»Ole sinä iloinen, Helena —» täti Kunigunda piirteli virkkuuneulallaan
kuvioita äidin verkaliinaan painaen joka sanansa korostukseksi syvemmän
vaon — »ole sinä iloinen siitä, ettei sinulla ole poikia».
Äiti ihmetteli itsekseen, minkähän tähden hänen nyt piti iloita juuri
siitä, mikä aikaisemmin oli lahotikkuna kaivanut hänen mieltään, ja
tyrkkäsi kakkulautasen Kunigundan tuhoavan virkkuuneulan tielle.
»Jos sinulla olisi hyvä, kaunis, lahjakas poika, oikein sydämesi ilo,
niin huii — jonakin kauniina aamuna hän olisi poissa. — Isänmaa kutsuu,
morjens mamma! Ja jos sinulla olisi hulttio-poika, joka joisi ja
mässäisi, mutta jota sittenkin rakastaisit, niin vielä varmemmin: huii
— hänkin olisi poissa. Ja sinä...»
»Kolmas kuppi, Kunigunda, en sjusjundedel!» Tämä kysymys ei ollut
esillä ensikertaa, ja Kunigunda oli niin kiivas.
»Minusta se tavallaan on kaunista...»
»Kaunista! Kloppimaista se on. Luulla nyt kourallisella poikanulikoita
voitavan taistella Venäjää vastaan. Lapsellista! Sebastiankin
sanoo...» Sebastian oli täti Kunigundan mies, professor emeritus,
joka sivumennen sanoen oli nytkin läsnä, vaikkakin tapansa mukaan
hautautuneena keinutuoliin sanomalehtineen. Setä Sebastian oli
tunnustetusti viisas mies, vaikkakin tämä nuorempi sukupolvi epäili
suuresti, olivatko nuo enemmän tai vähemmän kultaiset totuudet, joita
täti Kunigunda »Sebastiankin sanoo»-tittelin alla niin halusta esitti
omien mietelmiensä tueksi, todella autenttisia. Tällä kerralla oli
Sebastian sanonut, että tuollainen hurjastelu saattoi jo yliopistonkin
vaaraan. Eihän tarvittu kuin henkäys, niin sen itsehallinto oli
kumossa, ja tämä viimeinen villitys oli jo enemmän kuin henkäystä. »Ja
me suomalaiset olemme lojaalista väkeä, se on ollut meidän kunniamme
kautta vuosisatojen, ja jos me pysymme uskollisina...»
»Niin kenties saamme sokeripalan huomenna ja piiskaa ylihuomenna. Es
ist eine alte Geschichte.» Marjattakin puuttui nyt puheeseen.
»Ei kiitos, Helena, ei tippaakaan enää. Tämä on asia, josta ei kannata
väitellä. Emme me kuitenkaan historiaa tee, sinä ja minä, pikku
Marjatta. Toiseltapa maailma silloin taitaisi näyttääkin. Hm. Mutta
minä ymmärrän parhaiten sen, minkä näen, ja eilen tapasin apteekerska
Borgin, ja hänen silmänsä olivat aivan punaiset. Se vanhin poika...»
Täti Kunigundan ääni aleni kuiskaukseksi.
»Rainerko?»
»Se sen nimi taisi ollakin. Se joka aikoi arkkitehdiksi. Kaunis ja
kiltti poika, muistatko?»
»Olen joskus tavannut.» Äiti siirtyi ottamaan ompelupöydältä toisen
neulan.
Marjatta lentää polttavan kuumaksi, ja hänen kätensä on niin hikinen,
että lusikka seuraa sitä ja putoaa kilahtaen takaisin vadille.
»Se Aholan väen Rainer. Ja hänen lukunsa kävivät niin hyvästi,
ja hänen äitinsä toivoi niin paljon hänestä. Ja nyt menee poika
päistikkaa omille teilleen ja jättää äitinsä yksinään. Merkillistä,
miten se seikkailu nuorisoa vetää, parastakin. Ja itsekästä se on,
itsekästä ja edesvastuutonta. Me saamme sitten paikata ja pelastaa mitä
pelastettavissa on.»
Täti Kunigunda silitteli kädenselällään harmaan tukkansa
hyvinhoidettuja aaltoja, ja Marjatassa laukesi hermojen korkeajännitys
särähtämällä.
