X.

Mutta romantiikkahan valahti taas Marjatankin elämään jo samana iltana.

Laila viipyi taasen lähelle tuota ratkaisevaa 8-lyöntiä, jonka jälkeen

ulkona ei saanut liikkua, ja äiti oli onneton, ja Marjatta yritti

kärsimättömästi lohdutella häntä.

»Kylläpä käskisi tässä surra, jos pitäisi itkeä seitsentoistavuotiaita

tyttöjä, joilla ei ole omallatunnollaan ainoatakaan kuularuiskua,

yllään enempää kuin yksi villapaita eikä edes Vapaita Sanoja muhvissa.»

Mutta kun Laila avasi oven avaimellaan viisi minuuttia yli kahdeksan,

oli hänen omallatunnollaan pahempaakin kuin kuularuisku. Hän työnsi

edellään eteiseen naapukkapäisen, parrakkaan huligaanin, jonka leukaa

peitti kamala, koinsyömä villahuivi.

Marjatta tunsi heti tulijan. Oikeastaan tiesi sen jo edeltäkäsin. Oli

aivan kuin hän olisi lukenut sen jostakin kirjasta.

»Terve tuloa, Birger! Tämähän on hauskaa!» Hän tunsi, ettei äänensä

sopinut tilanteeseen, mutta jonkunhan piti sanoa jotakin, eikä kukaan

osannut olla niin luontevasti vaiti kuin Laila pulmallisina hetkinä.

Nytkin hän rauhallisesti päästeli harsoa peilin edessä, vei

hansikkaansa pöytälaatikkoon ja sitten vasta kääntyi Marjatan puoleen,

joka sillävälin oli ehtinyt tehdä kymmenen tarpeetonta ja tyhmää

kysymystä vaiteliaalle Birgerille.

»Rouva Järvenmaa sai minut kiinni kotimatkalla. Piti viedä turviin joku

pakolainen heidän vinniltä. Talossa oli ollut tarkastus.»

Äiti oli ollut keittiössä teetä laittamassa ja ilmestyi nyt

säikähtyneenä ovelle kuullessaan miesäänen eteisessä.

»Rouva Salin», veltto ryysyläinen teki maailmanmiehen kumarruksen.

»Suokaa anteeksi tunkeutumiseni, mutta hätä ei lue lakia.» Hän naurahti

hermostuneesti.

»Äiti, se on Birger Valli, etkö tunne häntä?» kun äiti yhä seisoi

sanattomana.

Silloin äitiin tuli eloa:

»Birger Valli! Ja sanoa minua rouvaksi, ja olla tuon näköinen! Astu

heti sisään, Birger. Sinut olen nähnyt koltussa, ja sinä olet niin

sydämellisesti tervetullut. Meillä on tee pöydässä, se tekee varmaan

hyvää. Juokse heti lasi Birgerille, Laila, ja Marjatta, saammehan avata

sardiinipurkin?»

Oh, kuinka äiti on hyvä! Hän tarttui Birgerin käsivarteen, ja äkkiä

Marjatta tunsi, että nyt jos koskaan sai hän ollakin tunteellinen.

»Mistä sinä tulet, Birger? Luulin sinun olevan pohjoisessa.»

»Älä nyt kysy mitään. Ensin täytyy poikaparan saada jotain lämmintä.»

Äiti veti nojatuolin pöydän luo, painoi Birgerin siihen, sekoitti teen,

laittoi voileivät, ja tuo väsynyt, vavahteleva, musta mies, joka joskus

oli ollut Birger Valli, seurasi hänen liikkeitään kiiluvin, kapein

silmin. Hän maisteli varovasti teetänsä, ja vähitellen kasvot paisuivat

hehkumaan, ja naiset saivat kuulla katkelmia hänen kohtaloistaan:

»Niin, pohjoiseen minä pyrin, mutta Sigurdsiin se retki päättyi.» Hän

koetti rykiä pois käheyttään. »— Kun siellä rupesi näyttämään pahalta,

päätimme me karata omin neuvoin ylöspäin. Siitä asti olen kulkenut kuin

—» hän ei jaksanut keksiä vertausta »— tässä kirotussa Etelä-Suomessa.

