Marjatta pyörähti pois törmäten päistikkaa hajuvesilemuiseen
turkisvuoreen. Hyvä oli, että Birger poistui ajoissa. Tänään Marjatta
ei tahtonut astua Tillyn eteen siinä seurassa.
Jo kaukaa hän näki Tillyn odottavan apteekin kulmassa, ja hänen
rohkeutensa lannistui. Tuo tumma, kookas olento seisoi yksinään ja
arvostelevana keskellä ihmisvilinää, missä koululaiset kompuroivat
käsikynkkää ohitse, sanomalehtipojat juosta vilistivät, rouvat
kasseineen purjehtivat ja punaisen linjan matkustavat kuhisivat
muurahaiskekona sillanlaidassa.
»Hei, hei!»
»Siinähän sinä olet! Tule nyt.» Tilly lähti heti kulkemaan
torin poikki, ja Marjatta seurasi häntä uteliaana. Tilly näytti
hämmentyneeltä, etsi sanoja ja oli aivan kadottanut itsensä, eikä
Marjattakaan saanut oman lankansa päästä kiinni. Oli ikäänkuin ilkeää
puhua sellaisesta Tillylle.
He kulkivat ääneti kumpikin hautoen omaa ongelmaansa, kunnes Tilly
pysähtyi. Hän oli punainen korvia myöten, mutta hänen pienet
vesisilmänsä katsoivat rävähtämättä suoraan Marjattaan:
»Oletko sinä koskaan ollut rakastunut?»
Marjatta oli pudota istumaan, niin hän hämmästyi.
»Kuule —» hän aloitti tosinaisellisesti voittaakseen aikaa.
»Ei sinun tarvitse uskoa minulle mitään. Turhanpäiten kysyinkin. Mutta
otathan sinä sen vakavasti?»
Marjattakin punastui. Nyt hän oli kiikissä. He astelivat taas hetkisen
ääneti. Herra Jumala, olisikohan Tilly rakastunut? Hän oli tänä syksynä
hieman »maallistunut», ja se merkitsi aina pahaa. Mairekin myönsi hänen
kampaavan tukkansa sievemmin, ja koko kirjaston huomion oli herättänyt
se seikka, että Tillyllä oli uusi, ihastuttava villatakki, joka teki
hänet miltei punaposkiseksi. Marjatta loi häneen salavihkaa silmäyksen.
Profiili ei ollut hullumpi, mutta sittenkin... Ei, tuonvärinen tyttö,
jolla on tuollaiset kengät, ei voinut olla rakastunut. Tai jos hän on —
Marjatan sydämen täytti ääretön sääli. Hän paloi halusta kysellä eikä
kuitenkaan rohjennut.
Mutta Tilly oli ilmeisesti levoton. Hän katsahti eteensä, hän vilkaisi
taakse ja sivuille, hän koetti kävellä hitaammin luodakseen välimatkoja
ja siirtyi toiselle puolelle katua. Hänen suunsa liikkui riippumatta
näistä toimenpiteistä, mutta Marjatta huomasi selvästi hänen jättäneen
pääasian.
»Enkö voi auttaa sinua?» Marjatta laski kätensä Tillyn käsivarrelle
hieman ujostellen.
»Sitähän juuri tahdonkin, mutta nuo kirotut kananpojat kavaljeereineen
ovat kaikkialla tällaisena kutupäivänä.»
Taas kulki heidän edessään ryhmä tyttöjä riippuen toistensa
käsikynkissä kikatellen, ja pari koiranpennun näköistä koulupoikaa
kantoi heidän koulukirjojaan ja nyhji toisiaan nauraa hörötellen.
»Mennään Primulaan.»
»Primulaan!» Tilly oli murhaava. »Emmehän mahdu edes sisälle —
erinomainen keskustelupaikka.»
»Osakuntaan.»
»Siellä pelataan shakkia ja skruuvataan.»
Marjatta kohautti olkapäitään, mutta Tilly oli keksinyt keinon. Hän
veti toverinsa Talon pihan poikki, portaita ylös ja pysähtyi vasta
lukusalin eteisessä, missä ukko Salonen pöydällä istuen selitteli
savuke hampaissa ihaileville keltanokille Turkin sodassa saavutetulla
asiantuntemuksella viimeistä suurta offensiivia itärintamalla.
Tilly oli entinen amanuenssi, ja Salonen hypähti heti alas korkealta
paikaltaan avaamaan hänelle kirjaston oven, vaikk’ei ollut vielä oikea
aika.
