Birger istui huoneessaan ja luki ja synkkeni.
Täällä hän on maannut ja nauttinut ja haaveillut kuin mikäkin
romaanisankari kaunotarten hoidossa, ja sillävälin ovat pahat ja hyvät
voimat olleet taukoamatta työssä. Herra Jumala, millainen hölmö hän on
ollut!
Maata ja lukea roskaa ja mietiskellä! Nyt on kysymys sodasta eikä
rakkaudesta, ja hänen on heti otettava selko, mitä ulkona on tehty ja
voiko hän enää mitään suorittaa entisellä paikallaan.
Hänen nykyinen asemansa oli mainio. Hullu hän olisi, jos muka
hienotunteisuudesta jättäisi käyttämättä sen suomia etuja —
hienotunteisuudesta tyttöä kohtaan, joka istuu haaveillen sulhasen
kuva kädessään. Saattaisihan hän väärinkäsitysten välttämiseksi vaikka
hieman hakkailla sitä nuorempaa kullanmurua. Ehkä tätikin sitten
alkaisi ymmärtää.
Mutta nyt oli tärkeämpää tekeillä. Missähän hänen osastonsa oli? Oliko
se hajonnut?
Silloin tuli elämää taloon. Marjatta luovutti taloudenhoidon
Lailalle ja juoksi itse Birgerin asioita. Kodista näytti tulevan
»vastavallankumouksellisten» keskuspaikka. Miehiä, nuoria ja vanhoja,
parrakkaita silmälasiniekkoja ja sileäposkisia poikanulikoita, liikkui
portaissa, ja Marjatan muhvin sisällys vaihtui päivästä päivään.
Aseita, aseita, Birgerin _täytyi_ saada aseita. Hän oli luvannut
sen. Salassa harjoittelevat joukot kasvoivat kasvamistaan, yhä
uusia pikkuryhmiä liittyi suureen kokonaisuuteen, pääluku oli jo
kunnioitustaherättävä, mutta mitä voivat kävelykepit ja vanha
sotilaskivääri sataa miestä kohti aikaansaada vihollisen päämajassa?
Mutta työtä tehtiin kuumeisesti. Birger oli liian tunnettu, hän ei
voinut liikkua kadulla, mutta Marjatta oli hänen kätensä ja jalkansa.
Epävarmuus jäyti yhä mieliä. Tampere valloitetaan huomenna. Ei, eilen
se jo tapahtui aivan varmasti. Ei, neiti Toikka tuli sieltä juuri
eilen. Mutta varmasti viikon perästä, saartorengas on melkein kiinni.
Joka toinen päivä tuli äiti tai Laila kotiin uusi musertava
hälyytysuutinen sydämellään, mutta säikähdys särkyi aina kuin ohut jää
Birgerin rautaista uskoa ja taottua tietoa vastaan. »Valetta, taas
valetta», tai: »meidän upseeriemme sotajuonia; muistakaa Hindenburgia
Itä-Preussissa».
Birgeriin eivät epävarmuus, kärsimättömyys ja hermostuminen pystyneet,
ja Marjattakin pakeni epäilyksineen hänen leveän selkänsä taakse.
Oh, noita onnellisia päiviä, jolloin ei ehtinyt ajatella eikä
kuvitella! Birger käski ja Marjatta totteli. Heidän keskustelunsa oli
aina lyhyttä ja sisältörikasta, se koski vain coltteja, mausereita,
venäläisiä, japanilaisia ja saksalaisia sotilaskiväärejä ja rahaa,
rahaa ja rahaa.
Kassaholvin virkaa hoiti Marjatan kirjakaapin alin hylly, missä oli
rivi aukileikkaamattomia kirjoja. Sinne ne setelit tulivat, mistä, sitä
hän ei oikein itsekään tietänyt, tavallisesti muutaman sinisilmäisen
mefistotyypin saappaanvarsista, mutta minne ne menivät — siitä hän oli
täydellisesti selvillä.
Ne menivät hänen muhvissaan tuntemattomille miehille ja joskus
tutuillekin, joita hän ei kuitenkaan ollut tuntevinaan. Hän muistaa,
miten hän kerrankin sydän kurkussa hiipi likaisia, haisevia portaita
ylös likaiseen ja haisevaan matkailijakotiin ja siellä hämärässä
pakkasi suomeapuhuvan ryssänsoltun avulla kuudenlitran maitokannun
täyteen kuularuiskunauhoja jättäen ikkunapöydälle taas tukun seteleitä.