Anttisen kanssa yhdessä jouduttiin kerran kiikkiinkin. Yhdessä

paettiin. Ihme että Helsinkiin pääsimme takaisin. Kaksi viimeistä

yötä vietimme ladossa, ja kun Järvenmaalle tulin, poika oli toverini,

kävi heillä punikkeja samana yönä. Ylös vinnille vaan, ehdin siepata

palttoon naulasta, kun pistimet jo mursivat ovea, ja siellä se yö ja

seuraava päivä. Vartijat kaikilla ovilla —»

»Birger, ota lisää teetä.» Lailan ääni oli hellä kuin hyväily.

Birger pudisti päätään. Kyllä hän _mahtoi_ olla väsynyt.

»Kuinka hyvä että tulit juuri tänne.»

»Äiti, en minä tietänyt, että se oli Birger.»

»Ei Laila tietänyt, enkä minäkään. Rouva Järvenmaa toi ruokaa ja käski

paeta viereisen talon katon yli puoli kahdeksalta ja sitten seurata

neitiä, joka odotti puodin edessä... Pudottauduin ikkunasta ainakin

kolme metriä, sitten liukasta kattoa pitkin paloportaille ja niitä

myöten alas —» Birger hymähti ilottomasti — »enkä minä ole käynyt

nuohoojanoppia. — Pääsin pimeässä pihalle ja seurasin neitiä tänne.

Vasta rappusissa, kun hän pysähtyi odottamaan, tunsin Lailan. Kiitos

—» Hän ojensi kätensä, mutta sysäsi vahingossa lasinsa kumoon, ja sitä

auttaessaan hän työnsi teekannutkin vierimään lattialle tuhansiksi

sirpaleiksi.

Birger oli niin onneton, aivan suhteettoman onneton.

»Älä huoli, Birger, meillä on toiset, eikä kukaan edes polttanut

itseään, eikä teestä tule tahroja.» Äiti oli kiltti, kun valehteli.

Mutta Birger pyyteli pyytelemistään anteeksi.

»Olen kai vähän väsynyt ja kontistunut. En tiedä — en oikein voi pitää

ajatuksiani koossa —» Ja äkkiä: »Ette tiedä missä helvetissä minä olen

ollut — Anttiseen sattui luoti juostessamme —»

Äiti tarttui hänen käteensä, taputti sitä, taputti toisenkin kerran.

»Mutta nyt sinä olet kotona, Birger, oikein kotona. Meillä on tyhjä

huone, ja siellä sinä asut, kunnes tämä kauhea aika loppuu. Me

iloitsemme siitä kaikki. Nyt sinä olet _kotona_, Birger.»

Poika parka oli tuijottanut jäykästi eteensä äidin puhuessa, mutta nyt

jousi laukesi. Hän piti yhä kiinni äidin kädestä, painoi otsansa pöydän

laitaa vastaan, ja hirveä nyyhkytys puistatti hänen ruumistaan kerran,

toisen ja kolmannenkin.

Tämähän oli kauheaa. Oliko tuo Birger, hänen Birgerinsä? Marjatta

ravisti häntä hartioista:

»Birger, Birger, älä, älä —» Hän ei keksinyt sanoa muuta, mutta Birger

pysähtyi äkkiä. Hän istui hiljaa kuin kuollut, ja toiset käsittivät,

ettei hän tahtonut vielä kohottaa päätään. Marjatta painoi kätensä

hänen poskelleen. Se oli kostea, mutta polttavan kuuma. Marjatta

säpsähti.

He katsoivat toisiinsa, he kolme, äiti istuen Birgerin vieressä käsi

hänen silmiensä alla, Laila seisoen vastapäätä kädet rinnalla ja

kyynelet suurissa silmissään, ja Marjatta, joka yhä piteli Birgeriä

hartioista. He ymmärsivät toisensa sanoitta.

Äiti viittasi päällään tyttöjä poistumaan. Vastahakoisesti Marjatta

veti kätensä pois ja ovessa vielä loi silmäyksen tuohon liikkumattomaan

ryhmään.

Mutta Laila oli täydessä touhussa. Hän kantoi sänkyvaatteita äidin

huoneeseen, ja muutamassa minuutissa vuode oli valmis.

Marjatta oli kuin unissakävijä. Kulki ensin työttömänä Lailan jäljessä

huoneesta huoneeseen ja lopuksi ryömi keräksi isoon sohvaansa. Lailakin

otti käsityönsä ja istahti korituoliin lampun alle. Ei vaihdettu

sanaakaan. Marjatta vain katseli korkkimaton kuvioita ja ihmetteli —

ihmetteli. Hetken kuluttua äiti tuli sisälle:

»Arvasin sen, yli neljäkymmentä astetta, mutta hän nukkuu jo.»

