Ja aika se vieri — mitäpä sillä olisi ollut muutakaan tekemistä?
Ja Marjatta oli entisellään, luki ja luki. Hänen eteensä oli vain
tullut tenttivuosi, eikä silloin ehtinyt edes huvitella. Eikä suuren
kohtalon raatelevassa odotuksessa värjyvä maa heitä nuorisolleen
sellaista huvikutsua, joka vetäisi heidät vastoin tahtoaan ilon
pyörteeseen.
Äiti oli huolissaan Marjatan kiihkeästä ja yksipuolisesta työinnosta,
ja joskus tytärtä hermostutti se, ettei äiti ymmärtänyt hänenkin olevan
kehityksen lakien alainen. Itsehän Marjatta oli niin tyytyväinen ja
piti tästä elämästä niin paljon enemmän kuin entisestä hajanaisesta
monipuolisuudesta.
Hän katseli usein tuttua hopeakehyksistä kuvaa, joka piilotteli
toverien takana, ja hymyili itsekseen. Rainerista ei ollut sanaakaan
kuulunut, mutta kuta etäämmäksi aika kului, sitä rauhallisemmalla
onnella Marjatta häntä ajatteli. Ei hän olisi häntä takaisin kutsunut,
ei hänen aikansa ollut vielä tullut, mutta ihmisten hyörinässä oli
hänestä niin suloista paeta ajatustensa satamaan, lämmitellä tuon
poikamaisen rakkauden ja ihailun muistoissa ja tuntea, ettei nykyhetki
mitään vaatinut.
Ja työhönsä hän laskeutui nykyään kuin kultakaivokseen. Hän rakasti
lukujaan niinkuin rakastetaan vain ystävää, josta on erottava juuri
silloin kun hän on tullut kaikkia muita kalliimmaksi. Marjatta lykkäili
tenttejään, keräsi yhä lisää tietoa, löysi uusia teoksia, mutta siitä
huolimatta valui kurssi kuin puhdas hiekka hänen sormiensa läpi. Hänen
oli ilmoittauduttava tutkintoon ja, herranen aika, eihän hän toki
tahtonut saada reppuja. Korotti laudatuuriin estetiikan: kuten kaikki
muutkin hän jumaloi professoria; korotti laudatuuriin ranskan: saksan
ja ranskan opettajanvirat ovat miltei aina yhdistetyt.
* * *
Mutta sillävälin päivät, ne vierivät vain, ja Suomi, sekin sai kestää
etsikkoaikansa.
Tuo ihmeellinen aika. Ei Marjatta sitä koskaan kokonaisuutena
käsittänyt. Tilly kerran sanoikin: Älä yritä teoretisoida nyt,
Marjatta. Meidän on vain elettävä ja toimittava ja jätettävä
lapsillemme historiantunnit.
Mutta muutamina valittuina hetkinä esirippu tapausten edestä repesi
hänenkin mielessään, ja kuin kukkulalta kukkulalle liitäen tunnelma
kehittyi, kunnes sen oli joko ponnahdettava taivaisiin tai siipirikkona
langettava kuilun pohjaan.
Oh, sitä päivää, sitä ihmeellistä, kultakimalteista maaliskuunpäivää,
jolloin liput taas saivat nähdä auringon! Hän oli tullut sattumalta
ulos juuri sillä hetkellä, jolloin manifesti julkaistiin ja lippuja
kannettiin ulos, ja kun hän näki miten leijonaliput leiskuivat
kuin kiitosuhrit sinistä taivasta vastaan ja niin kauan nurkissaan
nukkuneet ylioppilasliput löivät helakat värinsä valonarkoja silmiä
häikäisemään, silloin häneltä henki salpautui ja hän luuli tajuavansa
kansansa vapauden symbolissa. Rupesi aavistamaan, miltä vapaus tuntuu,
ei tuo vapaus, joka oli tullut meille kirkuvissa matruusilaumoissa,
revolverinpaukkeessa ja viattomain ihmisten murhissa, ja joka
vähitellen muuttui inhoittavaksi venäläiseksi svabodaksi, vaan oikea,
länsimainen, ylpeä, itsetietoinen vapaus.
