Greeta oli mennyt, ja Marjatta ryhtyi töihinsä mieli kevyempänä
kuin moniin aikoihin. Hän oli tyytyväinen päästessään tuosta
mustasukkaisuuden etiketistä, joka oli tehnyt hänen tunne-elämänsä
naurettavaksi hänen omissa silmissään. Laila oli niin hyvä ja
herttainen, miksi ei siis hänkin saisi kerran nauttia eduistaan?
Marjatalla oli jo ollut aikansa; sen parempaa ei kai hänelle
tulisikaan, ellei avioliitolla olisi jotain uutta tarjottavana, eikä
hän halunnut opetella mitään läksyjä enää, sanokoon Greeta mitä
tahansa. Greeta — hänestä Greeta oli jo menettänyt jotakin, jotakin,
jota _hän_ ei tahtonut menettää, jotakin riippumatonta ja rohkeaa,
joka kuului heidän entisyyteensä. Outoa ja odottamatonta oli jo tuo
kampauksenkin muuttaminen sen tähden, että »Erik sanoo» jotakin.
Marjatan täytyi nauraa itsekseen. Hänen sikarinpätkänsä ja Greetan
harhasana! Vahinko, että hänen tapansa oli olla tietävinään ystäviensä
asioista vähemmän kuin todella tiesi.
Päivällispöydässä hänen hyvä tuulensa vain kohosi. Laila oli yhä
ulkona, ja Marjatta selosti äidille ja Birgerille Greetan sukkeluuksia.
Birger tiesi niitä vielä hyvän joukon lisää, ja Marjatta rupesi jo
mietiskelemään hänen asiantuntemustaan tälläkin alalla. Äkkiä Marjatta
helähti nauramaan. Hänen mieleensä muistui Greetan lause: »Anna hänen
odottaa kolme viikkoa, vaikkapa vain minunkin tähteni.» Birger yhtyi
heti hänen iloonsa, ja siinä he taas nauroivat silmä silmässä omille
ajatuksilleen ja muistoilleen, ja äiti ihmetteli heidän ilonsa aihetta.
Marjatta näki Birgerin huomanneen ilmaisseensa salaisuuden ja sen
olevan koomillista hänestä itsestäänkin. Naurettuaan kyynelet silmiinsä
— niin näinä päivinä naurettiin, jos naurettiin ensinkään — oli
Marjatasta, kuin raja-aita olisi kaatunut ja heidän välillään olisi
vallinnut taas entinen ystävyys. Hän oli niin riemukas, että ohimennen
sipaisi kädellänsä Birgerin sileää silkkipäätä, kuten äidillä oli niin
usein tapana tehdä. Birger tarttui heti hänen käteensä vetäen hänet
lähemmäksi, mutta Marjatta ehti vain vilaukselta nähdä leveät, nauravat
hammasrivit kumartuessaan tuolin yli, ennenkuin Birger heitti hänen
kätensä syrjään sotkien tukkansa silmilleen, kohosi jaloilleen ja
riensi eteiseen, missä Laila kuului riisuvan päällyskenkiään.
Mitä päätöksistä ja otaksumista, kun itse kuitenkin on sama? Mitä
auttaa tieto syistä, kun se ei poista seurauksen ahdistusta? Marjatan
ilo katosi pisara pisaralta. Milläpä hän sitä olisikaan ruokkinut?
Birger ei ainakaan häntä auttanut.
Eikä hän ymmärtänyt selkeää sisartansakaan enää. Laila lahjoitti
Birgerille molemmin lämpimin käsin lapsellisen ihailunsa. Tuo äskeinen
punasteleva, saamaton koulutyttö vastaili viehkeällä hymyilyllä
tahdikkaasti kohteliaisuuksiin, ja kuta hiljaisemmaksi Marjatta
muuttui, sitä ystävällisemmin kaikui Lailan sointuva ääni iltalampun
alla.
Kerran Marjatta kysäisi Lailalta ikäänkuin ohimennen, mitä hän piti
Birgeristä. Laila kävi silloin niin hämilleen, että sisar jo katui
kysymystään, mutta sitten hän taas kohotti rehellisen katseensa ja
sanoi yksinkertaisesti:
»Hän on paras mies, minkä tunnen. Kaikkihan me pidämme hänestä.»
Marjatta naurahti. Vai sekö oli Lailan käsitys? Miksi ei? Mutta hän
itse oli toista mieltä. Hän ei uskonut Birgeriin. Isänmaanrakkaus,
tarmo ja pelottomuus — ne olivat muodissa, ne olivat ilmassa, niitä
hän ei voinut kieltää. Mutta tuo toinen puoli: ystävyys, rakkaus,
luotettavuus — Marjatta vihelsi, naamioitua flirttiä, kostoa,
kiusantekoa ja kevytmielisyyttä.
