Kello on jo puoli kolme — Birger odottaa.
Marjatta hymähti sille ajatukselle. Näkymättömän tarkkaajan silmissä
hän ei nyt ollut Greetaa parempi.
Hän kiiruhti Fazerin alakerran lävitse, ohi liikkuvan hattu-, kasvo-
ja turkislauman, ja pysähtyi vasta ylhäällä etsimään seuraansa. Katse
siirtyi tutkien pöydästä pöytään.
Joku kosketti hänen käsivarttaan takaapäin. Hän käänsi päätään ja näki
Birgerin osoittavan sanomalehdellään ikkunaosastoon, jonka hän oli
tottuneena kahvilavieraana sitkeällä odotuksella valloittanut.
Marjatan laukussa ratisi jotakin, kun hän heilautti sitä tuolinnojaa
vastaan. Hän tiesi siellä olevan sinisen, virallisen näköisen
kirjekuoren, joka sisälsi vain muutaman teräväsärmäisen sanan, vain:
»Rakas Rainer! Lupaan odottaa sinua. M.» Tuo kirjekuori ikäänkuin
kirkasti hänen mielensä ja antoi hänelle kaipaamansa tasapainon.
Hänen oli niin hyvä olla, että äänensä helähti kuin hopeakello hänen
tervehtiessään Birgeriä. Hän nyökkäsi sädehtien oikealla ja vasemmalla
hymyileville tutuillensa pujotellessaan eristetylle ikkunapaikalle.
Birger oli tilannut kahvit valmiiksi, ja Marjatta maisteli kiitollisena
huonoja leivoksia, mitkä kuitenkin olivat kaupungin parhaat, välkytteli
timanttisormustaan, avasi takkinsa niin että silkkipusero pääsi luomaan
hohtoaan hänen kasvoilleen, naurahteli ja hymyili jokaisen sanan
lomassa, jutteli ummet ja pimeät, tuttavien ja tuttavien tuttavien
juorut, antoi sanalla sanoen koko tyttösielunsa entisen raikuvan
elämänilon solahtaa lämmittävänä aaltona kylmän marmoripöydän ylitse.
Mutta vähitellen hän alkoi huomata, ettei Birger ollut tänään viritetty
samaan äänilajiin. Puhe alkoi katkeilla. Marjatta katsahti Birgeriin.
Tämä istui kyynärpäät pöydällä, sammunut savuke sormissaan, ja vain
katseli häntä. Jostakin syystä Marjatta ei pitänyt hänen katseestaan.
Miks’ei Birger vastannut mitään? Vaivaantuneena Marjatta otti laukkunsa
ja etsi sieltä esille pienen, erinomaisen sirotekoisen kultaisen rasian.
»Äiti antoi tämän minulle sakariinia varten. Se on äidin isänisän
nuuskarasia.»
»Näytähän!»
Marjatta ojensi sen pöydän yli Birgerille. — Silloin se tapahtui...
Birger laski äkkiä kätensä lujasti yli pienen rasian ja samalla pienen
käden, eivätkä hänen voimakkaat sormensa päästäneet sitä vetäytymään
takaisin. Heidän yhdistyneet kätensä siirtyivät vain vastustamattomasti
pöydän alle.
Marjatan koko ruumis lensi polttavan kuumaksi.
Se oli halpamaista! Birger tiesi istuvansa verhon suojassa, mutta
Marjatasta tuntui, kuin koko salin silmät olisivat äkkiä suunnatut
häneen kukkuroillaan uteliaisuutta.
»Päästä!» kuiskasi hän liikkumattomin huulin.
»Katso minuun, Marjatta.» Sanat olivat komennus, ja ote kävi vain
kovemmaksi.
Miten hän olisi voinut katsoa Birgeriin tällä hetkellä, kun pari
entistä luokkatoveria seurasi kahden metrin päästä hatunreunojensa
varjossa tätä kohtausta? Kuinka Birger voi olla noin mauton?