Kiitos! Tilly tahtoi vain katsella vanhoja sanomalehtiä, ja hän löysi
itse tien. Marjatta seurasi häntä varovasti varpaillaan. Ensi kerroksen
vieteriovi oli kerran lyönyt hänen hattunsa laidan litteäksi, ja kerran
oli hänen uuden kenkänsä kapea puukorko tarttunut rautakankilattian
rakoon, kun Tilly oli päästänyt hänet kirjallisuushistorian pyhättöön
yläkerrassa etsimään tuntemattomia elämäkertoja.
Nyt Tilly kuljetti hänet ohi juridiikan ja teologiankin ulkomaisten
sanomalehtien viimeiseen sopukkaan ja siellä istutti hänet
jollekin salaperäiselle pakkalaatikolle. Eikä Marjatta mitenkään
rohjennut huomauttaa tummansinisen kävelypuvun ja akateemisen tomun
epäedullisesta suhteesta toisiinsa. Hän istuutui kalpeana jännityksestä.
»Täällä kuulemme jo viisi minuuttia aikaisemmin jokaisen tulijan.»
Hiljaisuus. Tilly kulki edestakaisin silitellen kirjarivejä suoriksi.
Äkkiä hän pysähtyi Marjatan eteen kädet puuskassa. Näkyi heti, ettei
nyt tulla puhumaan rakastumisesta.
»Sinä tunnet afääreja, Marjatta. Mistä minä saan viikossa viiskolmatta
tuhatta markkaa?»
Marjatan silmät eivät värähtäneetkään; nämä juhlalliset valmistukset
olivat jo virittäneet hänet kaikkeen. Ja hän tunsi todella afääreja
— mutta Tillyn yksityisasioita hän ei tuntenut. Aivan sattumalta hän
oli kuullut Maijan isän istuvan tuomarina suuressa tuomiokunnassa,
ja kerran, kun taas oli innostuttu kehoittamaan Ainoa laajentamaan
loistava graadukirjoituksensa väitöskirjaksi, tämä oli äkkiä
lopullisesti vaientanut kiusaajansa ilmoittamalla lukevansa kokonaan
velaksi, minkä tiedettiin lahjakkaimmallekin tytölle merkitsevän vain
nopeaa tutkintoa ja päistikkaista syöksymistä ansiotyöhön. Muuten ei
hänellä ollut tapana huolehtia toverien kulissientakaisesta elämästä.
»Mitä omaisuutta sinulla on?»
»Kolmasosa talosta, josta on tarjottu kuusisataatuhatta jo pari vuotta
sitten. En ole ottanut osaani ulos veljeltäni, joka pitää taloa
hallussaan.»
»Kirjoita hänelle ja pyydä häntä hankkimaan. Maanviljelijöillä
on luottoa.» Marjatta oli sangen ihmeissään. Vai oli Tilly
tuollainen porho. Hän sanoi kerran olleensa kotonaan nuo vuodet
ylioppilaaksitulonsa ja lukuaikansa välillä, mutta Marjatta ei ole
koskaan tullut ajatelleeksi, millainen hänen kotinsa oli.
»En voi.» Tilly laski molemmat kätensä Marjatan olkapäille ja kysyi
katsoen kiinteästi hänen silmiinsä.
»Voiko sinuun luottaa?»
Marjatta punastui hieman. Tuntui epämiellyttävältä. Eihän hän ollut
joutunut koetuksellekaan. Ja hänen tärkeimpiä uskonkappaleitaan oli se,
ettei koettelematon hyve ansaitse hyveen nimeä.
»En tiedä. Parastani lupaan tehdä.»
Tilly näytti tyytyväiseltä. Hän päästi Marjatan irti, mutta jäi
seisomaan paikalleen puhuen kiihtyneesti ja vilkkaasti, ilman
tillymäisiä käänteitä ja sutkauksia.
»Nythän on suuria tekeillä. Tiedäthän, Marjatta. Ja meidän pitää auttaa
myöskin, meidän naisten. Ajattele, että me _saamme_ auttaa. Eikö se
ole ihanaa! Tiedätkö, syksyllä oli minulla tapana itkeä joka kerta,
kun kuulin uuden miehen kadonneen. Se oli vain kateutta. Miksi en minä
ollut mies? Täällä minun täytyi lukea ja syödä ja nukkua ja ajatella
itseäni, sillävälin kuin mikä poikanulikka hyvänsä oli oikeutettu
uhraamaan kaikkensa. Ajattele, Marjatta, uhraamaan isänmaalle. Eikö se
ole kuin satua? Ja minä, minä en kelvannut mihinkään.»
