Siinä ne viisitoista pakkasastetta, tiesihän Marjatta ne! Hän sysäsi
lakin ylemmäksi, aukaisi kaulaliinan solmun ja lopuksi veti vantutkin
pois käsistään. Mutta perässä piti pysyä. Ei tämä tyttö huuda
edeltäjäänsä hidastelemaan, ei ikänä.
Kun Lehtinen sitten viimeinkin osoitti mökkiä mäen nyppylällä ja
ehdotti virvokkeita, oli Marjatta jo kuin lapsi, joka oltuaan kiltti
koko viikon saa sunnuntaina vehnäskahvit.
Ja hän joi taas maukkaimmat kahvit elämässään, vaikka sikuri kirveli
suuta ja pullat olivat harmaita ja kovia. Ja hän oli äärettömän
onnellinen ja äärettömän kiitollinen reippaalle toverilleen.
Nyt vasta huomasi Lehtinenkin, mikä onnen poika hän oli. Tulisipa nyt
vain joku tuttava tänne näkemään. Istua Marjatta Salinin kanssa näin
kahdenkesken kahvipöydän ääressä ja jutella kuin parhaat ystävykset.
Eivätkä kuitenkaan pojat tiedä, millainen kullanpala, millainen
tyttöjen tyttö hän on. Hän oli aina osakunnassa hieman olevinaan
poikien mielestä. Mutta saakin tuollainen helmi olla olevinaan. Tuo
kaulan kaarros, tuo solakka, vihreä nilkka lyhyiden hameiden alla,
nuo kapeat, punaiset posket, joita vielä äsken valkeat huurukiharat
ympäröivät, mutta jotka nyt olivat hikisenä vanginneet mustat suortuvat
hehkuunsa, nuo sädehtivät silmät ja valkeat hampaat! Herran pieksut,
mikä onnen poika hän oli!
Lehtinen söi pullat ja joi kahvit ja unohti sokerit ja kermat ja
vastaukset ja maksut —
* * *
He käänsivät hyvätuulisen rentoina suksenkärjet paluumatkalle.
Tulipa siinä kansaa kaupungista käsin. Aurinko oli lämmittänyt
talvipäivän, ja parittain ja nelittäin ja laumoittain hiihti
punaposkista nuorisoa helakoissa puvuissaan heitä vastaan. Oli siellä
tuttuja, jos oli tuntemattomiakin. Ja kaikki olivat naurussa suin,
ja kaikkien silmistä loisti toverillinen myötätunto paluumatkalla
olevaa paria kohtaan. Tuttujen nyökkäyksiin liittyi kuitenkin hieman
ihmettelyä, joka sai selvimmän ilmaisunsa Birger Vallin kasvoilla.
Hän tietysti oli taas Marjatan tiellä hiihtäen vastaan iloisessa
nelikössä keikarimaiset hiihtotamineet yllään ja palkinnonsaaneet
sukset jaloissaan.
Miksi pitikin hänen aina osua Marjatan eteen nyt, kun he eivät enää
olleet ystäviä?
Heidän seurustelutyylinsä ei ollut muuttunut. Marjatan letkaukset
ja Birgerin laiskansuopea ylimielisyys olivat aivan ennallaan,
mutta niiltä puuttui se lämpimän, vanhan ystävyyden perusta, jolta
ne ennen lähtivät. Nyt, jos heidän silmänsä joskus keskustelun
kuluessa kohtasivat toisensa, eivät ne enää pysähtyneet lepäämään
tuossa salaisessa ymmärtämyksessä, jonka olemassaolon Marjatta olisi
luultavasti jyrkästi kieltänyt, mutta joka siitä huolimatta valoi
selkeää turvallisuudentunnetta hänen hieman häälyvään maailmaansa.
Nykyään leikkasivat heidän katseensa toisensa kuin kaksintaistelijain
säilät. Marjatta oli katkera ja myrkyllinen. Olihan Birger sanaa
sanomatta, lupaa kysymättä työntänyt hänet syrjään. Hänellä ei ollut
enää aikaa Marjatalle — eikä harrastusta. Eikä hänen väitöskirjansa
kuitenkaan edistynyt, sen Marjatta totesi vahingoniloisesti.