Tilly tiesi aina mistä oli kysymys. Hän tarttui Marjatan käsivarteen,
kun hän pyörällä päin astui alas yliopiston portaita Maksimovin puheen
jälkeen:
»Ihmisethän ovat hulluja, Marjatta. Eivätkö he koskaan lue historiaa,
ja eikö heillä ole tunteita ruumiissaan? Niinkuin ryssä olisi muuta
kuin ryssä, vaikka voissa paistettaisiin. Quidquid id est timeo Danaos
et dona ferentes. Oletko sinä koskaan vielä kuullut, että joku sorrettu
kansa olisi saanut vapauden pitämällä kauniita puheita? Ajattele
noita poikia, jotka siellä kärsivät ja kaipaavat, miltä heistä tämä
mahtaa tuntua! Olli kirjoittaa» — Tilly sai silloin tällöin kirjeitä
ja lähetti rahojakin etelään — »että he toivovat keväällä joutuvansa
työhön, tähän oikeaan työhön. Ajattele, he tulevat silloin, sinunkin
Rainerisi.»
Marjatta oli jo kauan sitten uskoutunut Tillylle, ja Tilly oli avosylin
ottanut luottamuksen vastaan. Hän oli vuosistaan ja viisaudestaan
huolimatta tosi lapsi, ja lastenhan suusta totuus kuullaan. Niinpä
hän nytkin avasi Marjatan silmät, ja vallankumouksen hiidenkattila
alkoi häntä peloittaa ja Maksimovin aatteet tuntua mielettömyydeltä ja
niljakkaalta, slaavilaiselta noituudelta, mikä oli maalle turmioksi.
Näin hänen innostuksensa vähitellen vuoti kuiviin. Kirjat hän oli
jo aikoja sitten työntänyt hyllylle, hänen kandidaattitutkintoaan
tuskin kukaan huomasi, ja työn mukana katosi myös järjestetyn elämän
rauha ja tasapaino. Hän vain odotti ja odotti, kuten niin moni muu,
jotain, minkä piti tapahtua. Kävi samariittikurssin ja keittokoulun
ja oppi kutomaan sukkaa, kuten monet ystävättärensä. Kenties häntäkin
tarvittaisiin. Oppi näkemään haavan kalpenematta ja perkaamaan kalan
voimatta pahoin ja kutomaan kantapäätä nauramatta.
Ja aika, se kontti, se mateli.
Ja tuli kesä ja lakot ja puute, ja tuli syksy, ja omat koirat purivat,
ja osa kansaa häpäisi itsensä käymällä kaulatusten ryssäin kanssa ja
ryöstämällä vihollisen pistimillä omaa maatansa. Ja tuli taas lakko ja
toinen ja kolmas, ja tuli entistä suurempi puute.
Ja se puute puri hampaansa niin hyvin rikkaaseen kuin köyhään. Setä
Sebastian sai 70-vuotispäivänään veljenpojaltaan lahjaksi kilon
sokeria, ja täti Kunigunda laittoi vain kaksi porkkanakakkua vieraille.
Marjatta teki retkiä maalle kokoamaan jäkäliä, mutta kun syksy tuli,
ei edes äiti suostunut niitä syömään, vaikka Marjatta oli niitä
Kotitaloustoimikunnan painettu ohje kädessään ylen herkullisesti
valmistellut.
Oikeastaan kävi enimmin sääliksi perheenemäntiä. He olivat äkkiä
joutuneet tuuliajolle. He olivat kuin sanomalehdentoimitus, jolta
loppuu paperi. Heiltä oli aika ryöstänyt kaiken mahdollisuuden
ruokataiteiluun, johon täällä pohjoismaissa aina on purkautunut niin
ilo kuin surukin. Ja ilmaisuvietti oli kuitenkin yhtä voimakas kuin
ennenkin. Kaikki jutut, kaikki huomautukset kävivät ilkeän teräviksi
ilman hyvinkatetun pöydän pehmeää polsteria. Sentähden oli heitä niin
sääli, he eivät saaneet hoitaa tehtäväänsä ja sentähden he muuttuivat
niin avuttomiksi, niin katkeriksi, niin särähtelevän hermostuneiksi.
Salinin perheessä tämä aika ikäänkuin koski pahimmin Marjattaan. Äiti
säilytti helpommin kauniin levollisuutensa. Marjatta seisoi jonoissa ja
laihtui ja kalpeni ja kutoi sukkia ja odotti — intohimoisesti.