Tillyn ääni kävi käheäksi. Marjatta tunsi taas oman pienuutensa ja
kevytmielisyytensä. Olihan hänelläkin ollut etsikkoaikansa. Hän muistaa
vielä kuin eilispäivän sen kevätyön, jolloin hän käveli Kaivopuiston
valleilla Niirasen kanssa. Oli puhuttu historiasta, sitten Euroopan
politiikasta ja lopuksi aktivistien unelmista. Niin, unelmiksi Marjatta
niitä nimitti ja laski leikkiä ja kiemurteli kuin salakka joka ainoan
omantunnonsilmukan lävitse. Niiranen yritti löytää yhtymäkohtia. Hän
puhui voitonmahdollisuudesta, menneisyyden perinnöstä, hän puhui
isänmaanrakkaudesta, hän puhui historian velvoituksesta, tulevaisuuden
tuomiosta — Marjatta puhui antimilitarismista, internatsionalismista
y. m. vuosisadan alun peikoista, ja niin pykälä pykälältä hän pakotti
keskustelun hypähtelemään vain keskusteluna eikä ollut tietävinäänkään,
ettei tällä hetkellä ollut kysymystä keskustelusta, vaan hänen omasta
asenteestaan elämän tärkeimpien kysymysten suhteen. Jokainen koepisto
kilpistyi takaisin hänen itsekylläisyytensä ja temperamentittomuutensa
panssarista. Toveri kyllästyi vihdoin ja sitten muuttui hänkin
humoristiseksi, ja Marjatta oli jo seuraavana päivänä unohtanut koko
jutun.
Viime kuukausina on tuo keskustelu kohta kohdalta elpynyt taas hänen
muistossaan, ja hän on alkanut ymmärtää niin paljon. Kerran hän koetti
johtaa Niirasen taas tälle alalle, mutta nyt tämä väisti puolestaan,
ja viiltävällä katumuksella Marjatta huomasi, että hänet oli jo kerran
punnittu ja kevyeksi havaittu.
Ja tänään Rainerin kirjeen ja Tillyn yksinkertaisen innostuksen valossa
hän tunsi totista häpeää. Hän olisi ehkä kerran kelvannut, mutta
korvansa olivat olleet kuurot.
Marjatta risti kätensä, Tillyn liikutettu ääni häipyi kuulumattomiin,
ja Marjatta rukoili sielunsa jumalaa: »Tee minusta ihminen. Hyvä
Jumala, tee minusta rehellinen ja tosi ihminen, ihminen, joka tietää,
että elämä on totta eikä leikkiä.»
Ja kyynelet silmissä hän kuunteli muuttunutta Tillyä, lämmintä,
sydämellistä naista. Tilly oli nyt nainen, sen näki. Paljon enemmän
kuin kukaan heistä muista, jotka olivat aina puhuneet hänen
maskuliinisesta maailmankatsomuksestaan. Marjatta tuli ajatelleeksi
jotakin. Hän katsoi maahan:
»Kuka hän on, Tilly?»
»Olli Tiira», vastasi Tilly yksinkertaisesti, »lapsuudenystävä».
Marjatta ei voinut katsoa Tillyä silmiin. Tilly olisi heti nähnyt
hänen ajatuksensa. Marjatta muisti Olli Tiiran liiankin hyvin. Hänen
ensimmäisenä ylioppilasvappunaan oli Luodolla riehunut viereisellä
pöydällä häränniskainen, apashitukkainen polyteekkari lyöden pulloja
rikki päänsä yli. Marjattaa puistatti. Sydämessään hän vihasi Olli
Tiiraa yhä vieläkin siitä, että tämä silloin oli särkenyt hänen
vapputunnelmansa.
Tilly oli istunut hänen viereensä ikkunalaudalle ja jatkoi hiljaa ja
värittömästi:
»Olen tuntenut hänet aina, sepän poika meidän kylästä. Isänsä auttoi
häntä kouluun, ja sitten hän sai itse huolehtia toimeentulostaan. Hän
oli lahjakas ja tarmokas ja hänen piti kohta valmistua.»
Marjatta oli kuullut muualta, että Olli Tiira oli erinomaisen lahjakas
korttipöydän ääressä, sanomattoman tarmokas juomingeissa, ja että hänen
tenttinsä aina vanhenivat, mutta hän olisi mieluummin kuollut kuin nyt
haavoittanut Tillyä, ja pusersi sentähden huulensa yhteen eikä sanonut
mitään.
