»Hyvää yötä, lapset. Aamulla vielä tavataan.» Setä puristi heidän
kättänsä, ja täti suuteli heitä kevyesti otsalle. Tädin silmä oli
kostea. Hän oli aina niin herkkä.
»Minäkin menen nukkumaan. Hyvää yötä!» Rainerin ääni oli karhea.
»Älä vielä mene. Tahtoisin niin mielelläni vielä nauttia illasta»,
sanoi Marjatta rukoillen.
»Jos minä olisin teidän iässänne, menisin nyt katsomaan, miltä kirkko
näyttää kuutamossa ja satakielen laulussa. Sen näkee parhaimmin sieltä
kiviportaalta, tiedäthän, Rainer!»
Täti palasi sisältä vaippoja käsivarrellaan.
»Ottakaa nämä mukaanne, muuten ette saa lähteä, ja hyvää yötä sitten!»
Siinä he seisoivat kahden vaiheilla, ja Raineria halutti paeta sisälle,
mutta Marjatta ei tahtonut näin nolosti lopettaa leikkiä.
»Etkö tule, Rainer?» Poika seisoi selin häneen katsellen järvelle. Nyt
hän kääntyi ja lähti kulkemaan Marjatan rinnalla, mutta hänen suunsa,
joka muulloin oli niin lapsellisesti kaareva, puristui nyt miehekkäästi
kapeaksi viivaksi.
Kun hän kulki niin allapäin Marjatan vierellä silloin tällöin vain
potkaisten pikku kiven edelleen, täytyi Marjatan työntää kätensä hänen
kainaloonsa ja astua hieman lähemmäksi häntä. Silloin hän tietysti
puristi tytön käden lujemmin kylkeensä, ja ilokseen Marjatta huomasi
jotain vierasta karisevan hänestä pois.
He suuntasivat kulkunsa tädin osoittamalle paikalle, levittivät
vaippansa sammalaiselle kivelle ja istuutuivat hyvin lähekkäin
syreenien alle. Rainer ei päästänyt Marjatan kättä, ja se tuntui niin
turvalliselta ja lämpimältä.
Voi, noita syreeninterttuja — hehän istuivat aivan kuin niiden
sydämessä —
Ne tuoksuivat — ja alhaalla puutarhassa tuoksuivat narsissit — ja
kaikkialla metsässä kielot —
Tuoksu oli liian väkevää, se aivan kuristi Marjatan kurkkua. Ei hän
ollut ennen tietänyt, miten kesäyön kukkaset tuoksuvat, ei tietänyt
että alkukesän kukkien valkeat terälehdet ovat vain naamiopukua.