Jo aamulla Greeta oli ilmestynyt heille. Sörnäinen saattoi käydä
liiankin mielenkiintoiseksi tällaisena päivänä.
»He ovat jo Tilkassa, kuulin sen tohtori Petterssonilta. Lääkärien
puhelimethan ovat vieläkin kunnossa.»
He söivät aamiaisensa ja lähtivät yksissä pesemään astioita. Greetan
suu kävi lakkaamatta. Hän oli säihkyvän innostunut, vaikk’ei hänenkään
rautainen tahtonsa kyennyt aina salaamaan sietämätöntä jännitystä, mikä
lakkaamatta katkaisi heidän ajatuksensa puolitiehen.
»Marjatta, Marjatta. Tänään me voitamme. Tänään on alennus,
piiloteleminen, häpeä lopussa —»
»Emme me voita koskaan. Jos tänään ylpeilemme, niin viikon päästä on
niskassamme koko Venäjä.»
»Mutta me _taistelemme_. Meillä on aseita viimeinkin.»
»Niin, sata sataatuhatta vastaan.»
»Saksalaiset tuovat lisää.»
»Saksalaiset! Oletko laskenut, montako kertaa he jo ovat astuneet
maihin?»
»He ovat Töölössä.»
»Lue Työmiestä.»
»Raukka!» Greeta polki jalkaa, kun Marjatta vain nytkäytti olkaansa.
»Mikä sinua vaivaa?»
Marjatta näki, että Laila koetti veitsiä kiilloittaessaan antaa
merkkejä Greetalle, ja hänen mielensä heltyi. Laila on näinä päivinä
itsekin itkenyt paljon, ja kuitenkin hän tahtoo säästää sisartaan.
Greeta pani kätensä Marjatan vyötäisille tavattoman lempeästi:
»Onko jotakin tapahtunut, Marjatta?»
Marjatan suu oli kuin jäässä hänen vastatessaan:
»Birger vangittiin viime viikolla.»
»Sikarinpolttaja!» Greeta tiesi kaiken, mutta sekin oli nyttemmin
samantekevä. Marjatta oli yhä kuin ulkopuolella, vaikka Greeta yllätti
hänet suutelemalla häntä ujosti poskelle:
»Oh, Marjatta! Mutta tänään hän pääsee vapaaksi.»
Voi tuota Greetaa. Eikö hän tiedä, että Birger on kuollut, on
sankarivainaja? Sehän on ainoa tapa, millä Marjatan piinattu
mielikuvitus voi kestää nämä tunnit.
Greeta oli taas jo omissa ajatuksissaan. Kaikkihan tänään ovat vaarassa.
»Eikö tuo pauke kuulu lähempää?»
He siirtyivät kadunpuolisiin huoneisiin. Rätinä ja räiske oli käynyt
kovaksi. He katsoivat uutimien takaa, miten viimeisten myöhästyneiden
kassiniekka-akkojen kadottua hätääntyneet, punanauhaiset ryhmät
juoksentelivat sikinsokin kadulla. Silloin tällöin joku kohotti pyssyn
ja ampui umpimähkään, mutta useimmat vain pälyilivät joka suunnalle ja
syöksyilivät pakoon.
Tämä oli ikkunassa-katsojille kuin kinonäytelmää. Heidän ajatuksensa
ei löytänyt mitään yhteyttä alhaalla juoksentelevien muurahaisten ja
ihmistunteiden välillä. Panssariauto kohahti ohitse. He olivat jo
aikoja sitten lakanneet keskustelemasta. Greeta läähätti Marjatan
vieressä.
Paukkina oli jo yhtämittaista jyminää, kunnes äkkiä syntyi
kuolemanhiljaisuus.
Vastapäisessä porttikäytävässä piillyt punikki astui varovasti
käytävälle. Laukaus, kimeä ja lyhyt, läjähti talojen seinistä. Mies
vetäytyi takaisin. Greeta tarttui Marjatan käteen hikisellä, kylmällä
kädellään.
Uusi yritys. Mies syöksähti juoksuun. Laukaus. Hän vaipui kuin tyyny
keskelle katua. Greeta voihkaisi peittäen silmänsä. Marjattakin kääntyi
pois.