»Niin, itsekästä, mitäpäs muuta kuin itsekästä! Tehän täällä olette
tietysti altruistisia. Hörpitte kahvia ja kudotte sukkia pakanoille
ja annatte kymmenen markkaa Punaiselle Ristille. Ja nuo pojat, jotka
uhraavat kotinsa, omaisuutensa, _tulevaisuutensa_, jotka panevat ainoan
roponsa vaakalaudalle koettaakseen, onko Jumala todellakin hyljännyt
tämän kurjan maan — he ovat itsekkäitä. Yliopiston etuoikeudet,
manifestien armolahjat! Monestako viikosta te voitte mennä takuuseen,
vaikka koko Suomen kansa keikkuisi keinutuolissaan aamusta iltaan?»
— Marjattaa alkoi ärsyttää sedän hiljainen keinuminenkin. — »Ja
mitäkö me voitamme? Herra Jumala! Onko meillä sitten niin paljon
kadotettavaa? Emmekö me saa koskaan uskaltaa mitään? Muistatteko kuinka
Deksippos kutsui nuoret aseisiin, kun vanhat eivät _uskaltaneet?_ He
uskalsivat ja he _voittivat_. Te vanhat, te juuri olette itsekkäitä.
Saadaksemme nyt muutaman vuoden elää, ei, vaan torkkua rauhassamme te
luovutte tulevaisuudesta. Mutta me, joille tuo tulevaisuus kuuluu,
uhraamme mieluummin nämä vuodet kauhuille, sillä meille on kysymys
kymmenien vuosien ajasta joko vapaiden tai orjien maassa. Ja jos nyt
on yksikään mahdollisuus sadasta edelliseen, niin millä me silloin
vastaamme historialle ja lapsillemme, jos mukavuudesta ja arkuudesta
jätämme sen käyttämättä. Itsekästä! Oliko Aarne Helo itsekäs, joka
lähti juriskandidaattipubliikkinsa jälkeisenä päivänä? Ovatko Saavion
veljekset itsekkäitä, miljonääripojat? Ja Okkosen pojat ja Gunnar ja
Bertel? Ja rouva Borgilla on neljä poikaa jäljellä ja osakkeita kirstut
täynnä. Niin — itsekkäitä — tietysti! Häpeäisitte!»
Marjatan ääni särkyi, ja hän syöksyi ulos huoneesta kuulematta jatkoa
tuohon »Marjatta»-huudahdukseen, joka kajahti kuin yhdestä suusta heti
hänen lopetettuaan.
Enimmin liikutettu oli tietysti äiti. Setä Sebastian oli tosin
pysähdyttänyt keinutuolinsa nojautuen eteenpäin huvitetun näköisenä
ja täti Kunigunda pudottanut keskentekoisen tähden langan päähän
riippumaan, mutta itse asiassa he ottivat asian rauhallisesti. Kukapa
ei nykyään olisi hermostunut? Kunigundan ompeluseurassa rouvat saivat
hysteerisiä kohtauksia kaakkureseptienkin johdosta.
»Brr», sanoi setä Sebastian vain ja nosti lehtensä silmiensä eteen.
»Herre du store», huokasi täti Kunigunda.
Ja äidin poskipäät punersivat. Hän oli taas samaa mieltä kuin Marjatta,
vaikk’eivät he olleet asiasta puhuneet — mutta eihän tuollainen sentään
sopinut.
»Rakas Kunigunda, Sebastian hyvä! Marjatta on niin hermostunut. Hän
tekee niin paljon työtä ja valvoo liiaksi. Hän antoi juuri tänään
sisälle graadunsa.» Tämä oli tärkeä salaisuus, jonka hän nyt uhrasi
lepyttääkseen vihastuneita jumalia. »Ja hän on niin peloissaan.»
»Arvaahan sen. Ei niiden naisylioppilaiden graadut niin vahvoja taida
ollakaan. Sebastiankin sanoo, että naisylioppilaita on kahta lajia:
sellaisia, jotka ovat kauniita eivätkä osaa mitään, ja sellaisia, jotka
ovat rumia ja osaavat vielä vähemmän.»
Mutta nyt äiti nousi takajaloilleen:
»Marjatta itse ei ole mitään puhunut, mutta neiti Vaivanne kertoi
sen olleen seminaarissa esillä ja että sitä oli kehuttu, ja siitä
tulee luultavasti non sine laude.» Äiti puhui nykyään non sineistä,
seminaariharjoituksista y. m. s. yhtä suurella asiantuntemuksella kuin
ennen vanhaan Rex-laitteista ja korndrellistä.
Setä Sebastian ja täti Kunigunda olivat sielujensa syvyyksissä sangen
mielissään tästä tiedosta.