Ehkä hän oli innostunut politiikkaan. Se oli muodissa, ja jostakinhan
hänenkin piti saada sisällystä tyhjänpäiväiseen elämäänsä. Aikaisemmin
muotiintullutta pörssikeinottelua oli Birger myöskin koettanut, mutta
isältään perimiensä sahalaitosten suoma ehdoton vakavaraisuus oli
riistänyt hänen jobbaukseltaan sen suurimman viehätyksen. Siksipä hän
nyt varmaankin oli siirtynyt politiikkaan. Hän oli kuin luotu siihen.
Hänen matkoilla solmitut suhteensa ja koko temperamenttinsa viittasivat
selvästi tietä. Marjatta oli vain niin katkeroitunut hänelle, ettei
edes myöntänyt hänen vaikuttimiaan epäitsekkäiksi. Marjatta oli
itse niin monen muun kanssa vuodattanut kyyneliä Ylioppilaskunnan
vuosijuhlassa, kun Sibeliuksen »Isänmaalle» äkkiä iski sävelissään
sydämiin ihmeellisen, peloittavan vavistuksen, jonkinlaisen atavistisen
harhaluulon, jota viime vuosisadalla nimitettiin isänmaanrakkaudeksi,
mutta silloin oli Birger seisonut vinosti hänen edessään ja vain
ivallisesti hymyillyt heidän liikutukselleen. Ei, Birgerin viileä ja
itsekäs luonne ei saattanut joutua isänmaanrakkauden tahdottomaksi
orjaksi. Jos hän työskenteli salaisen politiikan alalla, merkitsi
se vain sitä, että hän tarvitsi tieteellisen tutkimuksen ja
pörssikeinottelun jälkeen yhä uutta sensatsionia.
Oh, tietysti hän tänään taas tuli vastaan! Olisihan Marjatan pitänyt
jo tuntea hänen hyvinjärjestetty viikko-ohjelmansa. Siihen kuului
ehdottomasti sunnuntaiaamun huviretki jonkun kauniin neitosen seurassa.
* * *
Marjatta nyökkäsi säteilevästi hymyillen ohihiihtäessään.
Silmänräpäyksessä suhahti Birgerin suksi hänen omiensa yli, ja Marjatta
kaatui nenälleen.
»Ihanaa!» huokasi hän vielä polvillaan maassa. Birgerin kanssa
seurusteltaessa pitää asiat ottaa sellaisina kuin ne ovat.
»Aivan hurmaavaa», vahvisti Birger. Lehtinen oli pysähtynyt jonkun
matkan päähän ja koetti etsiä jotain mielenkiintoista katseltavaa
toiselta suunnalta, sillävälin kuin Birger tottuneesti käänsi nurin
Marjatan vantut ja pudisti hänen ranteestaan lumimöykyt.
»Taas uusi tähti?» Viittaus Lehtiseen. »Ainakin eroaa entisestä.»
Marjattaa harmitti. Lehtinen oli hauska poika, vaikkakin nuori ja pieni.
»Jonkin verran. Kyllä minä vielä tähteni erotan — toista lienee sinun
linnunratasi.»
»Sinä olet ruvennut pistelemään aivan kuin alkaisit lähetä
kolmeakymmentä. Iltavalaistuksessa olet miellyttävämpi.»
»Suo nyt anteeksi, mutta eivät kaikki tuttavani sentään ole Illan
sokeita ihailijoita. Muutamien mielestä aamu on Iltaa viisaampi.»
Ilta Fagerlund, Birgerin morsian, ei ollut mikään ruudinkeksijä.
Marjatta tiesi varsin hyvin heidän kihlauksensa purkautuneen, mutta
tahtoi kuitenkin olla ilkeä.
Birger ei mennyt ansaan. Hän oli jo kääntänyt suksensa hiljalleen
eteenpäin hiihtelevän seuransa jälkeen, ja Marjattakin seisoi jo
keinuen varpaillaan sauvojensa varassa valmiina töytäisemään.
»Toinen lippuni on vapaa tiistain sinfoniaan. Tuletko sinne?»
Houkuttelevaa, mutta vaarallista. Marjatta oli kaunis tänään
värihehkussaan kimallelevaa valkokenttää vastaan, sen hän tiesi, ja se
nostatti hänessä naisellisia paheita.
»Tiistaina? Voi, silloin lupasin jo Rainerille.» Hän koetti olla
katuvan näköinen.
Ellei Birger olisi ollut niin pakkasen purema, olisi luullut hänen
punastuneen. Hän katsoi pitkään Marjattaan, aikoi sanoa jotakin, mutta
muutti mielensä. Marjatta nauroi.