Yliopisto oli suljettu, kaikki toverit maaseudulla.
Birger ja Marjatta olivat tulemassa oikein hyviksi ystäviksi, kun
joskus harvoin tapasivat toisensa. Entiset oli täydellisesti unohdettu.
Mikä lie ollutkin päähänpisto Birgerin puolelta. Kerran hän vain kysyi
ohimennen:
»Oletko kuullut mitään Rainerista?»
Marjatta lensi kuumaksi:
»En.»
»Hän voi hyvin, kuulin juuri», sanoi Birger kuivasti ja siirtyi muihin
asioihin.
Rainer oli kuin kaukainen, kaunis muisto. Marjatta ei koskaan
ajatellut, millaista tulisi olemaan hänen palattuaan, sillä sitä ennen
täytyi niin paljon tapahtua.
Mitään muuta kuin kauheaa ei tästä voisi tulla — murhaa — ryöstöä —
maanpetosta. Tuntui kuin ihmisvoima ei enää voisi auttaa.
* * *
Kun tammikuussa jousi laukesi, tuotti se totista helpotusta.
Tämä oli se vuosi, jolloin koko Suomen kansa oppi rakastamaan.
Olihan nyt ihanne taas olemassa, valkoinen, uljas sankarijoukko
pohjoisessa, Suomen armeija, joka ei enää ollut unelma, vaan joka eli,
taisteli, kärsi ja kuoli sinun edestäsi, joka tarvitsi lämpimät sukat
ja villapaidat, joka tarvitsi jodipullot ja siderullat ja kiihkeät,
polttavat esirukoukset.
Tämähän oli se vuosi, jolloin koko Suomen kansa oppi rukoilemaan
Kaikkivaltiasta Jumalaa.
Marjatan entinen, ylpeä elämänohje: tee työtä ja koeta olla hyvä,
murtui hänen allansa. Oikeata työtään hän ei saanut tehdä, ja hyvyyden
sijasta nämä viikot opettivat hänet vihaamaan.
Tämähän olikin se vuosi, jolloin koko Suomen kansa oppi vihaamaan.
Eräs hänen ystävänsä, luokkatoverinsa, pistettiin kuoliaaksi Helsingin
satamassa, Arvo-serkku kaatui Vihdissä, toisin sanoen joutui veljineen
aseettomana raakalaisjoukon rääkättäväksi.
Aholan setä ammuttiin talonsa kuistille, Aholan setä, jonka elämä oli
kulunut kauneudessa ja sopusoinnussa Aholan kirjaston ja kirkkorannan
välissä. Ei Marjatta ikänä unohda Aholan pikku tätiä — ah, hän
oli käynyt niin ohueksi ja siroksi kuin vanha kristallimaljakko —
kun hän istui setä Sebastianin isossa nahkatuolissa leskenpitsi
lumivalkeilla hiuksillaan. Hän puristi sormuksettomia kämmeniään yhteen
vakuuttaessaan:
»Eivät ne olleet meidän omia, Helena. En tuntenut ainoatakaan,
Kunigunda. Pullilan Kallokin oli silloin jo mennyt pois.»
Sillä hetkellä Marjatta vihasi, vihasi pikimustasti, leppymättömästi
noita Aholan sedän murhaajia, noita, jotka olivat vieneet
vihkimäsormuksetkin tädin lempeistä käsistä, mutta oli kuin täti olisi
arvannut hänen ajatuksensa. Hän käänsi Marjattaan punareunaisten
silmiensä kirkkaan katseen ja sanoi:
»Joka asialla on paitsi sankarejansa myöskin marttyyrinsa, pikku
Marjatta. Älkää kadehtiko Viktorilta hänen osaansa.»
Marjatta ei ymmärtänyt, mutta hänen sormensa kävivät taas käsiksi
työhönsä ja sukkapuikot kilahtelivat — — —
* * *
Voitonmarssi pohjoisesta viipyi yhä. Mannerheim on Tampereella tämän
viikon lopulla — ei, ensi viikon alussa ja täällä viikon päästä. Kului
kaksi viikkoa — vain uusia vangitsemisia, ryöstöjä, uusia ruumiita
koleraparakissa.
Oh, kuinka Marjatan kärsivällisyys oli lyhyt! Hän ryntäsi aamulla
ensimmäisenä ulos ostamaan Työmiehen ja palasi pää painuksissa.