»Mikä pantomiimi tämä nyt on olevinaan?» Marjatta naurahti
väkinäisesti, mutta kun Birger ei vieläkään vastannut, täytyi hänen
nostaa silmänsä, ja silloin hänen kätensä rupesi vapisemaan.
Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt Birgeriä tuollaisena. Nyt ei sanoja
tarvittu. Marjatta tiesi heti kaiken, tiesi että Birger rakasti häntä
ja aikoi sen nyt ilmaista ja oli varma hänen rakkaudestaan. Kuuma sumu
peitti Marjatan silmät, he katsoivat katsomistaan, ja valtimot tykkivät
polttaen yhtyneissä käsissä ajaen huumaavaa pelkoa läpi ruumiin.
Äkkiä Birger päästi hänen kätensä ja nojautui taaksepäin tuolissaan
irroittamatta vieläkään katsettaan hänestä. Joku pöydänetsijä oli
kurkistanut piilopaikkaan.
»Lähdetään! Minä en kestä enää.» Ja Birger naurahti peittääkseen
liikutustaan.
Marjatan päässä kohisi kuin koski. Konemaisesti hän avasi laukkunsa
pannakseen kultarasian paikalleen.
Sininen kirjekuori — voi hyvä Jumala!
»Birger!» Marjatta luuli huutaneensa niin, että koko sali kaikui,
mutta Birgerhän siinä vain kumartui hänen ylitseen, ja hätääntyneenä
Marjatta vaistosi onnellisen omistajan asenteen. Mutta hän oli tehnyt
päätöksensä tänä päivänä eikä ollut mikään konna. Hän ojensi jotakin
Birgerille.
Birger otti vastaan kirjekuoren, silmäsi päällekirjoitusta, rypisti
sitten kulmiaan hämmästyneenä ja katsoi kysyvästi Marjattaan.
»Lue!» sanoi Marjatta matalalla äänellä.
Birger avasi arkin, luki ja viipyi hetken. Hänen otsansa ensin
punertui, sitten hän kalpeni huuliaan myöten.
Hän istuutui jälleen vastapäätä Marjattaa, taittoi hitaasti paperin
kokoon, pani sen kuoreen ja yhtä hitaasti ojensi sen takaisin.
»Ymmärrän.» Ja hetken kuluttua keveästi: »Anna anteeksi!» aivan kuin
olisi astunut Marjatan varpaille. Mutta sitten syntyi taas hiljaisuus.
Oli kuin viimeiset sanat olisivat kivettäneet ilman.
Marjatan uhri — se ei siis ollutkaan Jaakopin uhri, se oli otettu
vastaan.
* * *
Asento oli epämukava, pöydänjalka painoi nilkkaa, mutta Marjatta ei
uskaltanut siirtyä.
Birger katsoi jäykästi murusta, jota hän koetti litistää lusikallaan
lautasreunaan. Kuinka voi miehellä olla tuollaiset silmäripset! Hänen
poskilihastensa jännityksestä näkyi, että hän puri hampaansa yhteen.
Marjatan päätä kivisti niin ilkeästi. Liian paljon mielenliikutusta
yhden päivän osalle. Hän katseli tulijain tulvaa, jotakin tehdäkseen.
Pöydät olivat jo täynnä. Ihmisiä jäi seisoskelemaan portaiden
yläpäähän. Katseet harhailivat pöydästä pöytään etsien tuttuja.
Äkkiä ajatus selvisi.
»Greeta!» Marjatta nousi puoleksi ja viittaili hansikkaillaan. Jumalan
kiitos!
»Armaat ystävät! Saanko laskea pääni lepoon pöydällenne?» Birger
vaihtoi tuolia. »Olen lopussa, peräti lopussa, en jaksa enää. Kohta
minä _hyppään!_ Käsitä, Marjatta, Grönberg, se rasvatukka, saattoi
kaksi kadunkulmaa: _Minä_ olin vuosi sitten _Neapelissa_. Ooh!
