Silloin ovikello soi.
Kuolemanhiljaisuus.
Heti uusi soitto, pitkä ja rämisevä.
Heidän katseensa sävähtivät hereille. He tiesivät, kaikkihan tiesivät,
mitä se merkitsi. Kello oli puoli kymmenen illalla.
Äiti hätääntyneenä ovelle:
»Nopeaan — Karivirran puolelle!»
Niin, tiesiväthän he, suunnitelma oli ollut alusta alkaen selvä:
keittiön kautta Karivirralle, sieltä heidän rappuihinsa.
Ovea rouskutettiin.
Lennättämällä Birgerin lakki ja päällystakki hänen huoneestaan ja
sitten keittiöön. Birgerinkin kädet vapisivat, hän löi olkansa oveen,
ja paketti putosi. Äiti juoksi eteiseen.
Marjatta avasi oven pimeihin portaisiin, raotti varovasti. Herra Jumala!
Ovi kiinni, Birgerin käteen ja taas lentäen Marjatan omaan huoneeseen,
joka oli kauimpana eteisestä. Hän riuhtaisi auki vaatekomeron oven.
»Tuonne ylös, sieltä ei näy!»
Birger ei ollut tähän asti virkkanut mitään. Hänen kasvonsa juonteet
olivat pingoitetut, silmät välkkyivät levottomina, ja hän seurasi
Marjattaa tahdottomana, mutta nyt hän pysähtyi.
»Ei», sanoi hän.
Oh, Marjatta on kuolla tuskaan. Äiti ei uskalla avata, ja koko talo
tärisee iskuista, joita sataa oveen.
»Kiiruhda!»
»En.»
He seisoivat silmä silmässä, ja äkkiä Marjatta ymmärsi, että Birger
oli taas hermojensa herra, ja että hän tunsi miehen voittamatonta
vastenmielisyyttä naurettavaa tilannetta kohtaan.
Silloin Marjatta laukesi ja muuttui veltoksi kuin lankanukke. Birger
heitti kantamuksensa sohvalle ja kiinnitti takkinsa napit kohauttaen
kaulustaan, kuten aina tärkeinä hetkinä elämässään. Sitten hän astui
eteiseen.
»Kädet ylös!»
Se oli taas tuo sama näytelmä, joka näyteltiin sadoissa ellei
tuhansissa Suomen kodeissa sinä keväänä, ja joka kärvensi kuin
polttoraudalla häväistyksen merkin kirvelemään iankaikkisesta
iankaikkiseen niiden mieliin, joiden silloin täytyi nähdä vapaan miehen
alistuvan roistojen käskyihin.
Marjatta ei sitä kuitenkaan silloin tuntenut, sillä hänen silmänsä
eivät nähneet muuta kuin Birgerin, joka kalpeana huuliaan myöten
seisoi painautuneena eteisen muuria vastaan liikkumatta, kuulematta ja
näkemättä.
»Herra on hyvä ja sanoo vaan nätisti, missä se kuularuisku perkele on.
Paras sanoa nätisti vaan.»
Birger vain katsoi puhujaan, koettipa hymyilläkin.
»Ekkös saa sitä saatanan lahtaria vastaamaan?»
Birgerin silmät tähtäsivät suoraan pieneen, mustaan reikään, joka
läheni hänen kasvojaan, ja kiristyivät yhä pienemmiksi ja mustemmiksi,
mutta halveksiva piirre voimakkaassa leuassa tuntui vain syvenevän. Oh,
hän on mies.
»Ei täällä passaa, mutta kyllä se selvitetään vielä.» Johtaja,
verestäväsilmäinen nuori mies, tuntui pyrkivän viralliseksi.
»Kaksi menee edellä, mars, Virtanen ja Johanssonni katsoo takana, ettei
pääse vetkehtimään, mars.»
Pari miestä tuli sisähuoneista. Nojatuolit olivat nurin, kirjakaappi
kaadettu ja pianonkansi auki.
»Ei ollut mitään, ja sanoi se Krikoffi sentään niin varmasti...»
Birgerin silmä osui Marjattaan, kiinteä, velvoittava katse: hän sai
perinnön.
Äiti ja Laila seisoivat yhä kivettyneinä ovella. Tämähän oli
painajais-unta, vain painajais-unta.
Mutta kun Birger liikahti ovelle päin, repesi lumous, joka oli tähän
asti kahlinnut Marjatan ajatukset. Jumala! He vievät Birgerin! Jumala,
auta!
»Älkää, älkää, ei hänellä ole kuularuiskua, hän on sairas, hänellä
on keuhkotulehdus, ei hän saa mennä ulos.» Marjatta tarttui johtajan
takkiin ja veti miehen takaisin ja puhui ja rukoili: »Hänellä on
kuumetta, hän on sairas...»
Mutta äkkiä tempaistiin hänet irti, ja hän sinkoutui toiselle seinälle.