Mutta äiti ja Laila, he vain hymyilivät rauhallisesti, ja heidän
sukkapuikkonsa liikkuivat kahta nopeammin, kuta synkemmältä
taivaanranta näytti.
Marjatta löi nyrkkinsä pöytään heidän edessään, että kahvikupit
kilahtelivat:
»Minä lähden nyt pohjoiseen, otan potkurin ja lähden.»
Mutta äiti hymyili surumielisesti:
»Meillä on vielä lankaa puoleen tusinaan sukkia.»
»Suomi on odottanut satoja vuosia, totta kai me jaksamme odottaa
muutaman viikon.» Laila puhui aina niin kauniisti, ja hänen silmistään
loisti usko.
Mutta Marjatta juoksi huoneeseensa ja rukoili polttavin huulin: »Hyvä
Jumala, anna valkoisille voitto, anna valkoisille voitto — pian.»
* * *
Onneksi tapahtui kotona palatsivallankumous samoihin aikoihin.
Iita oli kuuden vuoden uskollisen palveluksen jälkeen äkkiä muuttunut.
Äiti tuskitteli tyttärilleen kyynelsilmin, ettei hän enää uskaltanut
käydä omassa keittiössään. Hän oli alussa yrittänyt keskustella
asioista Iitan kanssa, mutta saanut hänen ennen niin suljetusta
suustaan sellaisen ryöpyn siltasaarelaista kaunopuheisuutta ylitsensä,
että oli luopunut yrityksestään. Diplomaattiset välit olivat
katkenneet, ja ivallisesti hymyillen otti Iita vastaan äidin määräykset.
Tällaista kesti parisen viikkoa, äiti kävi synkkämieliseksi, ja tytöt
olivat vihaiset.
»Äiti sanoo hänet irti.»
»Hän on ollut meillä niin kauan ja on niin uskollinen.»
Mutta kerran äiti tuli nopeasti ulos keittiöstä, ja hänen kasvonsa
hehkuivat:
»Iita sanoi menevänsä huomenna ulos jo päivällä, ja minä lupasin
silloin itse laittaa päivällisen, ja hän sanoi siihen: ’Parasta onkin
että rouva harjoittelee, että jotakin osaa sitten kun kansa pääsee
asiat järjestämään — ja neidit kanssa. Oppisivat edes huoneensa
lakaisemaan’.»
Silloin oli mitta täysi, ja Marjatta sanoi irti Iitan ja selitti
hätääntyneelle äidille, että tässä oli hänellä itsellään mainio
tilaisuus korottaa nykyiset vähäiset tietonsa keittiöalalla
laudatuuriksi.
»Tämä on vaikeatajuisempaa kuin Commedia dell’ arte, mutta
huomattavasti yksinkertaisempaa kuin Darmesteterin kielioppi. Pahinta
on, etteivät nuo vanhat knoppologiat enää pidä paikkaansa», julisti hän
kerran Greetalle ja Lailalle heittäen Kotiruoan halveksien luikumaan
pitkin tyhjää keittiöpöytää.
»Mitä tuokin on olevinaan, tytöt? Tuossa sanotaan, että sokerikakkuun
pannaan 6 munaa, 6 rkl. sokeria ja 6 rkl. vehnäjauhoja, vaikka siihen
todellisuudessa pannaan 3 munaa, 2 perunaa eikä yhtään mitään muuta.
Onni, että professori on niin leväperäinen että huonotkin kokeet
läpäisevät.»
»Oho! Etkö muista, miten äiti työnsi jäkälävellin luotaan sanoen:
’mutta tätä soppaa minä _en_ syö’?»
»Mutta hän otti _kaksi kertaa_ porkkanapihviä, vaikka minä olin
käyttänyt siihen pahentuneita lanttuja. Ja hän sanoi, että silakasta
tehdyt vasikankyljykset olivat mainiot. Väittäkää vastaan, pojat!»
Greeta ja Laila eivät väittäneet vastaan, vaan seisoivat Marjatan
edessä märät pyyhinliinat käsissään kukkuroillaan nöyrää ihailua.
* * *
Mutta eräänä aamuna, kun hän väristen kylmästä koetti kiemurrella
Kauppatorin ostajatungoksen läpi, hän äkkäsi Greetan, joka innoissaan
varpaillaan kurkkoi muutaman ihmisrykelmän takana.