_Minusta_ ei Suomessa ole _aurinkoa_. _Minä_ opin uuden valssin
_Pariisissa_. _Minä_ heitin nimikorttini Romeon ja Julian hautaan, ja
muuta semmoista yhtä intressanttia, kunnes minä ilmoitin, että _minun_
hartain toiveeni on saada mahdollisimman pian heittää nimikorttini
_hänen_ hautaansa, ellei hän kohta lopeta, jolloin hän nosti lakkia,
joka oli ostettu Lontoosta, heilautti berliiniläistä keppiään ja sanoi:
’au revoir’. Mutta viikon päästä hän tulee varmasti takaisin, sillä
tarkemmin ajatellessaan asiaa hän huomaa, että minä vain yritin sanoa
huonon vitsin miellyttääkseni häntä. Eikö se ole liikuttavaa?»
Greetan puhe virtasi kuin kirkas vesi välähtelevien pikku hampaiden
välitse hänen irroittaessaan komeata turkiskauluriaan ja vedellessään
pehmeitä säämiskähansikkaita kapeista sormistaan.
Taas täytyi Marjatan todeta, miten ihmeellisen suloinen rumakin
tyttö saattaa olla. Värittömät kasvot, pienet sinisilmät ja
tuhkanvaalea tukka säteilivät jotain määräämätöntä viehätysvoimaa,
joka keskittyi kapeahuulisen pikku suun levottomaan väreilyyn. Hänen
kasvunsa ja jäsentensä elegantti notkeus ja kiireestä kantapäähän
herkullinen vaatetus riittivät sitäpaitsi jo sinänsä selittämään
hänen menestyksensä niidenkin joukossa, joita vain harmitti hänen
älykkyytensä ja rohkea sukkeluutensa.
Nytkin hän aivan lemusi ulkoilman raikkautta, ja Marjatta ikäänkuin
sukeltautui takaisin selkeään entisyyteensä pyristellen sielunsa
kosteat höyhenet normaaliasentoihin.
Kuten aina ollessaan hermostunut tahtoi Marjatta sanoa jotain
ystävällistä:
»Oletpa sinä nätti tänään, Greeta!»
»Enkö olekin!» Greeta pani arvoa imartelulle. »Kävelypuku on mainio,
tukka vastapesty, ja sitäpaitsi minua on tänään kosittu.»
»Mainiota. Saanko onnitella?»
»Älä huoli. Hän sai rukkaset.»
Herra Jumala, ettei vain Greeta huomannut mitään. Maailmahan kivettyi
taas.
Birger kumartui syrjään vetääkseen viereisestä pöydästä vapaan tuolin
»pakaasia» varten. Hän oli punainen kaunista tukanrajaansa myöten.
Kyynelet nousivat Marjatan silmiin. Rukkaset! Siksiköhän tällaista
tyhmät ihmiset nimittävät? Hän ei mitenkään saanut puhutuksi, mutta
viimeinkin Birger avasi suunsa ja virkkoi vanhaan kiusoittelevaan
tapaansa:
»Ja kuka oli tuo onnellinen, joka pelastui yhdennellätoista hetkellä?»
»Peltola tietysti. Kuka muu olisi ollut niin varomaton?»
»Anna tulla! Mitä poika sanoi, mitä tyttö sanoi, mitä kansa sanoi, ja
miten sitten kävi?»
»Kansa ei toistaiseksi sano mitään, hyvin siinä lopuksi kävi, ja nyt
saatte kuulla, mitä me sanoimme...»
Greeta on painonsa arvoinen kultaa. Tuossa hän istuu ja lörpöttelee
eikä huomaa ensinkään, että hän pelastaa tilanteen.