Marjatta purskahti itkemään, eivätkä äiti ja Laila sanoneet mitään.

— — —

Ei Birger kauan ollut sairaana, pari viikkoa vain, ja tulehdus

keuhkossa oli hyvin lievä. Äiti ja Laila hoitivat häntä yhdessä, ja

Marjatta hoiti taloutta. Ei hän tiedä mitä Birger oli sanonut äidille,

mutta ainakin hän oli pyytänyt, ettei Marjatta tulisi hänen luokseen.

Ja nyt puuhailivat äiti ja Laila kääreineen ja vuorottelivat öisin ja

puhuivat yskästä ja iloitsivat, kun kuume laski illaksi pari viivaa, ja

Marjatta kulki kuin vieras omassa kodissaan.

Olisihan Birgerin pitänyt tietää, että Marjatta oli jo aikaa sitten

unohtanut tuon vanhan jutun, ja että hänessä väreili vain rajaton

hellyys lapsuudenystävää kohtaan, ja että hän paloi halusta auttaa ja

palvella häntä.

Alussa sairauden pahimpina päivinä hän seisoi kuin koira Birgerin

oven ulkopuolella ja odotti jotakin työtä hänen hyväkseen. Pieninkin

juoksu helpotti outoa kipua, mikä oli kaivautunut hänen rintaansa

sillä hetkellä, jolloin hän tunsi käteensä, miten kuumeinen Birgerin

poski oli. Ja hän kuunteli kuin tuomiotaan odottaen eteisen ovensuussa

lääkärin lyhyitä lausuntoja saattelevalle äidille, ja mieli oli täynnä

kiitollisuutta, kun hän sai monimutkaisesti ja vaivalloisesti koota

Birgerin tavarat eri puolilta kaupunkia kotiin.

Ja hän oli niin iloinen siitä, että Birger hyväksyi äidin ja Lailan

hoitajikseen eikä enää puhunut salaisesta sairaalaan muutosta. Lääkäri

oli ollut ehdottomasti sitä vastaan katsoen sairaalain uhattuun asemaan

monine valenimisine potilaineen ja siihen, että Birgeriä punaisten

leirissä pidettiin erittäin tärkeänä henkilönä, ja sitäpaitsi tämä koti

sopi hänestä mainiosti Vallille, »jos rouva Salin vain...»

Äidin posket hohtivat kiihtymystä, kun hän selitti miten _iloisia_ hän

ja hänen tyttärensä olivat voidessaan hekin puolestaan edes vähäisen

auttaa, »ja maisteri Valli on niin hyvä, vanha ystävä».

Silloin lääkäri hymyili pientä, viisasta hymyään ja mietti mennessään,

kuinka mukava Vallin sentään oli elää tässä matoisessa maailmassa,

missä oli niin paljon naisia.

Marjatan taloudellinen taito kasvoi kaksinkertaiseksi tänä aikana.

Sairaanhan piti saada vahvistavaa ruokaa, sen hän tiesi. Marjatta

keimaili jostakin puodista itselleen siirappia, joka oli oikeastaan

sulatettua sokeria, ja jostakin toisesta puodista siirappia, joka oli

todella siirappia, ja hän puhui ja pilpatti kolmannessa, kunnes hänelle

annettiin kokonainen kilo smetanaa. Ja tohtorin todistuksella — äidillä

oli muka heikot keuhkot — hän sai maitokortin, joka kädessään hän

seisoi joka aamu Elannon jonossa ottamassa nuo kolme desilitraa maitoa,

mitkä sitten omantunnontarkasti käytettiin sairaan ruokaan.

Mutta tänään Birger oli kuulemma jo jalkeilla, ja Marjatta oli sangen

loukkaantunut.

Äiti oli tullut suurella tohinalla ja vienyt Ranskan Vallankumouksen

Historian, jota Marjatta parhaillaan luki — Birger oli tahtonut

silmäillä sitä. Laila oli hakenut Birgerille kiikkuvan korituolin,

että hän voisi mukavasti istua, ja Marjatan ollessa päivällishommissa

keittiössä oli hänen pöytälamppunsa kadonnut.

Huoneesta kuului vilkasta puhetta, mutta ovi pysyi itsepintaisesti

suljettuna, ja Marjatta oli päättänyt, ettei _hän_ ainakaan astuisi

ensimmäistä askelta. Jos Birger tahtoisi olla pikkumainen, niin olkoon.