Työssäkin rupesi Marjatan mieli jo kapinoimaan Birgeriä vastaan.
Turhuutta ja tuloksetonta hosumistahan kaikki oli. Ei missään näkynyt
muutosta, ei missään kirkastunut taivaanranta, ei missään muualla
kuin Birgerin ja muutamien muiden kannunvalajien lapsellisessa
mielikuvituksessa. Vieressä kiehui bolshevismin ääretön hiidenpyörre,
turha oli sen kidasta yrittääkään tyhjin käsin pelastua.
Oh, Marjattaa väsytti, väsytti, vaikka hänen huulensa toistivat entisiä
sanoja, ja jalkansa kulkivat tottelevaisina entisiä polkuja, ja raukeat
kätensä tarjosivat palvelustaan kuten ennenkin. Eikö kukaan nähnyt,
että hänen uskonsa alkoi kuolla?
Vaikka hän päivisin liikkui ulkona kevättalven raikkaassa ilmassa
tuntikausia, vaikka kotona, kiitos hyvinjärjestetyn varastotalouden,
oli enemmän leipää kuin useimmilla muilla, ja vaikka oli varaa
ostaa joskus voita ja lihaa salakaupassa, alkoivat valvotut yöt
ja mielenrauhaa raatelevat ajatukset vähitellen painaa häneenkin
merkkinsä. Harvinainen, lämmin väri hänen ruskeilla poskillaan harmeni,
silmäin sinertävä heijastus levisi poskille asti, ja hameenkaulurit
vaativat lukuisia lukkoneuloja.
Lailakin sanoi jo kerran, että Marjatta ei enää ollut solakka, vaan
suorastaan laiha, ja että tummansininen puku ei enää pukenut häntä.
»Minun pitäisi kai ottaa punainen puseroni taas armoihin?» Kuin
yhteisestä päätöksestä oli punainen väri kadonnut puvuista jo ennen
kuin poskilta keväällä 1918. Ja Lailan hämmästykseksi hän lisäsi vielä:
»Enhän kuitenkaan kykene kilpailemaan perheen kaunottaren kanssa.»
Kaunottaren sisar! Sillähän kohtalolla Greeta kerran oli peloitellut
häntä, ja hän oli ollut ylen ihastunut tuohon tulevaisuuteen — silloin.
Mutta nyt hän oli muuttunut, Marjatta. Oikein häpesi itseään.
Äiti alkoi käydä levottomaksi. Marjatalla on yskääkin, ja katsokaa,
miten väsyneeltä hän näyttää, hän, joka ennen niin sädehti yksinäänkin.
Vaikka, mitäpä meillä olisikaan sädehtimisen syytä? Äiti huokasi. Sota
ei loppunut, mutta usko ja ruoka, ne loppuivat. Jospa saksalaiset
sittenkin... Taas hän huokasi.
Birgeriä oli jo kauan vaivannut Marjatan ulkonäkö. Tuo jännittynyt
kohta kapeiden, suorien kulmakarvojen yläpuolella oli päivä päivältä
tullut selvemmäksi. Birgerin oli tapana katsella sitä neuvotellessaan
Marjatan kanssa yhteisistä yrityksistä, eihän Marjatta enää usein
silmiään nostanut. Ja suupielissä syveni säälittävä pikku ryppy.
Birger tiesi jotakin, joka kenties...
Marjatta kulki huoneen poikki matkalla keittiöön. Keikaileva kokkimyssy
oli jo kauan sitten kadonnut, ja tumma pumpulipuku kertoi vain ikävästä
velvollisuustyöstä. Herra Jumala, oliko hän noin nujerrettu, tuo
korskea tyttö? Eihän hän ollut sitä ennen huomannut.
Birger meni perässä keittiöön. Hän hypisteli leipäveistä, tarkasteli
Marjatan puuhia arinan ääressä, kyseli yhtä ja toista, kunnes tuli
odottamatta:
»Tohtori Korio on tullut rintaman poikki.»
Marjatta katsoi kysyvästi Birgeriin, joka tapaili oudosti sanoja:
»Hän... kuulin... hän kertoi... Rainer...»
Marjatta säpsähti, ja Birger kiiruhti jatkamaan:
»Rainer on Jyväskylässä. Vain lievä haavoittuminen oikeassa kädessä.»
»Kiitos», sanoi Marjatta hiljaa. Hän seisoi ja hämmensi pataa eikä
katsonut ylös. Tunsi vain, että Birger seisoi kotvan kahdenvaiheilla,
mutta kun viimein kääntyi, näki hänen jo poistuneen.