»Marjatta», sähisi Birger, »sinä et saa koskea noihin, et tikullakaan!»
Ooh! Pikku mies hypähti Birgerin eteen heristellen nyrkkiään
senttimetrin päässä hänen nenästään:
»Saatana, saatana, saatana!»
Birger kohotti kulmakarvojaan.
Ooh. Se tappaa hänet! Pistin repäisi reiän takkiin, mutta samassa
johtaja työnsi raivoojan syrjään:
»Johanssonni on nyt virantoimituksessa, Johanssonni muistaa», varoitti
hän.
»Vielä minä, saatana...»
»Mars, eteenpäin!»
»Ehkä herrat sallivat minun heittää hyvästi?»
Pistimen koskettaessa oli Birger puristanut kouransa nyrkkiin, ja
ohimolle nousi paksu paakkura. Ei vain mitään tappelua tällä paikalla,
ei vain tappelua... Nyt hän oli taas entisellään, kaulasuonessa vain
tykki veri pistäen ja painaen.
Marjatta seisoi yhä huohottaen seinävieressä. Auta, Jumala, hänet
viedään, hänet viedään, yöhön ja kuolemaan. Ja minä rakastan häntä.
»Älkää nyt olko noin juhlalliset. Ei tämä ole Ibseniä, enintään
Holbergia. Huomenna palaan, täti, tai ainakin ylihuomenna. Kiitos
kaikesta, täti.»
Marjatta näki miten Birgerin ylpeys ei tälläkään hetkellä hyväksynyt
mitään kohtausta. Herrasmiehen ei sovi olla hentomielinen muualla
kuin vertaistensa parissa. Hän ikäänkuin hypnotisoi heidät kaikki
puristaessaan heidän käsiänsä. Äiti nyökkäsi konemaisesti, Laila kykeni
hymyilemäänkin, Marjatta vain ei saanut ruumistaan tottelemaan.
»Hyvästi, Marjatta!» Kättään ei Marjatta voinut liikuttaa, mutta päänsä
hän nosti, ja heidän katseensa sulivat toisiinsa, eikä hänen sielullaan
ollut sillä hetkellä ohuintakaan verhoa. Hän heitti Birgerille
rakkaudentunnustuksensa kuin kultakoristeen meren syvyyteen.
Birger pyörähti kannallaan ympäri. »Näkemiin!» Ja niin hän meni pois
portaiden ontosti humahdellessa.
* * *
Toiset seisoivat eteisessä, kolme kalpeaa naista, kunnes askelten kaiku
oli kuollut. Äiti meni sitten sulkemaan oven. Lasiruutu oli puhki, ja
siitä leuhui kammottavaa pimeyttä sisälle.
He siirtyivät ruokasaliin. Kukaan ei voinut puhua. Joivat ääneti
teensä. Sitten äiti liikutti vapisevia huuliaan:
»He eivät tietäneet Birgerin nimeä. Ehkä...»
»Vaiti», valitti Marjatta, nousi, laahautui omaan huoneeseensa
ja lysähti siellä pöydän ääreen samaan tylsään tuijotukseen
edelleenkin. Hän kuuli äidin ja Lailan liikuttelevan kuppeja ja hiljaa
keskustelevan, ja sitten pimeni kaikki hänen silmissään, ja hän vaipui
sellaiseen kauhuun, että sydän pysähtyi hetkeksi työssään.
Hän näki kuin valkoisella kankaalla edessään kaikki nuo hirveät
tositarut, jotka olivat jo kauan kiertäneet säikkyneitä sieluja
punaisessa Suomessa, ja jok’ainoassa kuvassa oli sama sankari,
ei sankari, vaan uhri, ja jok’ainoa kuva oli kaamea, ja sitä
seuraava sadoin verroin edellistä pahempi. Ja Marjatta vääntelehti
sanoinkuvaamattomissa tuskissa uhrin kanssa, ja mielikuvitus pusersi
hänen sielustaan ulos viimeisenkin veripisaran, joka saattoi kärsiä,
kunnes hän oli saavuttanut kärsimyksen äärimmäisen rajan, jonka
toisella puolella ei ole muuta kuin kuoleman horros.
Sinä yönä hän kesti niin paljon, ettei seuraava päivä enää voinut
tuottaa hänelle mitään tuskaa, vain tyyntä surua.
Kun hän aamulla istui peilinsä ääressä ja katseli kuvaansa, kuvitteli
hän olevansa leski. Hänen miehensä on kuollut, rakkaansa on poissa, ja
nyt hänen on koetettava elää vielä ja elää kauan ja kauniisti.
Hän oli niin varma Birgerin kuolemasta, että arkailematta nyt omisti
hänet rakastetukseen, ja suuret, tummat silmät — oh, olivatko
ne todellakin joskus olleet kirkkaansiniset — tutkivat tarkasti
rumentuneiden kasvojen värähteleviä juonteita koettaen toivottomasti
etsiä kohtia, joihin Birger olisi saattanut rakkautensa kiinnittää.