»Vahinko.» Birger potki jäätä suksestaan. »Missä hän sitten tänään on,
tuo huokaava ritarisi?»
»Ei päässyt irti kaupungista», selitti Marjatta uskotellakseen
Birgerille, ettei hän suinkaan muussa tapauksessa olisi ulkona ilman
tavallista kumppaniaan.
Totuus oli kuitenkin se, että heillä, Rainerilla ja hänellä, oli
hiljan ollut suuri kohtaus ilman suuria sanoja. Marjatta oli vain
harvinaisen nolona selittänyt Rainerille, että heistä oli alettu puhua
ja että hän oli sentähden päättänyt tästä lähtien liikkua suuremmassa
seurassa, mikä merkitsi sitä, että Marjatta oli alkanut taas pelätä
Raineria. Suhteen pysyttäminen oikeassa äänilajissa kysyi nykyään
suurta ponnistusta, ja se hermostutti Marjattaa. Hänen epätasaisuutensa
puolestaan teki Rainerin levottomaksi, ja nyt oltiin taas niin
pitkällä, että katastrofi saattoi tulla minä hetkenä tahansa.
Lehtinen piirteli kuvioita hankeen ja oli loukkaantuneen näköinen. He
lähtivät hiljalleen hiihtelemään vierekkäin. Pitikin tuon Birgerin taas
tulla häiritsemään! Marjatta huitaisi raivoissaan sauvallansa ison
kappaleen hankea korkealle ilmaan; se hajosi jäähiutaleiksi, jotka
satoivat helisten hänen hartioilleen, suksilleen ja kovalle lumelle.
Onneksi Lehtinen pian sai puhekykynsä takaisin. Hän ei ollut vielä niin
vanha, että olisi uskaltanut vaitiololla rangaista tyttöään.
He valitsivat maaladun ja rupesivat kiemurtelemaan saaria seuraten
vaikeaa murtomaata. Oksat löivät kovia jääpuikkojaan kasvoihin, ja
siinä väistellessään, jarruttaessaan, tasapainoa etsiessään ja suksia
ylämäissä laahatessaan Marjatta sai taas kiinni luonnon auttavasta
kädestä. Puiden lomitse valutti aurinko metsän varjoisalle lumelle
suuria, kultaisia läiskiä.
Lehtinen hiihti hänen rinnallaan välittämättä vaikeista esteistä
ja keskusteli vakavista asioista, kuten aina hyvin nuoret miehet
tekevät. Ja Marjatta selitteli harrastuksiaan, opinnoitaan ja
tulevaisuudensuunnitelmiaan. Hän teki sen aivan totuudenmukaisesti
ja avonaisesti, sillä tämän pojan suhteen hänen ei tarvinnut olla
varuillaan eikä asettua puolustusasentoon jo edeltäkäsin. Lehtinen
kuunteli hyvin hartaana. Kerran hän kuitenkin muisti olevansa mies:
»Ettekö te joskus mene naimisiin sentään?»
Sehän olikin asian ydin. Tavallisesti Marjatta periaatteesta jyrkästi
kielsi sen mahdollisuuden, mutta tänään hän koetti olla suora:
»Kenties — jos esimerkiksi väitöskirjani hylätään.»
Lehtinen ei pitänyt siitä vastauksesta. Hän katseli syrjästä somaa
toveriaan. Uskaltaisikohan?
»Mutta kai te joskus olette rakastunut?» Hän punastui rohkeuttaan,
mutta Marjatta vain hymyili, jos tuollaisessa vauhdissa syntynyttä
irvistystä kehtaa hymyilyksi nimittää.
»Sepä omatunnonkysymys! Sata, tuhat kertaa tietysti. Ainahan minä olen
rakastunut.»
Nyt Lehtinen suuttui todenperään:
»Sitten te ette ole mikään tyttö. Senhän olen aina sanonutkin. Poikia
te olette joka sorkka!» Hän työnnähti edelle.
Latu loppui jyrkkään mäkeen. Marjatta seisoi häikäistyneenä
metsänlaidassa seuraten silmillään Lehtistä, joka suhahti kuin lintu
rinteessä, kohautti vain kerran suksiaan, hurahti selkä kyyryssä
tasanteen poikki ja pieneni pienenemistään kaukana jäällä —
Helsinki siinsi kuin posliiniin valettu leikkikaupunki himmeänä valkean
kentän toisella puolella.