»Non sine on oikein hyvä hist-filleillä, sanoo Sebastiankin, cum
laude on harvinainen ja magnaa tulee enintään kerran vuodessa.» Kyllä
professorinrouva tiesi tällaiset asiat.
Mutta professorinrouva luulee nyt tietävänsä jotakin muutakin.
»Millainen mies tuo nuori Borg on? Marjatta taitaakin tuntea hänet
oikein hyvästi.»
Äiti punastui. Hän oli siinä suhteessa tyttäriensä veroinen, ja tällä
kertaa hänellä oli todellakin paha omatunto.
»Enhän minä tiedä. Marjatalla on niin paljon tuttavia. Aholan tätihän
pitää paljon hänestä.»
»Se on tietysti taas joku uusi ’toveri’. Emme me vaan, Helena kulta,
pitäneet tusinoittain ’tovereita’ nuoruudessamme emmekä olisi
saaneetkaan.» Kunigunda imaisi ylähuultaan ja tarttui päättävästi
virkkuutyöhönsä osoittaakseen, että keskustelu oli johtanut
päätepisteeseen.
Äidillä oli hieman toisenlainen muisto noilta ajoilta, jolloin
Kunigundan kiiltävä palmikko ja sukkela suu olivat tehneet Aholasta
kaikkien lähipitäjien huvitteluhaluisen nuorison keskuksen, kunnes setä
Sebastianin viisivuotinen sotaretki vihdoin vei toivottuun tulokseen
ja riisti Aholalta sen suurimman vetovoiman, mutta tämä hetki ei
tuntunut hänestä sopivalta avoimeen puolustukseen. Hänen epäkiitollinen
tehtävänsä oli peittää taitavalla taktiikalla äskeisen kohtauksen
paljastamat näköalat, mikä setä Sebastianin suosiollisella avulla
vähitellen näytti onnistuvankin.
* * *
Marjatta asteli sillävälin kiivaasti edestakaisin huoneessaan kuin
pyörryksissä. Väliin hän seisahtui ikkunan eteen, puri hammasta ja
polki jalkaa itselleen, mutta sitten tuli taas uusi puuska, joka
puhalsi veren hänen päähänsä. Nuo kirotut kahvikeskustelut! Hän oli
aina sanonut, että ne ovat kuin alkoholia naisväelle.
Vähitellen laantui hänen mielensä hyrsky ja sijaan tuli tylsä väsymys.
»Eipä olisi Greetan bromipullo nyt haitaksi», tuumi Marjatta raukeana
ja rupesi penkomaan laatikoitaan, mutta tulos oli vain vaivainen
aspiriinipulveri.
Hän oli valvonut viime yön kokonaan. Vastoin otaksumistaan hän ei ollut
saanutkaan pidennystä graadulleen, joten hänen oli ollut pakko kääntää
ja kirjoittaa puhtaaksi saksankielinen laudatuurikirjoituksensa yhdessä
viikossa. Oli siinä ollut tulista työtä, mutta valmista tuli, ja tuo
musta, senttimetrin paksuinen vihko virui nyt pakassaan dekaanuksen
pöydällä odottamassa vaelluksensa alkua.
Tämänhän piti olla hänen elämänsä suurimpia päiviä eikä kuitenkaan
ollut. Oli vain tyhjää ja kiusallista ja avutonta.
Mutta nyt täytyi levätä. Marjatan silmämunat liikkuivat kuin hiekassa.
Hän heitti hangottelevat vaatteet yltään, vaikka kello oli vasta
yhdeksän. Ei jaksanut vaihtaa paitaa, vaan pujottautui olkapäät
väristen kylmään sänkyynsä. Kaatoi pulverin kuiviltaan kurkkuunsa,
aivasti, kääntyi vatsalleen ja nukahti suhisevaan horrokseen.
* * *
Marjatta heräsi osaaottavaiseen naputukseen. Huoneessa oli jo valoista.
Olivat antaneet hänen nukkua yli iltateen, ja aamukahvikin taisi olla
jo voitettu kanta. Herätyskello tuijotti häneen hämmästyneen näköisenä
pyöreällä silmällään. Mitä nyt on tapahtunut?
