Sinä päivänä hän nuortui monta vuotta, ja sinä päivänä hänelle
annettiin takaisin kaikki muukin, minkä hän oli tänä keväänä kadottanut.
Jo samana iltana äiti huomasi, mitä kodista oli puuttunut. Nyt
helisi korkea ääni taas kuin kulkunen läpi talon jo oven avauksessa,
nyt notkuivat nuoret askelet taas keveästi huoneesta huoneeseen,
nyt siinsivät silmät taas tyynten kulmakarvojen alla sinisinä kuin
taivas, ja suu väreili ikäänkuin se pelkäisi viivästyvänsä jakaessaan
maailmalle loppumatonta ystävyyttään.
Tunsihan Marjatta sen itsekin, vaikk’ei luullut muiden huomaavan
äkillistä heilahdusta toiseen äärimmäisyyteen. Hän oli herännyt
painajais-unesta ja koetti muistella mitä siinä oli nähnyt. Siinä
unessa hän oli jo ollut vajoamaisillaan tuohon ikiammoiseen suohon,
missä ei ollut enää mitään sovittelumahdollisuutta petoksen ja
periaatteen välillä.
Nyt hän tunsi olevansa entinen Marjatta, ja äsken vielä paksuna puurona
matanut mieli virtasi taas kirkkaana kuin lähdevesi.
Onni, siihenkö ihminen pyrkii? rakkauden onneenko? Ei! Ihmetellen
hän vaistosi, ettei hän sellaista tuntenutkaan. Mustasukkaisuuden
pyörremyrsky oli kaatanut heikentyneiden hermojen varustukset ja
tempaissut hänen järkensä mukanaan. Mutta onni? Se oli hänelle jotakin
toista. Se oli vain tulos ehdottomasta sopusoinnusta.
Eikä hänellä ollut enää iloista oikotietä tuohon sopusointuun.
Velvollisuuden valtatie oli tasaiseksi laskettu, ja se vei hänet
ankarana ja selvänä ainoaan mahdolliseen suuntaan.
Hän oli antanut lupauksensa Rainerille ja nyt hän uudisti sen avoimin
silmin. Hän ei enää rakentanut sitä harhaluulolle. Hänhän oli ihminen,
ja kaikki hänen henkensä ja ruumiinsa kasvatukseen tuhlatut voimat
eivät olleet voineet vapauttaa häntä ihmisen heikkoudesta, niinkuin hän
joskus oli ylpeillen maininnut. Mutta vieläkin puristui hänen sielunsa
nyrkki vakuuttaen kokoon, kun hän väitti itselleen, ettei rakkaus
sittenkään ole _kaikki_, ettei rakkaus ole samaa kuin _onni_. Ainoa
läksy, minkä hän myönsi oppineensa, oli se, ettei maailma nähtävästi
ollutkaan pieni ja ystävällinen ja päivänpaisteinen, vaan ylevä, suuri
ja ponnistusta vaativa. Hän myönsi lähteneensä erehdyksestä, tai sitten
oli tämä ankara aika tehnyt maailmasta täysikasvuisen maailman.
Nuo tuhannet pikkuseikat, jotka häiritsevät suuria tunnelmia ja
kiusaavat kuoliaaksi kauniit päätökset, eivät häntä pahasti häirinneet,
hänet oli äskeinen aika panssaroinut raskaampienkin kolausten varalle.
Äidin tutkiva katse hänen kertoessaan Birgerin heti lähteneen Viipuriin
ja Lailan ujonrohkeat koulutyttövihjaukset ison siskon rakkausasioihin
kilpistyivät helposti Marjatan jälleenheränneestä intomielestä.
Miten järjetön hän olikaan ollut Lailankin suhteen! Niinkuin Lailan
vaisto ei yhtä varmasti kuin hänen oma kokeneisuutensa asettaisi
Birgerin edesvastuutonta liehittelyä oikeaan paikkaansa.