Poikia te olette joka sorkka. Nuori mies oli tyhmä. Marjatta itse tunsi
hämärästi, että kerran, hyvin, hyvin pitkän ajan perästä, kun hän oli
ensin saavuttanut kaiken, mitä elämällä on _ihmiselle_ tarjottavana,
hän myöskin tulisi etsimään _naisen_ osaa. Oh, virtasihan hänen
terveissä jäsenissään lämmintä verta, jonka jokainen pisara sykki
elämänuteliaisuutta. Sen tyydyttäminen oli oleva hänen viimeinen
kurssikirjansa.
Marjatta seisoi epäröiden mäen päällä. Lehtinen oli jo hiihtänyt
takaisin ja houkutteli häntä tulemaan.
Miettiessään oli Marjatta pitänyt silmänsä suljettuina, ja aurinko oli
polttanut hänen luomiensa läpi kuin punainen liekki suoraan aivoihin.
Toverin äänen kuullessaan Marjatta avasi silmänsä ja työntäytyi
liikkeelle. Maailma oli kaksin verroin sininen, edellä kiitävä varjo,
latu ja pienet luminypykät olivat kuin valuvaa mustetta.
Vauhti kiihtyi. Herranen aika, enhän minä osaa laskea mäkeä, mitä
minä ajattelen? Marjatta muistaa joitakin neuvoja, heittää taaksepäin
sauvansa, kumartuu, tuuli pieksee hänen kasvojaan, viiltävä tunne
keskittyy vatsaan — nyt tulee turma — onkohan hyppyrikin —? Se ajatus
kaatoi hänet kuin laukaus pyörimään, vierimään, lumiryöppyyn ja hirveän
sekasotkuun, missä ei enää erottanut päätä jaloista ja jalkoja käsistä
— hän makasi siinä vain lääpällään tahdottomana kuin kuminukke.
»Heisaa vaan!» Lehtinen veti häntä käsikynkästä.
»Älkää koskeko, olen kuollut.» Marjatta käänsi taas nenänsä lumeen.
Hänen korvansa soivat. Hän ei suoraan sanoen uskaltanut liikahtaa.
Pelkäsi, ettei hänellä enää ollut ainoatakaan ehjää jäsentä.
Lehtinen oli hakenut hänen suksensa kaukaa jäältä.
»Ei, kyllä tästä nyt on tuleva ylösnousemus! Vilustutte.»
Marjatta oli itsekin jo kyllästynyt asentoonsa ja ryömi kontilleen.
Koetti nauraa, mutta henki ei vielä juossut.
»Vahingossa minä lähdin liikkeelle», änkytti hän selitykseksi. »En
yhtään aikonut.»
»Jopa minäkin ihmettelin, kun alku oli niin rohkea. On se poikaa, on se
poikaa, ajattelin. Ja sitten keikaus keskellä tasaista mäkeä. Helkkarin
raukkamaista. Pelkäsitte tietysti?»
Marjatta nyökkäsi huitoessaan lunta lapikkaistaan. Kyynelet tulivat
silmiin.
»Koskiko kovasti?» Marjatta näki että Lehtinen yritti olla
osaaottavainen, vaikk’ei uskonutkaan koskeneen.
»Kaikkea vielä.» Tärähdystä seurannut herkkyys alkoi haihtua.
He hiihtelivät rinnakkain satamaan, ja koska olkapäätä todellakin
aristi, antoi Marjatta mielihyvällä Lehtisen kantaa sukset kotiovelle.
Oikein kaivaten hän katsoi poistuvan toverinsa jälkeen ja huoahtaen
soitti ovikelloa. Häntä tympäisi oman itsensä luokse palaaminen.
Ei oikein viihtynyt tuon neitosen seurassa nykyään. Hän teki niin
paljon tyhmyyksiä, oli oikukas ja itsekäs eikä ensinkään muistuttanut
aurinkoisen talvipäivän raikasta Marjattaa, joka oli koko maailman
ystävä ja jonka ystävä koko maailma oli. Hän oli kehittymässä väärään
suuntaan. Hän tiesi sen itse, mutta niin kauan kuin hän oli näin
ahkera, ei hänellä ollut aikaa eikä hermoja parannuksiin. Jahka hän on
kandidaatti, sitten alkaa uusi elämä.
* * *
Aivan oikein. Äiti otti hänet vastaan tiedolla, että häntä oli jo
kahdesti kysytty puhelimessa. Numero oli tietysti Rainerin.
»Lupasin, että soittaisit heti palattuasi.»
»Salli minun edes pukeutua ensin.»