Rainer oli niin kaukana. Marjatta oli miltei unohtanut hänet, ja nyt
hän unohti hänet pian taas uudelleen. Oli kuin hän ei nykyään jaksaisi
muistaa mitään.
* * *
Hänet oli vallannut polttava halu saada täysi varmuus Birgeristä ja
Lailasta. Hän suorastaan vakoili heitä, asetti heille ansoja ja koetti
yllättää heidät. Mutta he välttivät ihmeen hyvästi kaikki väijytykset.
Katseita ja hymyilyjä Marjatta vain sieppasi ohimennen, ja ne
piinasivat vaikk’eivät vakuuttaneet.
Silloin, eräänä iltana kapinan loppuaikana, Marjatta luuli
yllättäneensä heidät käsi kädessä istumassa äidin sohvalla ja silloin,
silloin — sen hän muistaa varmaan iankaikkisesti — hänestä puhaltui
järki pois, veri kuohahti päähän, ja suusta sinkosi kiristetty
huudahdus:
»Lailaa sinä et saa narrata!»
Laila oli heti juossut ulos, mutta Birger seisoi Marjatan edessä kädet
housuntaskuissa. Hän oli hetkisen vaiti helistellen avaimiaan ja
kiinnitti Marjattaan kapean katseen puoleksisuljettujen silmäluomiensa
alitse:
»Ja minkä tähden?» sanoi hän viimein hitaasti.
Ah, miten Marjattaa raivostutti tuo itsehillintä!
»Sen tähden, että Laila on liian hyvä, liian nuori ja liian — tyhmä.»
Birger räpäytti silmiään.
»Kaikki naiset ovat tyhmiä. Oma syynsä, jos itse narraavat itseään.»
Silloin Marjatta löi, löi niin kovaa kuin taisi Birgeriä suoraan
kasvoihin, ja samassa silmänräpäyksessä hän oli kiinni. Birgerin kourat
puristivat hänen olkapäitään niin, että hän olisi huutanut, ellei
vihansa olisi ollut suurempi kuin kipu.
Nyt näkyi Birgerinkin tumman ihon läpi veren nousu. Hänen silmänsä
olivat kuin pienet hiilenpalat.
»Birger» — Marjatta huohotti — »Laila on minun sisareni, ja...»
Hänen hampaansa hakkasivat kieleen, kun Birger pudisti häntä kuin
kissanpoikaa, ja maailma pyöri hänen särkevissä silmissään...
Äkkiä Birger painoikin hänet nojatuoliin, ojensi selkänsä ja nauroi.
»Ollaanpa me tänään korkeasti dramaattisia! Tämä talvi on syönyt
hermoja, paremman puutteessa, vai mitä luulet?»
Marjatta tuijotti yhä sanattomana Birgeriin, ja tämä kai huomasi hänen
sittenkin odottavan vastausta, »tylsämielisen itsepäisyydellä», kuten
Marjatta itse olisi sitä muulloin nimittänyt.
Birger heittäytyi rennosti toiseen nojatuoliin, kurotti kirjan pöydältä
ja rupesi selailemaan sitä.
»Kuka on sitten sanonut, että minä aion ’narrata’ Lailaa?»
Marjatta punastui armottomasti ja tiesi, että Birger, vaikkakin yhä
katsoi kirjaansa, _tunsi_ hänen punastumisensa ja kävi epävarmaksi.
Birgerin ääni oli samea, kun hän jatkoi nopeasti:
»Lailasta tulee suloinen pikkurouva.»
Siinä hän istui, Marjatta!
Mainiota, hän sanoi itselleen, mainiota. Koeta nyt katsoa asioita
humoristisesti, Marjatta, koeta kaikin mokomin. — Mutta vaikka
hän olisi hakannut itsensä kappaleiksi, ei hän olisi kyennyt
liikahtamaankaan.
Ja Birger tiesi olevansa kuin ruutikellari ja näki liekin lähenemistään
lähenevän pitkin sytytyslankaa, jossa ei ollut mutkaa eikä katkeamaa.
Oh, eikö hän vielä ollut kärsinyt kylliksi niin entisten kuin nykyisten
ja tulevienkin syntiensä vuoksi?
Hän nutisti kirjan kääröksi kädessään. Hän tiesi, ettei hän enää ollut
itsensä herra, että hänen järkensä oli juopunut viimeisten aikojen
jännityksestä ja että Marjatta oli hulluista hulluin tai sydämettömistä
sydämettömin...
Hiljaisuus heidän välillänsä kohisi kuin öinen tulipalo.