Hänellä ei sitäpaitsi ollut aikaa hiustenhalkomisiin noina kuumeisina
päivinä, jotka seurasivat valloitusta. Valkokaarti tarvitsi keittäjiä
ja keittiötyttöjä, eikä näille suotu tilaisuutta haaveiluihin.
* * *
Ilmassa väreili juhlatuntoa sinä keväänä, ja se tunkeutui kuin savu
sydänten salatuimpiinkin sokkeloihin peittäen raadellut kohdat
suojelevaan verhoonsa.
Ja aika kului täyttymystään kohden, ja Suomi oli vapaa, ja Helsinki
valmistui ottamaan vastaan valkoisen armeijan.
Niitä oli tullut tänne jo aikaisemmin, noita sarkapukuisia,
voittajaryhtisiä nuorukaisia, jotka hiljaisuudessa kärsineille
helsinkiläisille kuvastuivat Vänrikki Stoolin sankareina ja joihin
he katsoivat kuin kellarissa piillyt pakolainen katsoo aurinkoa. Ja
heitä oli tullut yhä enemmän, kunnes koko kaupunki kuhisi voitokkaan
taistelun tunnelmaa.
Heidänkin ovikelloaan oli tuo tunnelma soittanut harmaassa
sotilastakissa.
Mutta silloin se olikin tyttö, kevätpäivän ruskea väri pyöreinä
poskilla, ja silmissä yhä tuo sama heloitus, joka näytti syttyneen
jokaiseen silmään turman rajan pohjoispuolella.
Marjatta katsoi tuokion, sitten hän tunsi tuon pyöreän pikku vartalon
ja poskien hymykuopat.
»Maire, sinäkin!» Muulla hän ei enää keksinyt tervehtiä tuntemattomia
tuttujaan.
»Minä juuri. Päivää, päivää. Saanko jäädä tänne pariksi yöksi? Äiti
tahtoi minut tuttuun paikkaan. Hän sanoo, että me olemme aivan
villiintyneet, ja ehkä hän onkin oikeassa... Mutta etpä tiedä, _mitä_
me olemme nähneet ja kuulleet!»
Maire heitti laukkunsa nurkkaan, ripusti univormutakin naulaan ja
heitti äidille tuliaispaketin. Siinä oli kermapullo, voikimpale ja
iso limppu, ja he joivat herkullisimmat juhlakahvit, mitä koskaan on
millekään pöytäparalle katettu tässä matoisessa maailmassa.
Sitten he saivat myös _kuulla_. Oh, miten he hekumoisivat noissa
kertomuksissa, kun Maire kuljetti heidät läpi Suomen Vaasasta, missä
hän oli ollut vikarieeraamassa ja jättänyt koulunsa seuratakseen
komppaniaa keittäjättärenä, Pohjanmaan, Ruoveden, Lempäälän, Tampereen
kautta, pakkasen ja kuoleman läpi alas riemuitsevaan, keväiseen
Helsinkiin. Sehän oli satua ja se oli historiaa ja se oli runoa! Hänen
joka sanastaan heijastui valkoisen puolen pyhä innostus ja luottamus,
ja he kadehtivat häntä ja noita kaikkia onnellisia. Maire koetti kyllä
olla ymmärtäväinen ja hienotunteinen, mutta hän ei voinut sittenkään
peittää sitä halveksumista, mitä hän tunsi sairaaloissa lojuvia,
politikoitsevia Helsingin herroja ja sukkiakutovia, juoruilevia naisia
kohtaan.
Toiset antoivat sen niin mielellään hänelle anteeksi. Hänen »poikansa»
ovat pelastaneet maan, ja sellaiset saavatkin olla ylimielisiä. He
kuuntelivat henkeä pidätellen.
Oliko se unta, että nykyajassakin oli noin paljon sankaruutta?
Kaikenlaiset Espistä lakaisseet keikaripojat olivat siellä möyrineet
viikkoja kinoksissa yllään sama nuhjuinen takkinsa ja likainen
paitansa, joissa he aikoinaan kotoansa lähtivät, ja blaseeratut
kahvilaherrat suorittivat urotöitä, joista täyttyisivät kirjat.