Marjatta päätti lujasti unohtaa koko puhelinkeskustelun. Riisuttuaan
kylmää hohkavan hiihtopuvun yltään hän otti lämpimän kylvyn ja pukeutui
nauttien puhtaisiin vaatteisiin. Sitten hän heittäytyi kirja kädessä
rennosti sohvalleen ja vaipui suloiseen lepoon, missä ruumista raukeana
kiertävä väsymys ja mielen leppoisa rauha käsikädessä kietoivat
hänet suopeaan syleilyynsä. Hän oli ajatuksissaan muovailevinaan
kirjoituksensa kovatöistä loppulausetta, mutta todellisuudessa vain
torkkui.
Päivällisen jälkeen tulivat äiti ja Laila hänen huoneeseensa istumaan.
Marjatta kertoi taas haltioituneena hiihtoretken nautinnosta,
ja Lailastakin hän sai lypsetyksi joitakin hauskoja katkelmia
eilisillasta. Hän aikoi mennä varhain vuoteeseen, että pääsisi
ankarasti määrättyyn työsuunnitelmaansa käsiksi taas kello kahdeksalta
huomisaamuna.
Silloin tuli tietysti käärme heidän paratiisiinsa.
Marjatta hämmästyi. Ei hän ollut odottanut Rainerin uskaltavan, mutta
ääni eteisessä oli ehdottomasti hänen. Ja äiti pyytää häntä sisälle.
»Juomme juuri iltapäiväkahvia, jos herra Borg tyytyy vain korppuihin ja
piparkakkuihin. Aamupäivällä tuli odottamatta vieraita —»
»Kuten iltapäivälläkin.» Rainer seisoi jo ovella hieroen pakkasen
punaamia käsiään ja katsellen Marjattaa silmiin hieman epävarmana.
Mitähän Marjatta tästä sanoisi?
Hänen oli niin hyvä olla, että Rainerin keksintö vain huvitti häntä.
Ja äiti oli tietysti kovin mielissään tällaisesta vanhanaikaisesta
kohteliaisuudesta. Nykyajan nuoret miehet aniharvoin muistivat, että
tytöillä saattoi olla kotikin ja vanhemmat.
Laila oli tietysti heti syvästi punastuen mutissut jotain Raakelista,
tehnyt Rainerille jonkinlaisen niiaus-kumarruksen ja pyrähtänyt
tiehensä.
Mutta heillä oli oikein kodikasta. Äiti oli aina niin herttainen,
Rainer oli oudon vilkas ja puhelias — jos hän olisi ollut tyttö, olisi
sitä sanottu hermostumiseksi —, ja Marjatta näki ja kuuli kaiken
ruumiillisen väsymyksen kaunistavan verhon lävitse.
Äiti oli aina pitänyt Rainerista, ja Rainer oli aina pitänyt äidistä,
ja sellainen tuntuu ilmassa. Hänellä oli kuvia Aholasta lompakossaan,
ja äiti näytti omia kuviaan. Montakaan sekuntia Rainer ei kuitenkaan
istunut hiljaa. Hän kuljeskeli ympäri huoneessa, tarkasteli tauluja,
kosketteli pikkuesineitä, eikä Marjatta voinut olla ihailematta
huolettoman poikamaista tapaa, millä hän liikutti käsivarsiaan, ja
jyrkkää kaarta, millä pitkä takaraivo liittyi pystyyn kaulaan. Hän
näpäytti arvostelevasti seinällä riippuvan kitaran kieliä ja äidin
pyynnöstä otti sen alas, viritti sen ja lauloi pari kansanlaulua. Ja
äiti istui kädet ristissä sylissään, ja Marjatta tiesi katsomattakin,
että hänellä oli kyynelet silmissä.
Rainer suoraan sanoen hallitsi iltaa. Hänessä oli kiihkeätä
varmuutta, joka oli Marjatalle aivan vierasta. Hän siirtyi asiasta
toiseen vaivattomasti eikä tällä kertaa ensiksi rukoillut silmillään
suostumusta ehdotuksiinsa.
Marjatta oli kuullut, että äiti oli lupautunut Agda-tädin luo
iltapäiväksi, mutta äidin käsityksen mukaan hän ei nyt voinut
mennä. Tavallisesti Marjatta olisi nauraen harmitellut hänen
velvollisuudentuntoaan, mutta tällä kertaa hän oli iloinen. Hän oli
tänään sellaisessa »leben und leben lassen»-mielialassa, että äidin
läsnäolo vain helpotti.
