa lähetä neljääkymmentä. Eikä
papukaijakaan ole yhtään hauska enää. Tapasin hänet syksyllä täällä
pyöreänä kuin papu, ja hän _punastui_, kun kysyin, voiko hän nyt
asiantuntijana sanoa, onko rakkaus todellakin enemmän ruumista kuin
sielua?»
»Sinähän olet hirveä!»
»Itse hän sen sanoi keltanokkana. Jotakin rangaistusta hänen täytyi
saada. Lapsellisuuttahan se vain oli silloin, ja nyt hän on onneksi
enemmän kiintynyt lastenhoitokirjoihin kuin Söderbergiin. Kymmenen
vuoden perästä sensijaan saamme olla valmiit vastaanottamaan jonkun
teoksen ’om själens obotliga ensamhet’, sillä silloin lapset ovat
jo koulussa eikä hän enää jaksa keksiä uutta tyyliä. — — — Apropos
tyyliä, korkeata tyyliä tietysti! Luulin sinunkin tullessasi
joutuneen sen lohikäärmeen kynsiin, sen Brynhilden tai Adelheidin,
sen professuurskatätisi. Hän pysähdytti minut täällä ovella,
tarttui käteeni ja piti siitä kiinni koko keskustelun ajan, ja minä
pelkäsin niin hirveästi että hänen hanskansa olisivat värjätyt, että
intelligenssini seisoi kuin tukki.» Greeta tarkasteli huolestuneena
uudenuutukaisia, hurmaavia juhlahansikkaitaan.
»Hän säteili aluksi isänmaallisuutta, kuten sinäkin — sinä olet muuten
aika lailla hänen näköisensä, vaikk’et yhtä lahjakas, Jumalan kiitos —
mutta sekin kesti vain viisi minuuttia, ja sitten hän oli taas utelias:
’Missä Marjatta ja Laila ovat? En ole tavannut heitä moneen viikkoon.’
Selitin, että Laila on Valkopukuinen Nuori Tyttö — kuinka hän ei sitä
arvannut? — mutta ennenkuin ehdin pröystäillä sinunkin kunniallasi, hän
jo nyökkäsi ihastuttavan ystävällisesti: ’Niin, niin, se aika on jo ohi
teiltä.’ Uskotko, että sain palan kurkkuuni, ja hän jutteli jo taas
siitä, että hän oli tavannut luutnantti Borgin, ja sitten hän kiinnitti
minuun viekkaat silmänsä: ’Ja maisteri Valli on kuulemma asunut siellä
koko kapina-ajan.’ Kun olin kestänyt katseen viattomana kuin karitsa,
hymyilivät hänen ryppynsä taas: ’Mutta teillä nykyajan naisilla on niin
paljon omia harrastuksia, ettette kai välitä sydämen valloituksista?’
Se, katso, oli tarkoitettu lohdutukseksi minulle itselleni. Silloin
ensikerran totisesti iloitsin siitä, että Erik oli antanut minulle
myöntävän vastauksen. Mitä sinä naurat? — — — Huokasin siis tädillesi,
että minulla on kiire, sillä mieheni makaa haavoittuneena sairaalassa.
Oh! Professuurska vaati jyrkästi detaljeja, ja sitten hän onnitteli
minua makeasti ja vilpillisesti. Etkö sinäkin ole huomannut, että hänen
mielestään tehdään jotenkin vääryyttä menneiden sukupolvien naisille,
kun me, jotka kuitenkin olemme saaneet niin paljon enemmän kuin he,
niin paljon heiltä kiellettyä, vielä sitäpaitsi ’pääsemme naimisiin’
ja ’tulemme onnellisiksi’? Ja kai se onkin epäoikeudenmukaista, vai
mitä luulet? Olisihan tätisi itsekin nykypäivinä vallan hyvin saattanut
saada tohtorihatun — sekä vielä Sebastianinsakin kaupanpäällisiksi.