»Olemme tähän asti kulkeneet eri teitä, mutta viime kesänä jouduimme
sattumalta keskustelemaan, ja syksyn kuluessa hän on useasti käynyt
luonani. Sinä et tiedä, Marjatta, kuinka syvä luonne hän on ja miten
hän on kärsinyt. Koko ikänsä. Ja me puhuimme usein maastamme, ja miten
sitä voisi kerrankin auttaa. Ja Olli, hänen verensä kiehui, hän saattoi
hypähtää pois ikkunan luota ja takoa nyrkeillään pöytää nähdessään
ryssänupseerin kulkevan toisella puolella katua. On kai ihmisiä, joihin
monien laimeiden tunne on kahta korkeammaksi patoutunut. Ja hän nimitti
meitä orjakansaksi lukiessaan sanomalehtiä, ja hän itki kuin lapsi
kertoessaan uusien toverien taas lähteneen tuolle salaiselle tielle.
Ja hän kirosi kohtaloaan, joka muutamien tuhansien velkakirjoilla
ja sitoumuksilla kahlehti hänet voimattomaan raivoon nyt, kun hänen
käsiensä voimaa ja hänen sielunsa tulta kerrankin tarvittaisiin.»
Tillyn silmät loistivat.
»Silloin oli minusta, ikäänkuin Jumala olisi antanut minulle ihanan
lahjan. Minäkin voin nyt tehdä jotakin. Asia, jonka olin jo vuosia
sitten omakseni ottanut, avasi kerrankin helmansa minunkin uhriani
varten. Ajattele, minä sain auttaa Ollin matkalle! Lupasin ottaa
omalle vastuulleni kaikki hänen sitoumuksensa. Ja kun hän siitä minua
kiitteli, tunsin olevani hirveän valheellinen, sillä ei sellaisesta
voi kiitosta saada, mikä on meille onni ja ilo. Vasta kun seisoin
asemasillalla yksinäni, huomasin ettei tämä ollutkaan Jaakopin uhri.
Minähän olin taas yksin —»
Hiljaisuus... Sitten Tilly jatkoi virallisella äänellä:
»Nyt ymmärrät, mihin tarvitsen nuo rahat ja miksi en voi pyytää
veljeltäni niitä. Siitä tulisi silloin koko pitäjän juttu.»
He neuvottelivat hetkisen käytännöllisistä kysymyksistä. Marjatta
lupasi kääntyä asianajajansa puoleen ja oli aivan unohtavinaan Tillyn
»romaanin». Mutta tarttuessaan jo ovenkahvaan mennäkseen kääntyi Tilly
vielä kerran hänen puoleensa kasvot jälleen pehmenneinä.
»Hän suuteli minua lähtiessään.»
Marjatta käsitti, minkä äärettömän lahjan Tilly todellakin oli saanut.
Yksitoikkoiseen, järkevään, iankaikkiseen elämäänsä oli hän nyt saanut
sekä isänmaan että rakkauden, ja Marjatta kadehti häntä.
Omaan pulmaansa oli Marjatta myöskin saanut neuvon yhtä
järkähtämättömästi kuin jos olisi avannut kaiken sydämensä Tillyn
terävien silmien eteen. »Eikö ole ihanaa, että mekin voimme tehdä
jotakin?» oli hän sanonut. Marjatan tie oli nyt viitoitettu, ja hänen
oli sitä seurattava.
Hän tunsi olevansa onnellinen ja rauhallinen.
Herranen aika! Päätöksen tekohan se vain niin vaikeaa olikin.
Täytäntöönpano oli kevyttä ja iloista. Mutta päättää, tuomita pitkä,
kaunis elämänsä kääntymään suuntaan tai toiseen, sitä hän oli yrittänyt
välttää, sillä hän oli pelkuri.
Ja nyt sai hänkin uhrata.
Uhri! Kaikkea vielä! Eihän hän mitään uhrannut. Helppo oli Raineria
rakastaa. Viehättävämpää rakastettua ei liene kellään tytöllä koko
Suomenmaassa. Marjatta sulki silmänsä kylmässä päivänpaisteessa ja
ojensi vaistomaisesti kätensä. Rainerin syliin teki hänen mielensä nyt
juosta, painautua kiinni ja lämmitellä ja hyväillä ja sanoa, että hänen
onnensa oli tehdä Rainer onnelliseksi.