Kun äiti poistui hetkeksi, oli Rainer tuulena Marjatan edessä:
»Miksi et soittanut, Marjatta?» kovisti hän kiihkeästi.
»Oh, unohdin kokonaan! Oliko se tärkeääkin?»
»Oli.» Hänen kasvonsa olivat tuskallisesti pingoitetut ja hänen
silmänsä pistivät. Marjatta koetti laimentaa jännitystä:
»Tuletko tiistaina sinfoniaan? Kuulisin mielelläni Glasunovia.»
Marjatta hämmästyi! Rainer päästi kätensä pöydästä, johon oli nojannut
häntä katsellen, ja nauroi kovaa ja kaiuttomasti.
»Enkä tule. Ota joku muu tusinastasi.»
Sekö ääni nyt oli kellossa. Marjatta ei pitänyt siitä. Se oli kuin
Birgeriä.
»Älä nyt viitsi! Tahtoisin mennä juuri sinun kanssasi.» — Hyvästi,
päätökset ja periaatteet!
Rainer astui toiselle puolelle huonetta kääntyen katsomaan Marjatan
Hermes-päätä:
»Et sinä enää kiusaa minua. Muista se, Marjatta! Se on ohi nyt.»
Uh, mikä hirveä lause — ja aivan tyynesti — ja Rainerin suusta!
Marjatta oli niin hämmästynyt, että kadotti konseptinsa. Veri tulvahti
hänen päähänsä.
Onneksi äiti tuli sisälle. Rainer kääntyi heti iloisena, ja seurustelu
jatkui kuten ennenkin. Marjatta vain oli arka ja koetti olla kahta
ystävällisempi Rainerille, joka läikehti kuin elohopea väistäen
hänen otettaan. Marjatalla oli luultavasti paha omatunto, koska hän
seuratessaan Raineria eteiseen viimeisen kuumeisen iskulauseen jälkeen
nöyrtyi hänelle ensimmäisen kerran.
Rainer piti kauan hänen kättänsä, puristi ja puristi, ja Marjatta
yritti leikillisesti pyytää anteeksi oikuttelemistaan. Anteeksipyyntö
muuttui näet sittenkin hartaaksi rukoukseksi, mihin hän ei saanut
lohdullista vastausta tuolta häälyvältä katseelta.
Rainer kääntyi vielä kerran ovessa:
»Marjatta», sanoi hän, »voi Marjatta!»
Marjatta ojensi hänelle molemmat kätensä — ilmassa oli jotain oudosti
uhkaavaa — ja Rainer veti hänet luokseen. Siinä he seisoivat hetken
liikutettuina, Marjatta kysyvänä ja Rainer taistellen jotain voimakasta
tunnetta vastaan.
Äkkiä hän päästi irti Marjatan ja oli poissa.
* * *
Marjatta oli tietysti illalla taas tyytymätön itseensä. Päästyään
vaivoin väljemmille vesille hän ajoi taas sille vanhalle karille.
Eikö hän nyt voinut oppia sitä, että Rainer Borg ei kuulunut hänen
ohjelmaansa ja että hänen oli toimittava sen mukaan?
Mutta Rainer oli niin rakas hänelle kuin aurinko sateisena syksynä. Ja
heitä yhdisti jokin. Rainer oli oikeassa. Heitä yhdisti muisto tuosta
kuutamoyöstä, jolloin Marjatta oli suudellut häntä. Vaikka kuinka
koetti todistella itselleen tuon tapahtuman mitättömyyttä, kierteli
Marjatan veressä ikivanha tunne, joka väitti tuota iltaa hänen elämänsä
käännekohdaksi, jonka jälkeen hän kuului Rainerille. Siitä huolimatta
hänen silmänsä saivat kylmänivallisen ilmeen, kun hän sitä ajatteli.
Niinkuin tämä tyttö »kuuluisi» kellekään muulle kuin itselleen.
Kymmenen vuotta saa Rainer odottaa. Ellei odota — sen parempi.
Marjatta heittelehti kuitenkin levottomana vuoteellaan. Ruumis oli
liiankin väsynyt, mutta sielu oli virkeä ja varma.
* * *
Yöllä Marjatta heräsi serenaadiin, ja Lailan mielestä hän oli
onnellisin tyttö maailmassa.
Noita säveliä hän kuuntelikin hyvillä mielin pää käden varassa, sillä
Lehtinenhän siellä vain kiitteli viimeisestä.