»Kas, Peltola oli tietysti taas lukenut joitakin kirjoja —
meikäläiselle ei ole mikään epäterveellisempää kuin lukeminen, senhän
tiedät — ja hän selvitteli meille rotuteoriaa ja kaikenlaista muuta
mieletöntä eikä antanut sakin puhua yhtään mitään, kunnes kaikki muut
suuttuivat ja menivät tiehensä paitsi minä, joka olen saanut joltain
tuntemattomalta esiäidiltä perinnöksi hyvän sydämeni. Ja sitten hän
kysyi, olenko minä nykyään kihloissa. Minä vastasin tietysti, etten
varmasti tiedä, kun ei ole muistikirjaa mukana, mutta että voisin
juosta kotiin katsomaan, jos se on tärkeää, mutta hän sanoi, että
siihen on vielä aikaa, sillä hän aikoo viettää häät vasta keväällä,
joten entisen purkamisella ei ole kuitenkaan kiirettä. Peltola aikoi
nimittäin mennä naimisiin minun kanssani. Olin tietysti ylen smikrattu
ja kysyin, milloin hän oli niin hirveästi rakastunut minuun. Peltola
tuumi hetkisen ja sanoi sitten, että — niin, arvatkaa mitä hän sanoi?»
Birger nauroi kuin koulupoika, ja Marjatta oli lentää Greetan kaulaan.
»Ettei hän ollut ensinkään rakastunut teihin.»
»Suu kiinni! — ettei hän voinut sanoa, sillä hän on aina — huomatkaa,
herra Birger — aina ollut rakastunut minuun. Ja nyt lukiessaan tuota
kirjaa hän oli tullut vakavalle tuulelle ja huomannut, että miestä,
joka lähenee kolmeakymmentä, pukisi pieni säädynmukainen kihlaus —»
Marjatan teki mieli lyödä tuota lörppäsuuta, »— ja silloin minä olin
sopivin kaikista hänen ’suurista rakkauksistaan’, sen tähden että
minulla oli _hyvä tenttipää_. Hän nimittäin katsoi velvollisuudekseen
huolehtia siitä, etteivät hänen jälkeläisensä joutuisi kärsimään
hänen oman psyykkensä kouraantuntuvimmista heikkouksista. Peltola on
vast’ikään taas saanut reput, jonka tähden minä todellakin rupesin jo
vakavasti ajattelemaan velvollisuuksiani ja säälimään tulevaisuuden
professoreja, jos Peltolan ja esimerkiksi Meerin lapset sitten
kahdenkymmenen vuoden perästä tulevat ilmoittautumaan kymmenettä kertaa
samaan tenttiin...»
»Mutta sinähän puhuit jotakin rukkasista?»
»Ole hyvä ja odota. Se on vasta seuraava näytös. Asia jäi vielä auki,
ja minä menin siis kotiin haaveilemaan nuoresta onnestani. Eteisen iso
peili houkutteli minua tietysti taas hetkiseksi syventymään viehättävän
erikoistyyppini ihailemiseen ja hain vielä niskapeilinkin sisältä
katsellakseni sivulta, no, sanokaamme vaikka uutta hattuani — — Ja
sitten minä tietysti heti juoksin puhelimelle, sain Peltolan käsiini
Pohjalaisista Ruokasaleista ja ilmoitin hänelle, että ikäväkseni minun
täytyy sittenkin antaa hänelle rukkaset, sillä vaikkakaan psyykkeni
ei kaipaa mitään täydennystä, niin profiilini laita on toisin, joten
minun on ehdottomasti saatava mies, jolla on kreikkalainen nenä, minkä
Peltolakin käsittänee. Hän sanoikin sydämensä murtuvan, ennen kaikkea
sen tähden, että hän oli suunnitellut, että minä nyt valmistuttuani
voisin sitten elättää häntä vielä pari kolme tenttivuotta eteenpäin,
mutta koska tämä siis oli viimeinen sanani, ehdotti hän, että menisimme
Maximiin, siellä esiintyy joitakin hauskoja koiria, ja saki oli
vähän ajatellut sinne menoa. Eikö hän ole suurenmoinen, Marjatta?
Minun _täytyi_ tulla tänne kertomaan siitä jollekin, muuten olisin
räjähtänyt.»