Hän heitti viimeiset veitset kalahtaen laatikkoon ja lähti omaan

huoneeseensa.

Hänpä tiesi miehen, joka ei noin palveluta itseään, joka ei ole

tuollainen pasha, vaan hyvä ja hieno ja hellä ystävä, ja tuhat kertaa

kauniimpi kuin Birger Valli. Hän otti Rainerin kuvan hyllyllä ja istui

se kädessään pöydän ääreen.

Rainer — Rainer — Hän ponnisti ajatuksensa valumaan — Koetti kuvitella

tulevaisuutta — omaa kotia — iltahämärää — rakkautta —

Kuvalle lankeaa varjo. Marjatta kääntyi äkkiä, ja veri kohoaa hänen

ohimoilleen. Tietysti, tietysti siinä on Birger, joka _tietysti_ löytää

hänet Rainerin kuva kädessä.

— — — —

Niin, Birger hän oli sairas ja heikko, niin toivottoman heikko.

Hän tunsi hämärästi, että hän nyt oli joutunut väärään paikkaan ja että

hänen olisi pitänyt mieluummin vapaaehtoisesti ilmoittautua Smolnaan

kuin maata tällä mukavalla vieterimatrassilla.

Mutta hän oli niin väsynyt, että kääntyi seinään päin ja itki

helpotuksesta, kiitollisuudesta ja miltei onnesta, kun täti Helena veti

hiljaa peitettä ylemmäksi hänen hartioilleen poistuessaan varpaillaan

huoneesta.

Tuota, juuri tuota kaikki toverit kai lähtivät hakemaan, kun he

katosivat kuin tuhka tuuleen lomilleen välittämättä kokouksista,

tärkeistä päätöksistä tai hienoista tanssiaisista. Birger ymmärsi

nyt, että he kaikki lähtivät etsimään juuri sitä paikkaa, sitä

ainoaa paikkaa maailmassa, missä sinut pakotetaan täysikasvuisenakin

muuttamaan kuivat sukat jalkaasi hiihtoretkien jälkeen, missä viileä

käsi heti painautuu otsallesi, jos satut rykäisemään, missä laitetaan

mieliruokiasi ja luodaan huolestuneita katseita päivällispöydän ylitse

jos syntyy erimielisyyksiä.

Birgerin oli todellakin niin sanomattoman hyvä olla. Hän muisti

hämärästi ensimmäisenä iltana kuumeen pahimmin kuohuessa korvissaan

selittäneensä jotakin tädille, jotakin sellaista, ettei hän voinut

jäädä tänne Marjatan tähden. Ja vieläkin kävi väristys hänen lävitseen,

kun hän oli tuntevinaan Marjatan kädet hartioillaan ja kuulevinaan

hänen katkonaisen äänensä: »älä — älä».

Mutta sittemmin ei Marjattaa ollut näkynyt, ja Birger alkoi unohtaa

olevansa väärässä paikassa. Hän oli miltei rakastunut tätiin,

harmaatukkaiseen, hymysilmäiseen enkeliin, joka hääri ja sipsutti

huoneessa varpaillaan sirotellen ystävällisiä sanoja ja helottavaa

lähimmäisenrakkautta kiitollisen sairaan yli.

Ja Lailaan hän oli _peräti_ rakastunut. Herranen aika, miten ne lapset

kasvavat! Tuo paksu, lettiniska koulutyttö oli parissa vuodessa

muuttunut kaunotareksi.

Ah, miten Birger nautti antaessaan katseensa levätä pöydän ääressä

käsitöineen istuvassa tytössä. Hänen kanssaan ei tarvinnut puhua

mitään, sai vain katsella, miten ruskean tukan möyheät laineet, joilla

ei ollut Marjatan hiusten metallikiiltoa, loistivat pehmeästi lampun

valossa ja varjostivat valkeaa otsaa ja kauniisti punertavaa poskea, ja

miten hieno profiili painui somasti kumaraan.

Parasta oli, kun sairas hieman liikahti ja Laila heti kohotti ihanat,

ruskeat silmänsä kysyvinä hänen puoleensa. Birger joskus keksimällä

keksi jonkin toiveen saadakseen nähdä pienen nuppusuun avautuvan

avuliaaseen hymyyn ja tytön nousevan hiljaa istuimeltaan, liikkuvan

hetkisen huoneessa ja sitten palaavan entiselle paikalleen.

Lailan ympärillä oli aivan kuin säteilevä ilmapiiri kauneutta ja

lämmintä rauhaa.