»Hän liikkuu!» huusi Laila. »Emmekö voi auttaa? Meidän täytyy auttaa.
Hän elää!»
Äiti ja Marjatta selittämään, ettei se ole mahdollista, että portit
ovat suljetut, ettei kaduilla _voi_ kulkea.
Mutta Laila oli kuin järjetön. Väkivalloin hänet painettiin tuoliin.
Hän pyysi ja pyysi:
»Antakaa minun mennä, antakaa minun mennä!» Sitten hän väsyi ja jäi
liikkumattomana istumaan tuijottaen käsiinsä. Äiti seisoi vieressä
silitellen hänen painunutta päätänsä, ja kyynelet valuivat virtanaan
hänen silmistään.
»Jumala auttaa. Kaikki on hänen kädessään.»
Laila katsoi ylös:
»Äiti, minä olen rukoillut ja rukoillut valkoisille voittoa. Olenko
minä siis rukoillut toisille ihmisille surmaa?»
Marjatta näki, miten Laila kärsi. Voi, nuo vainovuoden lapsiparat!
Hän oli vanhempi ja hän oli paatunut, sillä hän osasi vihata. Ja nyt
oli tullut tuomiopäivä, johon hänkin jo uskoi.
* * *
Greeta oli kadonnut, Marjatta lähti etsimään häntä. Ulkona kuului vain
yksinäisiä teräviä laukauksia pitkien väliaikojen perästä.
Hän löysi Greetan seisomassa Lailan huoneen pimeimmässä nurkassa kädet
kasvoilla.
»Näitkö, hän kaatui. Erik kaatuu myös. Hän varmasti kaatuu — tällä
hetkellä. Marjatta, Marjatta!»
Marjatta katseli häntä sanattomana hämmästyksestä. Greeta valitteli ja
rukoili:
»Auta, hyvä Jumala! Älä anna Erikin kaatua. Oh, Marjatta, he ovat
varmastikin saarretut jossakin, vain he kymmenen. Ja nyt on niin
hiljaista. Jumala! Jumala! Kaikki ovat jo ammutut.» — Hän kulki
edestakaisin hämärässä huoneessa kämmenet yhteen puserrettuina, itkien
ja rukoilleen: »Auta, Jumala, auta valkoiset voittoon!»
»Etkö sinäkään _usko_ enää, Greeta?»
»Uskon, uskon, mutta näitkö, miten hän vierähti kadulle? Mitä minä
teen, jos Erik kaatuu. Erik, Erik! Hyvä Jumala, auta!»
»Me olemme liian monesti vaaran hetkellä luvanneet kynttilämme Neitsyt
Maarialle, kuten entinen kapteeni. Miksi hän auttaisi meitä nyt?»
Greeta pysähtyi:
»Siksi, että meillä on oikea asia.»
»Oikea asia on aina se, jolla on paras kuularuisku.» Marjatta tiesi
hämärästi siteeraavansa jotakin.
»Meillä on enemmän kuin kuularuisku, meillä on isänmaa, meillä on
sivistys, meillä on äly.» Greeta, tuo tuulihattu, oli taas tulta ja
liekkiä, mutta Marjattaa väsytti.
»Pienen pieni kuula tappaa yhtä varmasti älyn kuin älyttömyydenkin.»
Hän näki taas sielunsa silmillä Birgerin painautuneena eteisen uunia
vastaan revolveri tuuman päässä otsastaan.
»Sehän se on» — Greetan tulehtuneet silmät kiilsivät tuskaa — »tässä
pelissä ovat panokset epätasaiset. Kun Erik lähti, olin uljas, mutta
nyt... Oh, Marjatta! Minä rakastan häntä. Tiedäthän mitä se on.»
Marjatta nyökkäsi, ja hänen kurkkuaan kuristi.
Greeta pyyhki hiuksia hikiseltä otsaltaan. Hän joutui suunniltaan taas,
kun uusi rasahdus tunki kadulta korviin.