Mistä hän tietää, että meidän miehemme yhdeksässä tapauksessa
kymmenestä pakottavat tai narraavat meidät panemaan tohtorihattumme
naftaliiniin.»
Greeta sipaisi kielellään kapeita huuliaan ja katsoi hetkisen
hajamielisesti suoraan Marjatan silmiin. Sitten hän taas heräsi:
»Häntä lohdutti hieman se, että Erik oli vain voimistelunopettaja
ilman noita ainoita autuaaksitekeviä akateemisia oppiarvoja. Hän
mainitsi myös hyväntahtoisesti toivovansa, etteivät opinnot ole liiaksi
vieroittaneet minua naisen todellisista tehtävistä ja ettei mieheni
heti huomaisi kovin suuria puutteita kodin hoidossa. Hymyilin yhtä
makeasti ja sanoin, että koska olin sentään jo onnistunut jotakuinkin
mukautumaan niihin velvollisuuksiin, jotka hän vanhana rouvana ymmärtää
ennen muita avioliittoon kuuluvan, ja joista todellakin meikäläisten
tyttöjen ajatukset, sanat ja työt ovat sangen vieraantuneet...»
»Greeta! Sinähän olet pahempi kuin Toini!»
»Mutta tätisi ei ole mikään keltanokka, enkä minä edes sinullekaan
tavallisesti juttele tällaisia. Sitäpaitsi kehuin vielä suorittaneeni
loistavasti kemian ’kokkikirjan’ ja viimeksi eilen poranneeni erään
maalaisisännän hampaista perheelleni kymmenen kilon siankinkun, joka
saapuu tänne jo ensi viikolla.»
Marjatta oli lopettanut ateriansa ja oli kylläinen ja tyytyväinen.
»No, sille täti ainakin osasi antaa arvoa.»
»Professori vielä enemmän. Hän riippui koko ajan rouvansa vieressä,
posket riippuivat, silmänalustat riippuivat, entinen leuka riippui,
vaatteet riippuivat, ja hänen silmänsä kävivät aivan haaveellisiksi,
kun turhaanlausuin kinkun nimen. Tuntui niin pahalta, että päätin
lähettää hänelle oikein paksun kimpaleen, kunhan sen itse saan.
Toivottavasti Kunigunda tulee mustasukkaiseksi.»
He joivat hitaasti kahvinsa jonkinlaisten »leivosten» kera, jotka eivät
olleet ikänään nähneet jauhoja eivätkä sokeria, ja juttelivat niitä
näitä.
»Tiedätkö, nyt minä olisin sillä tuulella että tahtoisin olla mies ja
ottaa hyvän sikarin.»
Greeta veti laukustaan hopeaisen savukekotelon.
»En polta julkisesti. Äiti ei pidä siitä, ja kun niin vähällä...»
»Ei Erikkään, mutta etkö huomaa kaikesta minun viettävän viimeistä
lupapäivää?» Greeta sytytti kiivaalla vetäisyllä ja tarjosi tulta
Marjatallekin. Hän pudisti päätänsä.
»Olen taas niin tottumatonkin. Suuhun jää paha maku.»
»Ja Birger on kaupungissa.»
Marjatta lensi hehkuvan punaiseksi. Noin suoraa hyökkäystä hän ei
ollut odottanut. Greeta katsoi värähtämättä hänen silmiinsä ja odotti
jotakin. Marjatta oli näinä viikkoina oppinut antamaan arvoa Greetan
häikäilemättömälle suoruudelle. Siihen saattoi luottaa.
Hän hypisteli kapeita savukkeita järjestellen niitä koteloon:
»Silloin — tiedäthän — lupasin odottaa Rainer Borgia.» Marjatta
ei katsonut ylös, mutta kuuli, että Greeta napsautti kielellään
kitalakeen. Se merkitsi sitä, että asia oli hänestä vakava.
Hän karisti huolellisesti tuhkan tulitikkupitimeen:
»Ja aiot pitää lupauksesi?»
Marjatta nyökkäsi.
»Ja tulla onnettomaksi?»
