Greeta oli silloin Helsingin valloituspäivänä tarttunut Marjatan käteen
kirkastetuin katsein:
»Minä tiedän, me saamme heidät takaisin, Marjatta.» Ja kun Greeta oli
illalla huudahtaen heittäytynyt ovella seisovan tumman olennon syliin
painautuen häneen liikkumattomaksi, alkoi Marjattakin aavistaa, ettei
kaikki vielä hänellekään ollut lopussa.
Pari päivää myöhemmin äiti otti heidät vastaan eteisessä ilonkyynelet
silmissään:
»Hän oli juuri täällä.»
Marjatta tiesi silmänräpäyksessä, mistä oli kysymys.
»Kuka?» Laila koetti turhaan potkia ilmassa irti itsepäistä kalossiaan.
»Birger.»
»Äiti, äiti!» raikuva riemuhuuto Lailan suusta. Kalossi jäi jalkaan,
hänhän _lensi_ äidin kaulaan, tanssitti, retuutti häntä pitkin lattiaa,
hiljainen Laila, taputteli, suuteli Marjattaakin ohimennen. »Äiti! Mikä
ilo, ilo, _ilo!_»
Äiti ja Laila tanssivat kaulatusten sisälle. He eivät olleet
huomaavinaan Marjatan äänettömyyttä.
Hänen polvensa horjuivat, hän vaipui ovituolille, ja kuumat kyynelet
valuivat hänen ripsiensä välitse runsaina ja ihanina. Hän ei voinut
nyyhkyttää eikä myöskään pitää vastaan. Itki kuin itkisi ensikerran
elämässään. Itki onnellisena ja nauttien, ja tuskan ja kärsimysten
jäljet huuhtoutuivat pois.