Minne on satakielikin hävinnyt?
Hyvä Jumala, älä anna hänen suudella minua!
Mutta värisevä käsivarsi Marjatan kaulalla veti hänet lähemmäksi.
Marjatta ehti kuutamossakin nähdä, miten Rainerin otsa punertui ja
silmät kostuivat. Pehmeät huulet pusertuivat arasti hänen huuliansa
vastaan —
Marjatta, Marjatta, ethän nytkään työntänyt häntä luotasi! Päinvastoin.
He erosivat hetkeksi, mutta vain saadakseen nähdä toistensa kasvot, ja
taas suu etsi suuta.
Rainer ei ollut enää ujo, hän veti Marjatan syliinsä, painoi rintaansa
vastaan hänen päänsä, suuteli hänen poskiaan niin että veri rupesi
niissä kuumottamaan, suuteli otsaa, märkiä suortuvia ja taas ja taas ja
taas altista suuta —
Rainer ei ollut koko aikana kuullut satakielen laulua eikä nähnyt kuuta
tai syreenejä. Hänhän rakasti vieressään olevaa tyttöä niinkuin vain
kaksikymmenvuotiaana rakastetaan.
Hyvä Jumala, anna minun suudella häntä!
Ja hän sai suudella tuota kylmää tyttöä! Taivasten taatto, kuinka hän
häntä suuteli — kapeat posket punoittivat, ja ylpeät huulet polttivat
hänen huuliaan.
»Marjatta — oma Marjattani —»
* * *
Lumous repesi kuin vanha harso. Mitä tämä on? Kuka Rainer on? Marjatan
päätä pyörrytti.
Rainer on levoton, jotakin on tapahtunut hänen rakkaalleen. Marjatan
olkapää vetäytyy etäämmälle, hän nousee kömpelösti seisomaan.
Rainer istuu liikkumattomana seuraten häntä katseellaan. Järven
kaislikosta tupruaa koleaa huurua kuin pumpulia. Äkkiä Marjatta
lähtee juoksemaan tummempana juovana näkyvää polkua pitkin ylöspäin.
Sumu luikertelee maassa kanervanvarsien välissä, talo hohtaa oudon
korkeana kalseassa valossa runkojen välissä. Hän kompastuu puunjuureen,
säilyttää tasapainonsa ja syöksyy kuin piiskattuna suoraan ylös
huoneeseensa.
Rainer seisoi hetkisen katsellen hänen jälkeensä, sitten hän kokosi
vaipat, kääri ne verkalleen kokoon, poimi maasta kuutamossa kiiluvan
kamman ja seurasi Marjattaa.
Marjatta seisoi jo hengästyneenä avonaisen ikkunansa ääressä ja katseli
hajamielisenä ulos järvelle. Ei oikein uskaltanut ajatella —