Marjatan mielessä kyti halu esittää jotakin kertomisen arvosta tältä
pimeältäkin puolelta, mutta hän vaikeni, sillä nämä päivät olivat
valkoista armeijaa varten, ja Helsinki oli jo tottunut vaikenemaan.
»Entä jääkärit?» kovisti Laila, ja Mairen kasvot syttyivät kuin
auringon noustessa. Hän huoahti syvään kuin kootakseen ilmaa:
»He olivat —» Maire nielaisi. »Itsehän tiedätte mitä he merkitsivät.
Oh, he olivat _sotilaita_. Ei heillä ollut pelkoa, eikä heillä ollut
sääliä, mutta sankareita he olivat joka ainoa. Sellainenkin hurjapää
oli kuin Tiira. Tunsitko hänet, polyteekkarin? Hän saattoi yksinään
hiihtää punaisten kylään kilometrien päähän ja heittää granaatin
esikunnan ikkunasta sisään. Meidän joukkomme oli täynnä ihmeellisiä
juttuja hänen päättömästä rohkeudestaan. Osa liioittelua, mutta
suurempi osa totta. Hän olikin niin kiivas ja itsepäinen, ettei hänelle
ollut mikään mahdotonta. Hän oli kuin luonnonvoima.»
»Oli?» Koko ajan Mairen puhuessa oli Marjatan ajatus kiertänyt Tillyä,
vanhaa, viisasta, uskollista Tillyä, jota hän ei ollut nähnyt niin
pitkään aikaan.
»Hän katosi tiedusteluretkellä. Ruumis löydettiin.» Maire
sanoi sen samalla äänellä kuin hän kaksi vuotta sitten olisi
ilmoittanut Tiiran saaneen reput kemiassa, tuollaisella
ikävä-kyllä-mutta-sellaista-sattuu-äänellä.
»Voi, Tilly, Tilly!» Marjatta kuuli taas Tillyn sanovan liikuttavan
yksinkertaisesti: »Hän suuteli minua lähtiessään.»
»Mitä?» Mairen silmät lensivät selälleen.
»Hän oli Tillyn sulhanen.»
»Tillyn? Mutta Tiirahan...» Mairen pyöreät huulet pusertuivat yhteen.
Hän ei ollut enää lapsi.
»Sehän oli hirveää! Mutta sota on sotaa. Muuan äiti menetti eräänä yönä
molemmat, ainoat poikansa.»
Äiti risti kätensä hiljaa.
Mutta Maire oli jälleen vauhdissa, ja he kuuntelivat hurmaantuneina,
etenkin Laila, joka osasi kuunnella koko ruumiillaan. Hänen silmänsä
pyysivät lisää ja lisää. Hän joi ahnaasti jokaisen sanan. Tällaista
piti sodan olla, tykkien jyskettä, sankaritekoja ja voittokulkua, ei
aseettoman miehen vangitsemista eikä kärsivän avutonta voihkintaa.
Illalla pimeässä huoneessa, jonne Mairelle oli nostettu sänky, Marjatta
alkoi uudelleen puhua Tillystä:
»Tillyn rakkaus oli siis vain tähdenlento. Surkeaa.»
»Päinvastoin.» Mairessa oli jotakin kovaa. »Tiiralla oli vihitty vaimo
Saksassa» — Marjatta kuuli, että Maire kääntyi toiselle kyljelleen —
»ja vihkimätön joka kylässä. Parempi näin oli. Olihan, Marjatta?» Maire
tuntui kuitenkin epäilevän.
Marjatta katseli kauan aikaa katossa väreileviä valoja ja ajatteli
Tillyä. Kuin vanhaa ulkoläksyä toistaen hän kuiskasi pitkän ajan
perästä:
»Oli.»
Mairelta ei kuulunut vastausta, mutta Marjatta vetikin äkkiä peitteen
kasvoilleen, ettei pimeyskään ehtisi nähdä tuskan viiruja niissä. Oliko
hän ollut onnellinen noina hirveinä päivinä kuukausi sitten?