Taas naputus. »Ei saa tulla!» Se on tietysti äiti, ja eilisillan
kohtaus on taas ilmielävänä Marjatan mielessä. Mikä kumma panikin
hänet raivoamaan asiasta, josta hänellä ei tähän asti ole ollut mitään
mielipidettä? Silmiä kirveltää niin vietäväsi, ja yön kuluessa on
väsymykseen ja harmiin liittynyt katumustakin. Vai on Marjatallakin
olevinaan hermoja? Muutaman sivistyneen esipolven hinta, sanoisi taas
Greeta. Oh, Marjatta tuntee monta toveria, joiden hermot tekevät lakon
jo ensi tentissä — ilman minkäänlaisia polvia.
Ei, nyt tämä asia on järjestettävä, se ainakin on varma. Mielen pitää
olla paikoillaan oikeissa lokeroissaan eikä riepottaa kuin mikäkin
sotkuinen hermovyyhti, muuten ei voi tehdä työtä.
Niin, Marjatalla on tällä hetkellä muitakin pulmia edessään kuin tämä
henkinen ja ruumiillinen väsymys, mikä johtuu äskeisestä kilpajuoksusta
ajan kanssa. Vasemmanpuolisessa, ylimmässä kirjoituspöytälaatikossa
on jotakin, joka häiritsee häntä, jota ei voi unohtaa, joka vaatii
oikeuksiaan, eli toisin sanoen käyttäytyy kuin olisi ruumiillistunut
paha omatunto. Sekin saapui eilen hänen vaivoikseen.
Marjatan silmäluomet ovat raskaat. Hän on väsynyt ja haluton, mutta
hänen täytyy kuitenkin pistää avain lukkoon, ottaa esille ylimpänä
viruvat ohuet arkit ja levittää ne eteensä pöydälle. Hän lukee ne vielä
kerran hitaasti lävitse silloin tällöin rypistellen kulmakarvojaan.
»Rakas Marjatta!»
Näkyy, että Rainer on epäillyt jo tätäkin liian rohkeaksi, sillä hän
jatkaa: »Anna anteeksi, mutta minun täytyy saada vielä kerran nimittää
sinua siksi. Kun tämän saat, olen jo kauan ollut poissa, pääsethän nyt
tästäkin kiusasta...» Vako syventyy Marjatan otsalla. »En tahtonut
puhua mitään edeltäkäsin. Ei tällaisesta saa puhua, mutta olen sitä jo
kauan tuumaillut.»
Rainer ei ole mikään kynämestari, mutta sanottavansa hän saa kuitenkin
sanotuksi. Monta kertaa hän toistaa samaa: »Minun täytyy mennä. Isänmaa
kutsuu kerrankin. Tiedän että minun nyt on mentävä. Olen onnellinen
nyt, kun olen tehnyt päätökseni. Vaikk’emme mitään voittaisikaan, niin
olenhan sentään saanut olla mukana koettamassa. Älä naura, mutta minä
luulen, että Suomi nyt tarvitsee minua» j.n.e. Rainer parka, hän
kuului siihen sukupolveen, joka oli tottunut nauramaan »isänmaalle»,
eikä nuori mieli sellaisesta helpolla vapaudu.
Hän kuului myöskin siihen ikäluokkaan, joka oli tottunut nauramaan
»rakkaudelle», ja sentähden kävi kirjoittaminen nyt niin kömpelösti.
»Pahalta tuntuu lähteä sinun luotasi, kun en sinua oikein ymmärrä.
Joskus olet niin lämmin ja ihana kuin oikein hyvä ystävä, mutta
useimmin olet vain iloinen. Sen kyllä käsitän, että se, mikä Aholassa
tapahtui, oli sinun puoleltasi vain erehdys, mutta kun syksyllä sentään
suostuit seuraani, luulin vähitellen voittavani rakkautesi» — hän oli
ensiksi kirjoittanut »ystävyytesi», mutta sitten pyyhkinyt sen pois —
»mutta täytyyhän sinun tietää, että minä rakastan sinua, Marjatta,
vaikka olenkin tämän syksyä koettanut olla sitä ilmaisematta, koska se
näytti niin kovasti pahoittavan mieltäsi.»
»Tyhmästi ja rumasti teen, kun tällä hetkellä sinulle tällaista
kirjoitan, mutt’en voi jättää sitä tekemättä. Lohdutusta en tarvitse,
mutta kummallisen ihanaa olisi siellä vieraalla maalla ajatella, että
oma tyttöni on kotona odottamassa, ja jokin sanoo minulle, että niin
onkin laita. Jos olen oikeassa, lähetä rivi Holger-serkun osoitteella
Tukholmaan. Jos et kirjoita, ymmärrän myöskin enkä syytä sinua mistään.
Sinä olet sellainen tyttö, että kai sinua muutkin rakastavat.» Eikä
mitään allekirjoitusta.