Ja Marjatta siirsi varoen alas kapean pitsin olkapäältään ja suuteli
mustelmaa, minkä Birgerin kova ote oli synnyttänyt, ja suri sitä, että
tuo muisto oli jo muutamassa päivässä katoava.
Tukkaansa harjatessaan hän mietiskeli väsyneesti tätä viimeistä aikaa.
Hän oli kuin äkkiä saanut varmuuden siitä, että Birger puolestaan oli
häntä myös tahallaan kiusannut, siksi että rakasti häntä.
Oh, kulkiessaan hänen tuolinsa ohitse Marjatta tiesi, että jos saisi
menneet päivät takaisin, niin upottaisi sormensa hänen kiiltävään
tukkaansa ja suutelisi häntä, suutelisi häntä niinkuin luuli voivansa
rakastettuaan suudella. Ja vaikka Birger tuhannesti rakastaisi Lailaa,
niin Marjatta rakastaisi häntä kuitenkin ja näyttäisi sen hänelle,
oh, miten ruhtinaallisesti sen näyttäisi hänelle. Eikä Birger silloin
voisikaan rakastaa ketään toista.
Oh, miksi ei Jumala anna meidän ostaa takaisin ainoatakaan päivää,
vaikka maksaisimme siitä koko elämämme? Marjatta risti kätensä, ja
hänen silmistään valahti kaksi suurta raskasta kyynelkarpaloa poskelle,
vaikka hän oli luullut kaikkien kyyneleittensä kuivuneen viime yönä.
Koko sen päivän hän kulki kuin unissakävijä. Laila ja äiti tekivät
kaikki työt, loivat häneen huolestuneita katseita ja neuvottelivat
hiljaa keskenään. He eivät uskaltaneet sanoa mitään, sillä pieninkin
osanoton yritys nostatti Marjatan silmiin niin epätoivoisen ilmeen,
että heidän sydämensä oli säälistä pakahtua.
Marjatta ymmärsi varsin hyvästi, miten he tulkitsivat hänen murheensa,
mutta tulkitkoot. Tietäköön Laila, että hänen sisarensa suree,
suree, suree sitä miestä, joka lähti täältä tuntemattomuuteen hänen
suudelmansa huulillaan tai ainakin hänen kätensä lämpö kädessään.
Tietäköön. Marjatta ei sitä häpeä, sillä hän on rakastanut Birgeriä
niin monta, monta vuotta kauemmin ja tulee häntä aina rakastamaan.
* * *
Mutta aika, se yhä vieri, ja nyt sillä oli syytäkin vieriä, sillä
hirmujen talven oli jouduttava loppuun, muuten ei kärsivä kansa kohta
enää kestäisi.
Eikä Marjattaakaan maailma jättänyt surun syliin. Hänenhän piti
toimeenpanna Birgerin testamentti. Hänen piti viedä sana tärkeille
henkilöille, hänen piti muististaan selostaa Birgerin suunnitelmat
ja hänen piti tyhjentää varasto eteisen lankkujen alta. Kummallisen
huonosti ne punaiset olivatkin talon tarkastaneet. Alkoivat käydä
huolimattomiksi.
Taas hän vyötti itsensä patruunavöillä, taas oli hänen maitokannunsa
raskas kuin kallio, kassinsa täynnä käsipommeja ja lastenvaunujensa
pohjalla pyssynpiippuja.
»Te olitte varomattomat. Vallin ei olisi pitänyt itse liikkua ulkona.»
Hän tiesi sen nyt, että tähänastinen menestys ja lopunalun tuntu
ilmassa olivat tehneet Birgerin uhkarohkeaksi, ja hänen oma päänsä
oli ollut niin täynnä tyhmyyksiä, ettei hän ollut huomannut Birgerin
ruvenneen säästelemään hänen voimiansa.
»Vallista ei ole mitään kuulunut, mutta punikit ovat jo alkaneet tuntea
maan polttavan siksi pahasti, että voimme olla sangen levolliset hänen
kohtalostaan. Sitäpaitsi oli katastrofin syy nähtävästi vain yksityinen
ilmianto.»
Voi, tuolle herralle ei voinut huutaa: vaiti, eikä hän ymmärtänyt
Marjatan sanatonta rukousta sielunrauhansa puolesta, sillä tytön katse
oli maassa.
* * *
Ja tunnit, ne vierivät. Ruokaa ei ollut kohta ensinkään, mutta kenpä
olisi ruoasta enää välittänyt, kun saksalaisten kerrottiin astuneen
maihin Hangossa, kun Venäjän laivasto oli vedättänyt viimeisetkin
rautaromulaivansa satamasta, kun lentokone viipotteli kaupungin
yläpuolella heitellen saksankielisiä antautumiskehoituksia, ja kun
viimein tykit paukkuivat itse kaupungin liepeillä.