»En!» Marjatta ei ollut enää riepu, vaan jännettä ja ajatusta.
»Aivan oikein. Emme me tule onnettomiksi. Sehän olisi naurettavaa.
Mutta lupasiko Borgkin odottaa?»
Marjatta viivytteli hetken. Hän ei todellakaan muistanut.
»Se ei kuulu tähän. Nyt on kysymys vain minusta. Ja niin kauan kuin
minä olen minä, täytyy minun pysyä sanassani.»
»Muuten et voi kuolla rauhassa. Tunnen sen mainiosti. Se on kuin minun
suustani. Ja kuitenkin...» Greeta oli kenties hieman ironinen. »Etkö
sinä kerran luullut olevasi rakastunut Birgeriin?»
»Olin hermostunut. Itsehän sanoit, että me olemme laihduttaneet yltämme
pois rasvakerroksen, niin että hermomme ja tunteemme ovat välittömästi
pinnalla ja tekevät meille kepposia silloin kun sitä vähimmin odotamme.
Mitä muuten rakastuminen onkaan?»
Greeta hymyili hienosti eikä vastannut mitään.
»Jos Rainer olisi asunut meillä silloin, olisin kai ollut rakastunut
häneenkin.» Asia oli Marjatasta ylen selvä ja loogillinen.
»Aiotko siis mennä naimisiin hänen kanssaan?»
»Jos hän tahtoo minut.»
»Älä teeskentele!» Greeta oikein suuttui.
»En voi muuta. Tällaiseksi olen kasvanut, ja niin kauan kuin minä olen
minä...»
»Tulet sinä tarjoamaan Borgille palkkioksi oman korkean persoonasi
ilman asiaankuuluvia tunteita. Mikä hiivatin operettiprinsessa sinä
luulet olevasi! Ja vain operetissa näytäntö loppuu vihkiäisiin,
elämässä se, totta vieköön, silloin vasta alkaa. Oh, sinä olet
_kasvanut_ tuollaiseksi, mutta _syntynyt_ sinä olet heittäytymään
Birger Vallin syliin ja antamaan palttua periaatteille ja minälle.»
»En voi sille mitään. Olen itse punninnut tämän asian...»
»Roskaa! On asioita, joita ei voi ’itse punnita’. Luuletko sinä, että
minä punnitsin mitään sillä hetkellä, jolloin ryntäsin Erikiä vastaan
pimeällä kadulla ja _kosin_ häntä hädissäni, kun hän, hullu, olisi
muuten ennemmin jäänyt ammuttavaksi kuin tullut luokseni turvapaikkaan?»
»Miksi meille olisi annettu järki, ellei erottamaan oikeaa väärästä?»
»Kiinan keisari! Vieläkö sinä hourailet järjestä — tänä keväänä! Miten
hitaasti sinä kehityt. Sen aika on kuollut.»
»Mutta minä kuulun siihen aikaan ja minä tahdon olla uskollinen sille,
niin kauan kuin olen Marjatta Salin.»
»Mainiota! Minä olin myös kerran Greeta Hamara, odontologian
lisensiaatti, mutta nyt olen vain rouva Karén. Tiedätkö...» Greetan
savuke oli aikaa sitten sammunut hänen ilmehtiessään hyvinhoidetuilla
laihoilla käsillään, »me olemme olleet vääriä profeettoja.
Yhteiskoulut, urheilut, tieteellinen työ, ne eivät ole vapauttaneet
meitä. Me olemme hetken tullen yhtä paljon naisia kuin jos olisimme
kastelleet kukkia tai vaihtaneet kääreitä koko elämämme ajan. Ne ovat
kenties hieman hienontaneet luonnon ilmenemismuotoja ja aivan varmasti
lykänneet katastrofia useampia vuosia...»
»Ne ovat tehneet meidät sen herroiksi.» Marjatta keikautti päätään.
Kyllä hän töistään ja ajatuksistaan vastaa, niin kauan kuin vain on
terve. Hän ei voinut olla katsomatta vastapäisen seinän isoon peiliin.