»Marjatta, Marjatta, auta minua. Hänelle tapahtuu jotakin.» Greeta itki
Marjatan olkapäätä vastaan. »Sinä olet aina niin kylmä ja järkevä.
Mutta me olemme kaikki naisia — Jos minulla olisi lapsi. Voi Marjatta,
hänen lapsensa!» Greeta itki vihlovasti. »Nyt on minulla vain nämä
tyhjät kädet. Jumala ei voinut olla niin armollinen. Minä en ansainnut
sitä. Erikkin sanoo, että tämä päivä olisi silloin helpompi...»
Marjatta luuli mainiosti hillinneensä itsensä, mutta nähtävästi Greetan
vaisto puhui, koska hänen itkunsa äkkiä loppui, hän nosti päätään ja
sitten taas yllätti Marjatan purskahtamalla hermostuneeseen nauruun.
»Oh, Marjatta, Marjatta! Etkö todellakaan tietänyt sitä?»
»Enhän tiedä vieläkään.» Greeta oli sellainen villikissa, ettei hänestä
voinut mennä vastuuseen.
»Pitihän sinun huomata Erikin asuneen luonani.»
»Kyllä, mutta luulin...»
»Mitä sinä luulit?»
»En minä luullut, Greeta...»
»_Mitä_ sinä luulit?»
»Onhan sinulla useampia huoneita.» Marjatta oli hirveästi hämillään.
»Vanhako sinä olet?» Marjatta näki, ettei Greeta hetkeäkään uskonut
hänen viattomuuttaan.
»Kaksikymmentäviisi.»
»Sitten kai ymmärrät, että tiemme kulki pappilaan jo pari kuukautta
sitten. Tunnethan Erikin, vaikk’et näytä minua tuntevankaan.»
Greeta ilvehti hänen kustannuksellaan. Marjatta oli vihainen.
»Syyttäkää itseänne, kun ette ilmoittaneet.»
»Niin, olisimmehan voineet panna sen Työmieheen ja osoitteen ja kaikki,
niin kuherruskuukausi olisi tullut jännittäväksi. Minä ehdotin myös
lyhtypylväitä ja talojen seiniä, koska Vapaa Sana oli liian nuuka
palstoistaan, ja salanimillä julkaiseminen Työmiehessä ei olisi oikein
vastannut tarkoitustaan. — Tämäpä tulee huvittamaan Erikiä!»
»Oletko varma siitä? On muutamia asioita, joita miehet eivät katso
humoristisesti.»
»Muutamia? Niitä on miljoonia. Tiedätkö, Marjatta, minä varoitan sinua
jo edeltäkäsin: miehet eivät ole humoristeja.»
Hirveä näytelmä ulkona oli ikäänkuin painunut taustalle. Greeta istui
pöydän laidalla ja jutteli ja selitteli. Erik ja Erik ja Erik luisui
hänen huuliltaan. Erik on niin käytännöllinen, hän on takonut lampun
eteiseen. Erik on niin hyvä. Erik ei salli Greetan kähertää hiuksiaan
eikä pidä lyhkäisistä hihoista. Erik sanoo, että naisen tulee ennen
kaikkea olla äidillinen. Erik soittaa viulua. Erik lukee ääneen...
Greeta, Greetako noin puhui? Salamana valaistui Marjatan mieleen
muuan ilta vuosi sitten, jolloin he olivat istuneet isossa seurassa
keskustellen kirjallisuudesta, ja Greeta oli äkkiä kääntynyt syrjässä
tapansa mukaan ääneti istuvan Karénin puoleen kysyen osaaottavaisesti:
»Voitko seurata mukana, Erik, vai pitääkö meidän valita helpompi
keskusteluaihe?» Silloin he olivat kaikki pikkuhävenneet Greetan
ilkeyttä, ja nyt...
Marjatta kuunteli ihmeissään. Tuollaiseksikohan hänkin olisi muuttunut?
»Me olemme kaikki naisia.» Marjatan otsaan piirtyi syvä vako. Greetan
puhe solisi hänen erottamatta sanoja — — — Hän tunsi Birgerin karkean
hihan kaulallaan, painoi rintaansa vastaan lämmintä, sykkivää myttyä
ja tunsi pikku kätösen lämmön poskellaan — — — Heikko valitus, niin
heikko, ettei edes ääntä muodostunut, tunki hänen huulilleen.