Birger ummisti silmänsä. Eiköhän vain luoti ollutkin osunut häneen eikä

Anttiseen, ja hän nyt ollut taivaassa? Taistelu, kylmyys, puute ja —

Marjatta, ne olivat jääneet siihen entiseen elämään.

Sitten Birger rupesi paranemaan. Kuume laski, huone harmeni, ja

kaikki tuli erilaiseksi. Hän ei ollut vielä paratiisissa. Ihminen ei

pääse niin vähällä rististään. Ääniä alkoi tunkeutua sairashuoneeseen

ulkopuolelta.

Birger sai nousta sängystä.

Mitähän hän olikaan sanonut tädille tuona ensimmäisenä iltana? Jotakin

Marjatasta? Mitähän se oli? Marjattaa ei ollut näkynyt koko aikana,

eikä täti kertaakaan maininnut hänen nimeään.

Perhana! Ei hänen sopinut täällä maata ja kiusata Marjattaa, ja lukea —

mitähän roskaa hän olikaan lukenut täällä?

— — —

Äkkiä hän huomasi seisovansa ison peilin edessä harja kummassakin

kädessään. Kas noin. Nyt poika taas kelpasi. Musta tukka sai vielä

nuo kymmenen ylimääräistä sipaisua, joita vahvempi sukupuoli jostakin

tuntemattomasta syystä pitää välttämättöminä sen jälkeen kuin jokainen

hius jo on oikealla paikallaan, voimakas kämmen totesi tottuneella

liikkeellä vankan leuan erikoisen hyvästi ajetuksi, tummanpunaisen

lukutakin nyörinapit sitaistiin reippaasti kiinni, ja vaikka Birger

olisi kuinka käännellyt peilinsä edessä, ei hän löytänyt ainoatakaan

vikaa ryhdikkäässä kuvassaan. Ei hän, helkkarissa, kaunis ollut, mutta

»onko mitään hirvittävämpää kuin kaunis mies?» oli Marjatta itse kerran

sanonut.

Niin, herra oli varsin tyytyväinen itseensä. Kalpeus on intressanttia,

ja laihtuminen on ehdottomasti vain hyväksi. Hänen leukansa oli jo

ruvennutkin saavuttamaan tuon ikävän leveyden, joka kertoo omistajansa

sivuuttaneen kolmenkymmenen rajapyykin.

Äiti ja Laila istuivat ruokasalissa ja kauhistuivat nähdessään

potilaansa ovella.

»Oh, sinä vilustut!» Laila nousi ja tarttui Birgerin käsivarteen, mutta

sitten hän nolostui ja palasi nopeasti paikalleen kumartuen käsityönsä

yli.

Mutta Birger oli hieman vanhempi kuin Laila, eikä kukaan sentähden

huomannut _hänen_ nolostumistaan, joka johtuikin aivan toisista syistä.

Häntä häiritsi enimmin tädin veitikkamainen katse. Se ilmiantoi heti

joka ainoan harkitun pikkuseikan Birgerin miellyttävässä olemuksessa,

ja mikä pahempi, näytti tietävän enemmän kuin Birger itse.

»Tahdotko mennä tervehtimään Marjattaa, Birger? Hän meni juuri

huoneeseensa.»

Elleivät tädin silmät olisi olleet niin vilpittömän ystävälliset, olisi

Birgerkin istuutunut ruokasaliin, mutta nyt hän uskalsi noudattaa

kehoitusta.

Tarttuessaan ovenkahvaan tunsi Birger lapsuuden ajan

jouluiltajännitystä. Perhana, miten pehmeäksi tällainen epätavallinen

elämä tekee ihmisen. Birgerin ei onnistunut siirtää mieltään

haluamaansa tunnepiiriin.

Niinkö vähällä tulee miehestä romantikko!

Hänen sielunsa oli isonnut ja janonnut Marjattaa jo toista vuotta,

eikä hän ollut uskaltanut antaa sille ravinnon muruakaan. Nyt pakotti

kohtalo hänet tuohon huoneeseen, missä hänen Marjattansa, solakka,

tummakutri, ihastuttava tyttö nojasi pikku päätään kauniisiin käsiinsä

sohvapöydän ääressä ajatuksiinsa vaipuneena. Huomenna hänen kai täytyi

muuttaa täältä, olihan hän ihminen, ja olihan Marjatta ihminen, mutta

tänään hän sai, ei, hänen täytyi puhutella ja kiittää Marjattaa. Oh,

tuo pitkä, valkea niska ja nuo sirot olkapäät! Birger veti henkeä.

