Eihän hänen pitänyt antaa Rainerille toista kättään, olisi pitänyt
sanoa hänelle jotakin — mutta ei voinut.
Satakieli huilutteli, helkytteli. Se oli ainoa ääni sinisenkalpeassa
metsässä. Äänetön, oudon äänetön oli jumaloivien silmien ja nuoren suun
rukous. Marjatan oli paha olla.
Herra Jumala, miten tuo lintu lauloi.
Marjatta tunsi Rainerin panevan kätensä hänen hartioilleen kysyvästi.
Eikä hän sanonut mitään.
Tämä oli outoa satua, ja kuu oli niin kummallinen.
Sitten Marjatta tunsi hänen poskensa poskeaan vastaan. Se oli viileä ja
kostea, mutta sileä kuin sametti. He katselivat poski poskissa kauas
järven yli, ohi sen kehyksissä riippuvien syreeninterttujen.
Nyt Marjatta olisi huoleti voinut jo nousta, kun oli jo näin paljon
maistanut kesäyön taikaa.
Mutta hän ei noussut. Hänen täytyi viimeinkin saada tuntea mitä
suudelma on.
Hän käänsi hitaasti päänsä, ja suloiset huulet, joita kukaan mies ei
vielä ollut suudellut, odottivat —