Arkoina, kaihdellen hiipivät tyttöjen ajatukset vanhoja, vanhoja, mutta
heille niin oudon uusia polkuja — — —
* * *
Laila oli ovella posket hehkuen, silmät kuin häikäistyneinä.
»Tulkaa, tytöt, tulkaa!»
He eivät ehtineet kysyä mitään, kaikki syöksyivät ikkunoihin.
»Mitä tuo on, Greeta?»
»Saksalaiset, saksalaiset!»
Seinäviertä kulki kypäräniekka, harmaanvihreä olento, hänen perässään
toinen taluttaen polkupyörää, sitten taas uusi ja uusi.
Heidän henkensä salpautui. On tapahtunut ihme.
Greeta ei haaveillut enää:
»Katso noita! He eivät juoksentele! Katso, Laila, he astuvat!
Ensimmäisellä on kartta. Katso, Marjatta, hän heti tietää kaikki.
Kiitos, hyvä Jumala! Meikäläiset eivät enää ole yksin.»
Samassa he kolme tyttöä olivat portaissa ja alhaalla.
»Oletko koskaan nähnyt noin _kauniita_ miehiä?»
Sisään kaikki! Punaisten panssariauto rasahti ohitse lakaisten
seinänvieriä kuularuiskulla. He palasivat juosten ylös. Olivathan he
saaneet heittää edes kukkuran kiitollisuudestaan sen miehen yli, joka
oli astunut sisälle porraskäytävään kysymään karskilla äänellä tietä
asetehtaalle.
Taas ikkunassa.
»Valkoinen, meidän valkoisemme!»
Todellakin. Siinä tuli siviilipukuinen nuorukainen sinivalkeine
olkalappuineen juosten kulmalle, ja häntä seurasi toinen, kolmas ja
neljäs.
Silloin oli kuin jotakin Marjatassa olisi särkynyt ja sulanut. Hänen
sydämensä pohjassa kytenyt usko leimahti ja lämmitti taas. Vaikka
kaikki ystävät kaatuisivat, vaikka koko Helsinki tuhoutuisi, niin
Suomen vapaus _on_ sen veroinen.
Ihana juhlallisuus laskeutui hänen sieluunsa. Maailma oli äkkiä niin
suuri ja avara. Ihmiset ovat luodut kärsimään, miksi siis surra sitä,
että hänellekin on annettu ihmisen osa.
Elämä on iankaikkista maksua ja korvausta. Marjatta on nyt maksanut
huolettoman nuoruutensa hinnan, ja hänen kansansa on tänä keväänä saava
vapauden, ei lahjana, vaan täysipainoisena korvauksena vuosisatojen
kärsimyksistä ja tämän vuoden koettelemuksista.
»Marjatta, katso: Nuo neljä tuossa kulmassa. Vain yhdellä on revolveri,
muilla ei mitään, ja luodit vinkuvat pitkin kumpaakin katua. He
ovat _miehiä_. Eivätkö he _olekin_ miehiä!» Greeta hiipi lähemmäksi
Marjattaa.
»Minulla oli Getsemaneni, mutta nyt se on ohi. Olen vain onnellinen ja
ylpeä.»
Marjatta katsoi Greetaa suoraan silmiin:
»Niin minäkin.»
He kokoontuivat ruokailuhuoneen pöydän ympärille kauaksi kadun
metelistä, ja äidin kehoituksesta he ristivät kätensä ja rukoilivat.
Marjatta, josta ihmisen sisin suhde Jumalaansa oli niin pyhä, että
sen ulkonainen esittäminen oli kuin häväistystä, tunsi lehahduksen
miljoonien naisten vuosisataisesta uskosta, joka antoi nykyajan
epäilijätyttöjen rukoukselle sen ainoan kaiun, joka kykeni ilmaisemaan
heidän kiitoksensa tällä nöyryyden ja ylpeyden suurella hetkellä.