Mutta nyt oli jo Marjatan mitta täynnä. Tuossa istui Greeta laverrellen
kuin lintunen asioista, jotka viilsivät toisen mieltä kuin tuliset
veitset. Miksi on Jumala niin epäoikeudenmukainen jakaessaan
kohtaloita, vai oliko Marjatta jo ehtinyt tehdä niin paljon syntiä?
»Karénilla _on_ kreikkalainen nenä.»
Hän tahtoikin pistää. Mutta Greeta sulki vain kerran silmänsä:
»Niin, Erik Karén —» aloitti hän korkealla äänellä. Samassa kolahti
tuoli. Läheisessä pöydässä selin heihin istunut kookas nuorukainen
nousi, ja vaalea lyhyt tukka ja kreikkalainen nenä katosivat tungokseen.
Vasten tahtoaan Marjatta katsahti Greetaan. Päivänpaiste oli sammunut,
mutta hän nauroi vieläkin.
Marjatta koetti jatkaa keskustelua, joka kulki kuin tervassa. Greetan
ajatukset olivat muualla, hän lopetti nopeasti kahvinjuontinsa, Birger
oli yhä piinallisen vaitelias, ja hänen oma puheensa tuntui hirveän
teennäiseltä. Mikä tuohon Greetaankin lensi? Jokaisella ihmisellä on
Akilleen-kantapää, sanoo Tilly.
Greeta nousi:
»Nyt en tahdo enää häiritä herrasväkeä.»
»Odota silmänräpäys, meillähän on sama matka.» Olisi ollut kauheaa
jäädä nyt Birgerin kanssa kahden.
Vasta seisoessaan valmiina hansikkaat kädessä Greetan vieressä Marjatta
kääntyi hänen puoleensa. Birgerkin oli noussut. Hän katsoi Marjattaan
tyynesti ja ilmeettömästi. Olivatko hänen silmänsä aina olleet noin
pienet ja tummat?
»Minä jään vielä hetkiseksi. Hyvästi, neiti Greeta, hyvästi, Marjatta,
kiitos seurasta!»
»Kiitos itsellesi!» Marjatta tunsi olevansa tulipunainen eikä
uskaltanut ojentaa vapisevaa kättänsä.
Birger hymähti keveästi, veti taskustaan sanomalehden ja istahti pöydän
ääreen.
Perhana, ajatteli hän joka rivin välissä, perhana!
Marjatta oli saanut koston, loistavan koston niistä vuosista, joina
Birger oli pitänyt häntä »hyllyllä».
Eihän Marjatta sitä tosin tietänyt, mutta oikeastaan Birger oli
aina katsonut häntä omakseen, aina itselleen selittänyt odottavansa
vain, että Marjatta vanhenisi, suovansa Marjatalle vapaat
kehittymismahdollisuudet, antavansa Marjatalle aikaa vapautua tuosta
koulutyttömäisestä intellektualismistaan ja ylimielisyydestään
erotiikan suhteen, niin ettei hänen, Birgerin, sitten tarvitsisi hetken
tullen muuta kuin poimia kypsä hedelmä, hurmaava, hiottu, satasärmäinen
nykyajan nainen, joka oli kasvanut ja oksitettu vain hänen ohjeidensa
mukaan, joka puhkeaisi vain hänen määräämällään hetkellä, joka kukkisi
vain hänen rakkautensa lämmössä. Hänen rakkautensa? Niin, Birger oli
vakuutettu siitä, että hänenkin oma tunteensa vaihtuisi sopivan ajan
tullen rakkaudeksi.
Birgerin hampaat narisivat, kun hän koetti purra tuskaansa murskaksi
niiden välissä. Tämä oli jo tuskaa, tai, se oli pahempaa kuin tuska, se
oli epätoivoa.
Tuo kirje, se rakensi muurin hänen suunnitelmiensa eteen, sellaisen,
sen ainoan muurin, jonka yli ei kukaan kunnian mies Suomessa voinut
ajatellakaan yrittää.