Asekätkö eteisen korokkeen alla, minne pääsi irroittamalla vain yhden
lankun, kasvoi kasvamistaan, mutta vielä se ei riittänyt edes Birgerin
lupaamalle joukolle, vaikka kivääri kivääriltä ilmestyi näkyviin
erilaisten päällystakkien alta.
Ne olivat ihania päiviä! Birger tiesi ja järjesti kaiken. Birger puhui
»meidän joukoistamme», kiitti ja sanoi Marjattaa kelpo tytöksi, ja
Marjatta tunsi viimeistä soluansa myöten, että sinä hetkenä, jolloin
tuo lattia avataan, sinä hetkenä on painajais-uni lopussa ja heillä
voitto ja Suomi vapaa —
* * *
Näin päiväsaikaan.
Mutta ajan koneistoon kuuluu, paitsi päiviä, myöskin lukematon määrä
iltoja ja öitä.
Marjatta tapasi äitejä, vaimoja ja sisaria, jotka väittivät, että
koko kapina-aika olikin kokoonpantu vain illoista ja öistä, jolloin
autot pysähtyivät ovien eteen — tulevatkohan ne nyt hakemaan Kaarlea?
autotorvet töräyttelivät pimeillä kaduilla — siirtävätköhän ne nyt
Valterin pois tutkintovankilasta jonnekin muualle? ja yksityiset
laukaukset kalahtivat terävästi kiviseinistä — hyvä Jumala, hyvä
Jumala, eihän nyt vain ole meidän poika siellä?
Ja Marjatta, hänkin tunsi noiden iltojen kirouksen, vaikkakin toisella
tavalla.
Sillä silloin, kellonlyönnillä, ikäänkuin lankesi esirippu yli elämän,
ja sijalle astui idylli.
Birger, tarmokas, häikäilemätön toiminnan mies heitti naamarinsa, ja
jäljellä oli vain entinen Birger, yhtä huoleton, edesvastuuton ja
vastustamaton kuin ennenkin.
He kokoontuivat ruokasalin viheriäverkaisen pöydän ympärille, ja lampun
valo väreili sammaleisen posliinin läpi yli viihtyisän näyn. Kaikki
ärtyisyys, tuskittelu ja toinen toisensa viiltäminen, joka, kuten
aina ulkonaisen jännityksen aikana, oli hiipinyt ihmisten keskuuteen,
oli kuin poispuhallettu. Tuo vanha, hieno koti, jonka jokainen
mahonkituoli kertoi sukupolvien levosta, jonka jokainen sohvatyyny
muistutti kotoisesta rakkaudesta, jonka kaikki taideteokset todistivat
hienostunutta kauneudenkaipuuta ja himmeät värit julistivat sopusoinnun
evankeliumia viime vuosisadan onnellisesta perhe-elämästä, oli laskenut
vaimentajansa nykyajan sykkeeseen, painanut pumpulisuojuksen neljän
vainovuoden-lapsen sielun ympärille muutamaksi lyhyeksi tunniksi.
Politiikka oli ehdottomasti kielletty iltapäivisin. Sellaiset
paikat kuin Vilppula, Kiviniemi, Tampere olivat kuin kartalta pois
pyyhkäistyt, puhumattakaan Vihdistä, Suinulasta ja Kouvolasta.
Birger kipinöi hyvätuulisuutta ja ystävällistä osanottoa, ja hänestä
säteili tuota hallitsevaa magnetismia, joka on niin vaarallista
kokemattomille tyttösieluille.
Mutta Marjatta, hän ei ollut enää kokematon tyttösielu, jos oli koskaan
ollutkaan, ja sentähden hän kärsi. Kaikki muut olivat rauhallisia,
onnellisia, rakastuneita. Hän vain oli rikkirevitty ja onneton.
Birger oli aivan noitunut äidin ja Lailan, hän täytti koko talon omilla
tavoillaan ja mielijohteillaan ja karkoitti iltatunneiksi olemattomiin
ruoan ja sodan — tämän ajan pahimmat peikot.
Birger opetti heitä pelaamaan skruuvia, nauroi Marjatan tyhmyydelle,
neuvoi äitiä kärsivällisesti ja otti Lailan kädet kortteineen omiinsa
ohjatessaan hänen peliään. Ja Laila punasteli ja hymyili arasti ylös
Birgerille ja oppi ihmeellisen nopeasti vaikeimmatkin asiat.
