Marjatta seisoi taas jonossa, kolmannessa samana aamuna. Aina, kun hän
oli päässyt ovelle, oli tiski jo tyhjä.
Hän tuijotti tylsänä Bulevardinkadun likaiseen nurkkaukseen. Tuon
tylsyyden hän oli vasta pitkällisen harjoituksen kautta oppinut
ja oli siitä varsin ylpeä, se kun hänen mielestään pelasti sielun
kaikesta siitä pahennuksesta, minkä punaisen ajan jonotus toi mukanaan
mielenmasennuksen, hampaitakiristelevän häpeän ja hillittömän
halveksumisen muodossa.
»Hei, Marjatta!»
»Greeta! Kerran sinuakin näkee!» Jono virkistyi ihmeesti ja pakkautui
tiiviimpään. Tuo vaalea neiti aikoi ilmeisesti kenkkuilla itsensä jonon
keskelle. Silmät kiiluivat epäluuloisina.
»Jää tänne, Greeta. Leipä kuuluu tulevan jo kello kaksi.»
Greeta heitti nopean silmäyksen seinänviereläisiin arvioiden ne
tottuneesti.
»Enkä jää. Pullat loppuvat kuitenkin puolitiehen niinkuin
Albertinkadulla. — Onko seisominenkin kielletty Kansan Pyhissä Laeissa,
vai puhuminenko?» Loppu koski kahta muijaa, joiden mielestä tämä
keskustelu loukkasi hyviä jonotapoja.
»Ei neiti kuitenkaan mukaan pääse, vaikka vuoden siinä vahtisi. Kyllä
me katsomme», kivahti hapansilmäinen vanhapiika.
Marjatta näki Greetan avaavan jo kapeat huulensa ja tiesi mitä lajia
vastaus tulisi, jonka tähden hän kiiruhti sammuttamaan loppumattoman
jonoriidan jo kipinänä:
»Hyvästi! Käy pian katsomassa!»
»Ehkä tulen jo tänään.» Greeta ymmärsi hänen rukouksensa rauhan
puolesta. »Eikö käsiäsi palele?»
»Tottapa toki, unohdin muhvin.»
»Ota tuo! Minulla on isot taskut, ja saanhan sen sitten päivällä.»
Ennenkuin Marjatta ehti vastustaa, oli Greetan komea biisamimuhvi
hänen sylissään ja Greeta nurkan takana. Hän pisti kätensä lämpimään
sisukseen ja vaipui taas älyttömään tuijotukseensa, mutta salaa
hän hymyili, sillä hän oli heti tuntenut pehmeän silkin joukossa
leipäkorttien tutut neliöleikkaukset.
Kun hän tunnin kuluttua asteli kotiin päin, oli hänen kassissaan
Greetaakin varten kaksi kovakuorista, tummaa leipää.
Greeta oli jo eteisessä vastassa.
»Oo, mikä tuoksu!» Hän vei leivät likelle pientä nenäänsä. »On se
Jumala hyvä sentään, kun on luonut akanat, muuten meillä ei olisi
leipää ensinkään. Kiitos kaunis ja hyvästi!»
Hän oli taas menossa.
»Mikä hirveä kiire sinulla aina on? Jää nyt hetkeksi juttelemaan.»
Marjatan täytyi saada puhella jonkun kanssa. Hän oli lopen kyllästynyt
omiin ajatuksiinsa, ja Greeta oli aina niin kirpeän raikas.
Greeta heilui kahdenvaiheilla ovessa.
»Oikeastaan minun pitäisi...»
»Greeta _kulta_...»
Greeta jäi, kaivautui tyynyjen joukkoon Marjatan isoon sohvaan ja aikoi
heti myös ottaa uhrauksestaan vastaavan hyödyn.
»Mitä muuta ihminen voi syödä paitsi silakkaa?»
»Itsehän sanoit silakkaa luomakunnan kruunuksi.»
»Niin sanoin, mutta minkä teen, kun luomakunnan herra on tullut niin
demokraattiseksi, ettei hän enää huoli kruunustaan.»
»Laita sipulia.» Marjatta oli hajamielinen ja mietti, minkä verran
Greetaan oli luottamista. Teki sitten rohkean kokeen:
»Kuule, voiko meikäläinen olla mustasukkainen?»
Greeta hypähti, mutta sitten hän pudisti päätään katsomatta ylös:
»Mustasukkaisuuteen tarvitaan rakkautta, eikä meikäläinen rakastu,
ellei — ellei häntä kohtaa ’Aufforderung zum Tanz’, ymmärrätkö? Ja
sitten — kai sinä osaat pitää sen, mikä sinulla on.»
Marjatta sulki silmänsä. Greeta jatkoi rohkeammin:
»Mutta kateellisia me voimme olla. Kiinan keisari! Ja loukattua
itserakkautta me saatamme tuntea.»
Greeta puhui vakuuttavasti, mutta sittenkin Marjatta epäili hänen
totisuuttaan, vaikk’ei uskaltanut katsoa häneen. Greeta oli
tarkasteltuaan silkkityynyn joka puolelta löytänyt nurkan, mistä
saattoi nyppiä höyheniä ulos, ja niitä hän nyt hypisteli ja levitteli.
Loukattua itserakkautta! Ei Marjatta olisi Birgeriä ottanut, vaikka
tämä olisi polvillaan häntä rukoillut, siitä hän oli varma, ja
kuitenkin hän luuli kärsivänsä niin hirveästi.
»Sinä olet pilattu ja tottunut huomioon ja ihailuun, se sinun suurin
vikasi on.»
Greetalla oli epämiellyttävä tapa sanoa totuuksia. Tavallisesti
Marjatta oli harmissaan, mutta nyt äidin ja Lailan enkelimäisen
hienotunteisuuden jälkeen oli Greeta kuin kirvelevää spriitä, joka
pesi pois sielun rasvasuojuksen. Oikeastaan Greeta ja Marjatta eivät
olleet niin erinomaisen hyvät ystävät. Eivät samanlaiset ihmiset sovi
yhteen. _Oikein_ hyvää ihmistä kiusaa suuresti toisen _oikein_ hyvän
ihmisen läsnäolo, ja käytännöllisen rouvan suurin kauhistus on toinen
yhtä käytännöllinen rouva. Ja koetappas valita erikoisalaksesi jokin
sellainen ihmisystävällinen aate, esim. lastensuojelus tai Ruotsin
suomalaisten sivistysharrastukset t.m.s., johonka paras ystäväsi on
aikaisemmin jo kohdistanut koko pyhän innostuksensa! Silloin ystävyys
on lopussa. Senpä tähden eivät hekään, Greeta ja Marjatta, aina
olleet voineet purematta toisiaan nielaista, ei Marjatta ainakaan,
joka selvästi tunsi Greetan rohkeuden ja itsenäisyyden hänelle suoman
yliotteen.
»Sinä tahtoisit pitää sikaria-polttavan herrasi kokonaan omassa
mielenkiintoisessa vaikutuspiirissäsi, sen huomaan, mutta hänpä
asettaakin näin sota-aikana naisellisen mitättömyyden kodikkaan lämmön
kehittyneen älykkyyden ristiviimojen edelle ja kauneuden jumalaisen
rauhan korkealle pikantin ja särmikkään viettelyksen yläpuolelle.»