Oli Borg jo aikaisemminkin ollut näyttämöllä. Mutta mikä kohottikaan
hakkailun nautintoa enemmän kuin kilpailija? Mustasukkaisuus on aina
ollut rakkauden viettelevimpiä kukkia. Hänhän tiesi, miks’ei hän sitä
olisi tietänyt, että yksi ainoa puristus hänen kädestään, matala sana
Marjatan korvaan oikealla hetkellä riitti. Perhana!
Ja olihan hän sentään silloin tällöin käynyt valvomassa etujaan. Ja
Marjatan jäänsiniset silmät olivat heti ilmoittaneet hänelle, ettei
ollut mitään vaaraa, ja hän oli palannut taas omille metsästysmailleen.
Tuo kesäkihlaus — se oli tosin väärä veto, sen hän mielellään
myönsi. Ei olisi pitänyt mennä niin pitkälle. Mutta olihan hän
toki gentlemanni, ja purkaantuminen oli paljon tuskattomampaa kuin
keskenjättäminen tuona yönä Kaivopuistossa, kun Ilta niin odottavasti
nosti pikku päänsä hänen puoleensa.
Perhana! Savukkeetkin loppuvat. Heti syksyllä hän oli huomannut
Marjatan muuttuneen, mutta silloin ei hänellä todellakaan ollut aikaa,
oli niin monta rautaa tulessa. Ja Marjatan vihamielinen vältteleväisyys
ei tuntunut hänestä vaaralliselta, se vain todisti heräävää
tyttöylpeyttä, josta hän miltei piti. Erotiikalla ei ollut pienintäkään
yhteyttä sen kanssa. Mutta kun esirippu heidän välillään vain tiheni,
alkoi Birger epäillä kaukonäköisyyttään. Pakosta olikin hänellä nykyään
liiaksikin aikaa, kädet olivat sidotut — hän ehti siis ajatella ja
hermostua. Tuo Borg, tanssit, hiihtoretket, kahvi Ekbergillä — se on
oikein! mutta ei hänen Marjattansa, hänen tuleva _vaimonsa_ — taas
hän puri hampaitaan niin että korvat lukkosivat — saanut mennä liian
pitkälle.
Vieköön hiisi periaatteet, mutta maailmassa on suu, joka on häntä,
Birger Vallia varten, ja tytön elämässä on hetki, joka on vain yhtä
miestä varten.
Hän oli siis tehnyt päätöksensä, ja Marjatta oli ollut lumoava...
Birger luki yhä samaa sivua nojaten otsaansa loppuunpalanutta savuketta
pitelevään käteensä. Hän ei ollut enää tuolla perhana-tuulellaan. Tämä
oli jotain pahempaa.
Hän oli äsken tuntenut, että miehenkin elämässä oli hetki, joka oli
vain _yhtä_ tyttöä varten. Jumala!
Tuossa oli Marjatta istunut, ja tuonne hän oli mennyt yhtä
peruuttamattomasti kuin hautaan.
Hänen omasta kädestään oli Rainer Borg saanut ohjeet Saksanmatkaansa
varten. Millä mielellä hän ne oli antanut, sitä hän ei nyt kyennyt
selvittämään; hän tiesi vain sen, että hänen kätensä oli siis
viimeinen, joka voi ojentua Borgin morsianta kohden.
Hän nousi, napitti takkinsa ja lähti näkemättä mitään tai ketään.
* * *
Greeta ja Marjatta astelivat Aleksanterinkatua pitkin rinnakkain yhtä
pystypäisinä, yhtä huolettoman näköisinä kumpikin ja yhtä onnettomat
ajatukset kiertäen sileiden tyttöotsien takana.
Uhri on aina uhri. Joskaan Marjatta ei uhrannut mitään elämänonnea,
sillä siitä tuskin sentään oli kysymys — niin paljon ei saattanut
tunnissa oppia — niin hän uhrasi paljon huvia, paljon iloa, paljon
elämän pikku nautintoja. Uhrasi suhteensa Birgeriin, uhrasi itse
Birgerin.