Siinä hän kohtasi Greetan katseen:
»Et ole hullumpi tänään. Vahinko, ettei tuo täti nähnyt sinua. Sinähän
vasta oletkin tyypillinen Valkopukuinen Nuori Tyttö. Oh, sinähän olet
aivan läpeesi, sielusta ja sydämestä Valkopukuinen Nuori Tyttö, ja
sellainen tulet olemaan, kunnes joku mies tulee ja _pakottaa_ sinut
riisumaan maskeraadikorusi.»
»Niin, sinä olet aina niin varma.»
Greeta imeskeli kiivaasti uutta savukettaan, niin että pää hehkui
pitkänä puikkona. Sitten hän painoi sen sammuksiin kuppinsa reunaan.
»Ystävämme tuolla alkaa hermostua.» Hän viittasi tarjoilijalle.
»Olemmehan tosiaankin hieman poikenneet asiasta, mutta sinun sielusi
kaipasi ilmeisesti valaistusta.» Hän kokoili tavaroitaan:
»Kenties olisin sinuna yhtä idioottimainen minäkin. Kuka sen tietää?
Kaikkihan me koetamme pyrkiä siihen, mitä nimitämme onneksi» — Greeta
jatkoi esitelmäänsä ottaessaan päällystakkinsa ja vielä kadullakin —
»ja koetamme saavuttaa sen tekemällä mahdollisimman pienen määrän muita
ihmisiä onnettomiksi».
»Siinäpä se.»
»Niin, riippuu vain temperamentista, asetatko lauseen alun vai
lopun etualalle. Sinä luulet, että elämä on jaettu ruutuihin kuin
shakkilauta, ja että puunukke-ihmiset liikkuvat suoria uriaan seuraten
lakeja, joita luetaan kirjoista. Ehei!» Greeta hymyili ivallisesti.
»Luulenpa sinunkin jo tehneen yhden jos toisenkin hevoshyppäyksen
nuoressa elämässäsi.»
Marjatasta oli äkkiä kuin kuopan reuna alkaisi murtua hänen jalkojensa
alla, mutta nopeasti hän voitti tuon tunteen. Hänen suonissaan ei
tänään virrannut verta vaan lämmintä, makeaa maitoa.
He pysähtyivät kadunkulmaan. Greetan piti vielä käväistä sairaalassa.
Hän näki Marjatan kirkkaasta ilmeestä, että sanansa olivat langenneet
kivikkoon. Oh, hänen täytyi ihailla tuota nuorta Don Quixotea, jonka
hän itse oli nähnyt kasvavan ja joka niin rohkeasti piti kiinni heidän
yhteisestä entisyydestään, vaikka olikin jo saanut maistaa kirpaleen
katkeraa totuutta.
»Oletko matkalla kotiin päin?»
Birger Valli kypärä päässään ja Helsingin Jääkäriprikaatin univormu
yllään seisoi heidän välissään.
Greeta oli astumalla askelen taaksepäin joutunut kuin eri seuraan,
eikä heistä kumpikaan huomannut, milloin hän oli kadonnut. Hän seurasi
silmillään etäämpää poistuvaa paria ja kohautti olkapäitään. Hän oli
vilaukselta nähnyt Birgerin kasvoilla päätöksen varjon, ja hän tiesi
Birgerin harvoin luopuvan päätöksistään, jos hän kerran vaivaantui
niitä tekemään. Mutta sääli oli, oli sääli, että Marjatan sielullinen
pystypäisyys, viimeinen jäännös heidän ylpeiltä tyttöajoiltaan, joutui
jo näin pian näin ankaran koetuksen uhriksi. Vaikka hän itse puolestaan
oli jo kauan sitten luopunut entisistä unelmistaan, ei hän tuntenut
pisaraakaan vahingoniloa, vaan jonkinlaista surua, kun hän kääntyessään
jatkoi äskeistä ajatuksenjuoksuaan.
»Ennen iltaa on Marjatta shakmatti, väittäkää vastaan!»