Pehmeä matto esti askelet kuulumasta, ja hyvä se oli. Ei olisi

sopinutkaan Marjatan tällä hetkellä nostaa päätään ja nähdä Birgerin

kasvoja — — —

Birger nielaisi kerran, toisen. Hän oli nähnyt Marjatan olkapään yli

Rainerin kuvan hänen sylissään. »Ei mikään ole niin hirvittävää kuin

kaunis mies.» Oh, nainen, nainen!

»Täälläkö se morsian istuukin haaveilemassa?» Birgerin ystävälliseksi

tarkoitettu huudahdus muuttui huulilla ilkeän purevaksi.

Mutta Marjatan katse maksoi samalla mitalla. Tuossa hän seisoi,

tuo tuttu mies, jonka tähden hän oli niin paljon kärsinyt viime

viikkoina, sydäntenvalloittaja taas kiireestä kantapäähän, taas

keikari aistikkaasta kravatista hyvinhoidettuihin sormenpäihin saakka.

Marjatassa kuohahti odottamaton katkeruus. Tuolleko samettitakkiselle

nuorukaiselle hän oli kirvelevät kyynelensä uhrannut? Hän pani Rainerin

kuvan pöydälle, ikäänkuin sen paikka olisi ollut siinä, heilautti

halveksivan katseen mustankiiltäviin silmiin ja löi takaisin:

»Niin, turha toivo, että _sinä_ viitsisit olla hienotunteinen.»

Birger säpsähti, mutta sitä ennen oli Marjatta jo ehtinyt katua

sanojaan. Hyvä Jumala, ettei Birger vain ymmärrä väärin ja luule minun

tarkoittavan hänen tännetuloaan! Täytyi selittää:

»Äitikään ei tiedä siitä.» Marjatta viittasi päällänsä kuvaan.

Birgerin kasvot eivät ilmaisseet mitään. Hän otti kuvan käteensä:

»Kaunis poika.»

Birgerin ääni tuntui ironiselta, ja Marjatta nousi heti taas

takajaloilleen:

»Kaunein koko maassa, ja mikä harvinaisempaa, hän on tosi mies.»

Marjatta tunsi ikäänkuin näyttelevänsä jotakin osaa ja oli tyytyväinen

itseensä. Eihän voi vaatia niin paljoa tytöltä, joka ei oikeastaan

koskaan ole joutunut käyttämään rakkauden sanastoa. Birgerkin näytti

hämmästyneeltä, hän liikkui ympäri huoneessa, silmäili kirjahyllyjä ja

pysähtyi lopuksi ikkunan luo. Nyt vasta Marjatta näki, miten kovasti

hän oli muuttunut. Posket olivat kuin pergamenttia ja silmät olivat

vajonneet oudon syvälle.

»Anna anteeksi, Birger. Olen niin iloinen, niin sanomattoman iloinen,

kun sinä nyt olet terve. Tiedäthän sen.» Taas Marjatta oli joutunut

alakynteen. Kun Birger ei mitään vastannut, katsoi vain ulos, täytyi

hänen jatkaa:

»Eikö sinua väsytä? Tule tänne sohvalle. Älä seiso siellä, siellä

vetää.»

Birgerin hartiat nytkähtivät kärsimättömästi. Marjatta näki heti, että

Birger, äidin ja Lailan vastakkaisesta mielipiteestä huolimatta, kuului

niihin miehiin, joita ei saanut »hoitaa».

Birger palasi Marjatan luokse, mutta hänen ajatuksensa näyttivät olevan

muualla.

»Onko teillä lehtiä? Tuolla myydään Notisbladetia.»

Rainerista ei ollut enää puhetta eikä myöskään Birgerin terveydestä.

Birger ei häikäillyt. Hän kokosi kaikki Työmiehet, Tiedonantolehdet ja

Vapaat Sanat kainaloonsa ja katosi huoneeseensa.

Marjatta palasi paikallensa jatkamaan tärkeätä mietiskelyään.

Tällaistako kohtausta hän oli viikkokausia sydän kourassa odottanut?

Birger oli ollut ilkeä ja hän itse tyhmä ja epäkohtelias. Sitäpaitsi

oli dialogi ollut huonosti kokoonpantu, ja loppusumma se, että Marjatta

oli sittenkin hirveän sentimentaalinen hupakko, joka hyvästi ansaitsi

kylmän suihkun.