Marjatta jää katsomaan hajamielisenä mustiin koukeroihin ja koettaa
väkipakolla selvittää ajatuksiaan.
Tuo Salinien kirottu hyväsydämisyys eli saamattomuus, kuten sitä
oikeastaan pitäisi nimittää! Miks’ei Marjatta voinut syksyllä
tavatessaan Rainerin sanoa hänelle suoraan: »Suutelin sinua vahingossa,
ja nyt se on lopussa, sillä pitemmälle en tahdo mennä, koska en rakasta
sinua.» Ei, hän tahtoi pidättää itselleen joitakin lämmittäviä säteitä
keskellä työn harmautta, sillä hän tunsi jo noiden »ensimmäisten
runollisten ylioppilasvuosien», joista niin paljon puhutaan, olevan
ohitse ilmassa leijaavine tunnelmineen ja kauhistui karua arkipäivää,
joka ojensi kynsiään häntä kohden.
Jos joku olisi sanonut hänelle, että hän oli halpamainen ja itsekäs,
että hän oli huono toveri, niin hän olisi äärettömästi hämmästynyt.
Hän uskotteli itselleen, ettei tahtonut loukata Raineria, tuottaa
hänelle tuskaa, ja sen takia juoksenteli hänen kanssaan maat manteret
välkkyvinä syksysunnuntaina ja kulki sen seitsemät teatterit ja tanssit
talvi-iltoina hänen käsikynkässään. Ja he olivat _niin_ hyvät ystävät,
ja Marjatta piti Rainerista _niin_ paljon. Mahtoi hänellä olla sentään
hieman paha omatunto, koska ei milloinkaan uskaltanut ottaa tätä juttua
itsepystyttämänsä tuomioistuimen pohdittavaksi noina yksinäisinä
hetkinä, jolloin hänen ennen oli tapana ratkaista ongelmansa. Tänä
syksynä ja talvena ei hänellä ollut aikaa sellaiseen. Hän kirjoitti
paranneltua laudatuurikirjoitustaan aamusta iltaan, ja se riitti
tyydyttämään hänen ajattelutarpeensa.
Mutta nyt hän oli joutunut tienhaaraan. Luuliko hän kenties Rainerin
ottavan nyt tämän iskun vastaan keveämmästi, Rainerin, hemmoitellun
perhepojan siellä yksinään vieraalla maalla?
* * *
Taas naputus. Pyydetään puhelimeen. Tilly siellä tahtoo Marjattaa
tulemaan ulos. Hänellä on tärkeä asia.
Tilly! Merkki taivaasta! Marjatta tiesi, että hänen tänään täytyi
ajatella tämä asia selväksi jonkun vieraan avulla. Äiti ei kelvannut.
Ei sellaisista asioista puhuta äidille. Greeta taas olisi liiaksi
intresseerattu. Hänestä se olisi ollut »romaani». Hänellä itsellään oli
aina flammoja. Pikku rakastuminen oli hänelle yhtä välttämätön kuin
päiväkahvit Fazerilla. Ja miten hän olikaan kiusannut Erik Karénia,
joka kuvaannollisesti puhuen oli jo monta lukukautta maannut hänen
levottomien jalkojensa juuressa! Hän suoritti Aasikset, tentit ja
sairaalat kuin kirjan mukaan, suuteli Erikiä porttikäytävässä kello 8
ja lähti kello 9 medisiinarisakkinsa kanssa »roivaamaan» — kaikessa
viattomuudessa luultavasti, mutta kuitenkin... Ei, häntä ei Marjatta
tahtonut neuvonantajakseen. Sitäpaitsi he eivät pitkästä ystävyydestään
huolimatta oikeastaan sietäneet toisiaan. Greeta luuli aina näkevänsä
Marjatan lävitse ja ilmaisi huomionsa häikäilemättä ja liian sattuvasti.
Tilly oli toista. Jos hän vain suostuisi ottamaan tämän »roskajutun»
harkintansa alaiseksi, lukisi hän Marjatalle lakia eikä mitään
evankeliumia. Ja sitä hän tällä hetkellä kipeimmin kaipasi.
Aamiainen viipyi tietysti. Marjatta vastasi lyhyesti äidin kyselyihin,
käänsi koneellisesti Lailan ranskanläksyn ja viimein selviydyttyään
kaikesta kiiti alas jyrkkiä portaita — ja jäi hämmästyneenä seisomaan —
Mitä nyt on tapahtunut, kun Birger on tähän aikaan päivästä liikkeellä
ja heidän ovensa edustalla? Hän on vihaisen näköinen, kuten aina viime
aikoina, ja tulee suoraan Marjatan luokse, heittäen pois sikarinsa.
