»Eikä ihminen minnekään riitingeistään pääse, kuten Peltola sanoo,
joten sinun on vallan turhaa kähertää pehmeitä, naisellisia varjoja
otsallesi ja panna puseroihisi tuollaisia pitsejä.» — Greetalta
ei mikään jäänyt huomaamatta, ei sikarinpätkä kukkaruukussa, ei
uusi kampaus eivätkä pitsit. — »Me olemme sittenkin yhä edelleen
meikäläisiä, emmekä me kelpaa tänä aikana. Emmehän me osaa edes
_rakastaa_, Marjatta. Minulle on rakkaus ollut leikkiä, ja sinulle se
kai on ollut velvollisuudentuntoa.» — Greeta nyökkäsi Rainerin kuvalle,
joka nykyään oli aina näkyvissä. — »Ja kuitenkin sen pitäisi olla
intohimoa — kuten vihankin. Eikä elämä ole suukopua vaan taistelua. Se
läksy meidän täytyy vielä oppia. Minua se peloittaa.»
Greeta näytti niin kalpealta.
»Kylläpä sinä olet käynyt laihaksi.»
»Vai pitäisi tässä vielä lihotakin! Tiedätkö, että professori Elgström
sanoi aina ajattelevansa nähdessään lihavan ihmisen kadulla: Tuo ei voi
olla mikään tosi isänmaanystävä.»
He juttelivat vielä kauan ja joutuivat yhä etäämmäksi pääasiasta, mutta
se ei Marjattaa huolettanut. Olihan hän jo saanut annoksensa ja nautti
uudesta selvyydentilastaan.
Äiti pyysi kahville ja tarjosi ylpeillen pikkuleipiä, joita Kunigunda
oli opettanut valmistamaan pelkistä perunankuorista ja vedestä.
»Ruisjauhoja on vain siteeksi eikä muruakaan sokeria. Perunat ovat
itsessään niin imeliä. Ei muruakaan.»
Ja Greeta osoitti, miten munanruskuaista voi käyttää kerman asemesta.
Vatkattuna se riittää kuuteen kuppiin.
Onneksi sitä ei tällä hetkellä tarvittu, sillä Birgerin maitokortti
oli kirjoitettu kolmeksi kuukaudeksi, ja hänen desilitransa uhrattiin
nykyään arvelematta kahvin eli poltetun lantun tai rukiin alttarille.
»Hyvästi, täti! Olen nauttinut sanomattomasti. Hyvästi, Marjatta!»
»Mutta minne _sinun_ kiharasi ovat joutuneet?» Marjattaa kaiveli vielä
se äskeinen.
Greeta painoi turkislakin syvälle otsalleen.
»Tukkani kestää hyvin näinkin, ja Erik sanoo...»
Marjatan silmät puhuivat, koska lause jäi kesken kuin miekalla
halkaistuna. Greeta kääntyi nopeasti, mutta vielä hänen luikahtaessaan
ovelle Marjatta näki, että äsken niin värittömät kasvot hehkuivat.
Greetan sanat olivat kuin piiskan sivallus:
»Lyhyt mieli, pitkä kieli. Siinä oli se _minun_ sikarinpätkäni.»