Birger luki myös ääneen heille mielenkiintoisia romaaneja, niinhän
kaikki poikamiehet tilaisuuden tarjoutuessa tekevät. Se on heistä
perhe-elämän kaunein kukka, vaikka Marjatta sitä tapaa inhosi. Laila
ja äiti kuuntelivat sydän silmissä — ei Birger asiantuntijana tyhmiä
kirjoja valinnutkaan — ja usein laskeutui heidän työnsä unohdettuna
syliin. Marjattakin oli siellä saman pöydän piirissä ja katseli ja
ajatteli eikä kuullut mitään. Hän näki, miten lehteä käännettäessä
Birgerin katse ohimennen hipaisi häntä sitten ilmeisellä ihastuksella
pysähtyen Lailaan, ja hänen teki mielensä huutaa.
Hänen kiintymyksensä ei sietänyt tuollaista toimettomuutta, ja hänen
levottomuutensa särähti tuon tuostakin ilkeänä epäsointuna pienessä
seurassa. Hän tuli ja meni aina sopimattomina hetkinä, hän antoi aina
häiritsevän vastauksen ja nauroi aina väärässä paikassa. Oh!
Miksi hän ei ollut luotu sellaiseksi kuin Laila. Laila oli lempeä ja
suloinen ja hiljainen. Hän loisti kesken hirveätä aikaa valkeana ja
kauniina kuin kalla rämeisellä suolla, eikä häneen jättänyt viha ja
avuton häpeä ja pelko pienintäkään tahraa.
Marjatta vain säikkyili kuin vauhko hevonen iltahämärissä itseään ja
muita, ja kärsi jostakin, jota ei ymmärtänyt ja jolla ei ollut mitään
tekemistä tiheiden uutimien takana vaanivan kauhunyön kanssa. Hän ei
huomannut todellakaan, että kaikella oli tekemistä Birgerin kanssa,
että maailma oli hänelle vain Birgeriä tai voimasäteitä Birgeristä,
niin päivien voitonvarmuus kuin iltojen ja öitten ummehtunut,
käsittämätön ahdistus.
Hänen kanssaan ja hänen kauttaan Marjatta eli senkin illan, jolloin
odottamaton ilotulitus satamassa lennätti heidän pikku lukuseuransa
hajalleen.
Siellä räiskyi ja paukkui, kuularuiskut papattivat, kanuunat
kumahtelivat, raketit räjähtivät, ja valonheittäjien keilat halkoivat
pimeää yötä. He seisoivat kalpeina merenpuolisten ikkunain ääressä
keittiössä.
»Mitä se on? Onko Saksan laivasto tullut?»
»Pommittavatko punaiset Katajanokkaa?»
»Mitä se on? Mitä se on?»
Ensi kerran Marjattakin tunsi kauhun iskevän kurkkunsa. Miksi ei
kukaan tiedä mitään? Onko tämä loppua, vai onko tämä alkua? Hän katsoi
Birgeriin, joka seisoi hänen vieressään pimeässä huoneessa. Birger ei
puhunut mitään, mutta ikkunan sinertävässä valossa Marjatta näki, että
hänkin oli kiihtynyt.
Uuden ratinan rämähtäessä Marjatta karkasi kiinni häneen.
»Sano mitä se on?»
Birger tarttui lujasti hänen käteensä ja veti hänet luokseen. Hän oli
yhä vaiti, mutta Marjatta kuuli hänen hengittävän nopeasti, ja äkkiä
haihtui hänen tietoisuudestaan kaikki muu paitsi tuo hengitys.
Äiti tuli sisälle. Hän ja Laila olivat paenneet ruokasaliin, kun
näytelmä ei loppunutkaan ensimmäisiin raketteihin.
»Eno soitti. Ryssät vain juhlivat vallankumouksen vuosipäivää.»
Marjatta naurahti hermostuneesti. Birger veti pahviuutimet alas ja
väänsi valon palamaan.
»Hemmetin barbaarinen tapa juhlia», sanoi hän kuivasti.
Mutta ruokasaliin tultua Marjatta näki hänen silmiensä kiiltävän
kuumasti. Hän pysähtyi Lailan tuolin taakse, pani kätensä tytön leuan
alle ja nosti hänen äskeisestä pelästyksestä vielä väreilevät kasvonsa
ylöspäin.
»Säikähdyitkö kovasti?»
Kun Laila ei vastannut, veti Birger kätensä pois hyväilevällä
liikkeellä ja palasi sitten paikalleen, missä oli istunut, ennenkuin
ammunta alkoi.
Kaikki oli taas entisellään, Marjatta vain painui kokoon nurkassaan ja
kärsi.