Sikari kello 12 päivällä! Ellei se olisi liian rohkeata, voisi väittää
hänen tulleen vartavasten Marjatan tähden.
»Olen odottanut sinua. Ethän koskaan enää ehdi puhua edes puhelimessa.»
»Paljon työtä», vastaa Marjatta lyhyesti. Hän ei saa antaa Birgerin nyt
häiritä, hänen on koottava ajatuksensa.
»Oletpa ehtinyt käydä Alppilassa ja premiääreissä.»
»Olenpa niinkin.» Tänään on Marjatalla yliote.
»Vältätkö sinä tahallasi minua?» Birgerin ääni ei ilmaissut mitään.
»Älä höpsi!» Marjatta oli tavattoman välinpitämätön, eikä
häntä ensinkään haluttanut asettautua seuraavaksi numeroksi
Birgerin loppumattomassa sarjassa. »Olen juuri jättänyt sisään
laudatuurikirjoitukseni, eikä sitä ennen ole kellään aikaa lakaista
Aleksia.»
»Silloin ehdit mainiosti tänään tehdä kävelyretken ulospäin. Katso
tuota taivastakin. Eikö ole kuin kevättä?»
»Onhan minulla hurmaava hattu ja yliopiston elegantein kävelypuku,
mutta soita Greetalle, hänellä on uudet mokkakengätkin. Hänestä saat
vielä enemmän kunniaa.»
Birger ei ollut kuulevinaan. Hänen täytyi tänään saada selville
jotakin, päästä perille siitä, mitä tuo tyttö ajatteli, joka kulki
kevyesti katureunaa terävä leuka ilmeettömästi työnnettynä korkeaan
turkiskaulukseen ja pieni hattu valkeine töyhtöineen painettuna niin
syvälle, että silmät välkkyivät salaperäisinä sen varjossa. Kapeiden
jalkojen täsmällinen astunta, itsepäinen profiili ja heleä ääni
sanoivat selvääkin selvemmin: »Älä koske minuun, minä ajattelen nyt
omia asioitani.»
»Minne sinä juokset?»
»Tilly Valanne odottaa minua.»
»Helkkari!» Birger pysähtyi. »Milloin sinulla on aikaa? Juotko kahvia
koskaan?»
»Kahdesti päivässä, ellen ole lakossa, ja silloin juon suklaata.»
»Siis Fazerilla kello kaksi. Näkemiin!»
Birgerin määräys tuli yllätyksenä. Marjatta nyökkäsi suostumukseksi.
Samapa se. Tänään hän oli joka tapauksessa aikonut ottaa lupapäivän,
ennenkuin alkoi valmistautua kirjalliseen kokeeseen. Eikä hän aikonut
ruveta Birgeriä karttamaan. Hänen aikansa oli lopussa — oli ollut jo
pitkän aikaa, sen Marjatta tunsi varmasti.
Mutta katsellessaan poistuvaa Birgeriä hän tunsi mielensä
lämpenevän. Oikeastaan Marjatta piti hänestä vieläkin hirveän
paljon. Piti siitä, että kasvojen alaosa oli liian pitkä ja nenä
liian lyhyt, siitä että alahampaiden vankka rivi näkyi ensiksi hänen
puhuessaan, siitä että tuuhearipsiset silmät pienenivät mustiksi
hiilenpalasiksi hänen tiukasti katsellessaan, ja että hän piti päätään
vähän eteenpäinkumarassa. Oikeastaan Marjatta piti juuri hänen
ulkonaisista virheellisyyksistään. Ne tekivät hänet läheisemmäksi
ja inhimillisemmäksi, kun sitävastoin kookkaan vartalon, päänmuodon
ja jäsenten täydellisyys, tummien kulmakarvojen korkea kaari ja
hyvinhoidetun tukan kiilto esiintyivät vain hänen itsetyytyväisyytensä
apureina ja niinmuodoin Marjatan leppymättöminä vihollisina, Mutta
paljon hän piti Birgeristä sittenkin. Vahinko vain, etteivät he voineet
pysyä ystävinä, ettei Birger voinut olla ärsyttämättä häntä. Nuoret
tytöt tahtovat, että heidät otetaan vakavasti. Vasta myöhemmin he
rupeavat viihtymään huumorin ja pilkan kimaltelevissa naamiaisissa.