Greeta herätti hänet mietteistään:
»Se on oikein hänelle. Älä huoli surra!»
Marjatta pysähtyi kuin salaman lyömänä.
»Hän ansaitsee sen, Marjatta, kysy keltä tytöltä tahansa. Toista on
Erik. Muista se! Erik ja — Borg, heille me olemme velkapäät viimeisellä
tuomiolla — ei Birgerille ja Peltolalle.» Hän kostutti kielenpäällään
huuliaan ja nauroi taas:
»Jos muuten aiot joskus ottaa Birgerin, mikä on sangen mahdollista,
sinulla on huono karaktääri, niin anna kaikella muotoa hänen odottaa
vastaustasi kaksi viikkoa, kaksi viikkoa vain minunkin tähteni.»
Marjatta avasi jo pari kertaa suunsa vastaukseen, mutta nielaisi taas
sanottavansa.
Ja Greeta oli jo muilla markkinoilla:
»Katso nyt, katso, tuolla toisella puolella! Hänellä on hopealaukku, ja
tuo inhoittava pikku sulhanen riippuu hänen käsikynkässään ja nuolee
häntä silmillään. Uh! Jos minä olisin kihloissa, en millään ehdolla
menisi Aleksille.»
»Ellei sinulla olisi maailman komein sulhanen ja uusi nahkapalttoo.»
»Se saattaisikin muuttaa asian. Vaikka silloin kai menisin Espikselle.»
* * *
Marjatta oli reippaammalla tuulella saapuessaan kotiin. Tilly, Greeta,
omatunto, vieläpä Birgerin kalpeneminenkin, kaikki, kaikki veisasivat
samaa nuottia. Kirje on postilaatikossa. Nyt hän on Rainerin morsian ja
nyt hän saa rauhassa syventyä työhönsä.
Hän otti taas kätköistään esille Rainerin kuvan. Se oli taideteos, hän
tiesi olevansa ainoa, joka sen on nähnyt. Hän katsahti pöytäänsä; ei
sinne, siellä on isä, vain isä, ei sinne muita pääse.
Mutta kirjakaapilla on hänen niinsanottu kaunotargalleriansa, jonka
muodostavat kaikki hänen toverinsa, jotka joko ansiosta tai ansiotta
täyttävät kaunottaren minimivaatimukset. Marjatta on aina ylpeillyt
viehättävillä ystävättärillään ja näytellyt heitä pahankurisille
ja epäuskoisille sedille ja tädeille: Tämä tässä, roomalainen
profiili, diadeemi ja kuninkaalliset hartiat, on diplomiarkkitehti,
piirtää Kartasella; tämä, kokokuva ihastuttavasta seppelpäisestä
Margareetta-tyypistä, auskulteeraa parhaillaan normaalissa j.n.e.
j.n.e., makupalana aina herkullinen keijukaispää hymykuoppineen
ja ihanine hiuksineen, jotka mestarillinen valokuvaaja on valaissut
sädekehänä kimaltelemaan tummaa taustaa vastaan, hän valmistuu
hammaslääkäriksi keväällä —
Katse siirtyy kuvasta kuvaan, kunnes kohtaa sopivan kehyksen, joka
armotta tyhjennetään ja luovutetaan kaunistamaan hänen kädessään olevaa
kuvaa.
Marjatta seisoo hetkisen epäröiden. Kuva on niin mainio. Silmät
ovat varjossa, mutta muuten lankeaa valo kirkkaana jalopiirteisille
pojankasvoille, joista kuvastui rehellinen ja rohkea sielu. Pojassa
olikin miestä — enemmän kuin monessa muussa, sen hän oli juuri
osoittanut.
Hienosti punastuen Marjatta suuteli kylmää lasia, muisti jotakin,
hankasi sitä hihaansa, mutta sitten painoi sen taas poskelleen, ja
katse hajosi näkemättömään tuijotukseen.
Arpa oli heitetty, ja hänhän oli onnellinen.