»Marjatta, näetkö tuonne, sinä olet pitkä, katso tuossa. Onko tuon
kansan takana se tämän aamun ainoa silakka?»
»Käytä imperfektiä, Greeta.» Ihmisjoukko hajaantui, ja punahuivinen
eukko riepotti pois tyhjää laatikkoa.
»Onnellinen!» Greeta huokasi katsellen kateellisena Marjatan kassia.
»Mutta sinulla ei ole sydäntä, olet kulkenut ruumiiden yli. Sen näen
tuosta silakanhännästä.»
»Entä sinä? Mitä sinä täällä teet? Ja kassi kainalossa? Etkö tiedä,
että se on avioliiton symboli?»
»Enkö minä muka jo voisi elättää miestä? Sörkässä on paljon mätiä
hampaita. Kuule!» Greeta kumartui veijarimaisesti kuiskaamaan Marjatan
korvaan: »Näin tyttöjen kesken: minä menin eilen naimisiin.»
Marjatta ymmärsi heti. Greeta ei ollut ainoa, joka oli siipiensä
suojaan ottanut jonkun vainotuista.
»No, sitten saat heti minulta häälahjan. Jaetaan puoliksi.» Marjatta
avasi kassinsa ja mätti summakaupalla jäätyneitä silakoita Greetan
kassista otettuun sanomalehtipaperiin.
»Jo riittää, jo riittää! Kerro nyt vain, mitä näillä teen?»
»Pää vain pois, ettei kulu liiaksi rasvaa.»
»Rasvaa? Mitä se on? Jotain orkidean ja osterin välimailla kaiketi? Ei
sellaisia eläimiä ole, sanoi hamppari, kun näki kengurun.»
»Paista hiilloksella sitten, ja syö pois sisälmyksetkin, kyllä ne menee
alas, kun ei mitään tiedä.»
»Silakka on luomakunnan kruunu, sen ymmärrän nyt. Maailma on niin hyvä!
Sain juuri enolta nämä perunatkin.»
Greetan kassi oli ihastuttavan pullea.
»Mutta ne painavat. Tiedätkö, minä olen tehnyt kauppasopimuksen
omantuntoni kanssa. Joka kerta, kun ajan raitiovaunussa, siis uhraan
punikeille, sakotan itseäni panemalla viisi markkaa säästölaatikkoon,
ja sillä minä vielä rakennan voitonpatsaan Erottajalle, saatpa nähdä.
Katso, liha on heikko ja Kallio kovin kaukana.»
Greeta oli entisellään, Jumalan kiitos.
»Tule pian meille, niin saat uusia neuvoja, ettei perheen tarvitse
syödä halstaroituja silakoita koko vuotta.»
Mutta silloin Greeta synkkeni. Hän tarttui Marjatan hihaan, ja hänen
äänessään väreili kipeä tuska.
»Marjatta, minä pelkään niin hirveästi ollessani poissa kotoa. Joku voi
tulla sinne. Menen vain välttämättömille asioille. Ajattele jos...»
Greeta puri hampaansa yhteen ja katsoi pois lopettamatta lausettaan.
He seisoivat hetkisen äänettöminä, ja Marjatta tunsi, miten sama tuska
kaivoi kyntensä tuhansiin naissydämiin, jotka vapisivat rakkaittensa
puolesta Suomen maassa samalla hetkellä.
Hän tahtoi leikinlaskulla auttaa raskasta tunnelmaa, kuten
kirjoittamaton laki heidän toverusten kesken vaati.
»Hyvästi, ja onneksi olkoon, Greeta! Onko uudella miehelläsi edes
kreikkalainen nenä?» Jostakin syystä hän kuvitteli Greetan saaneen
osakseen jonkun kansanedustajan tai poliisiparan, joita ei aina valita
nenän muodon mukaan sentään.
Hän siis hämmästyi suuresti, kun Greeta lensi tulipunaiseksi, hypähti
nopeasti ensimmäiselle raitiovaunusillalle ja huusi sieltä:
»Apollomainen, usko pois! Etkö kadehdi minua?» Samassa hän huomasi
joutuneensa väärään vaunuun ja pyrki ulos, mutta Marjatalla ei ollut
aikaa odottaa hänen paluutaan, vaan hän käänsi askelensa kotia kohden
myhäillen mielessään.