Hän on tädin veljenpoika ja on siellä vain hauskuttamassa vanhuksia.
Oikeastaan olisi hänen tehtävänsä ollut lopussa, kun Marjatta tuli,
mutta täti tahtoi häntä jäämään juuri nyt.
Ja he olivat hänelle mieliksi.
Rainer juoksi Marjatalle huivit, poimi kukat, käänsi nuottilehdet ja
seurasi hänen pienintäkin ilmettään ruskein, sädehtivin silmin.
Ja Marjattakin rupesi niin kauniisti punastelemaan. Ja setä ja täti
hymyilivät arvellen hänen sydämensä haavojen jo olevan paranemassa.
Rainerhan oli niin viehättävä kavaljeeri —
Ja he hymyilivät yhä tyytyväisemmin.
Katso, siinä talossa ei kukaan naura, kaikki vain hymyilevät.
Ja Marjatta joi avoimin huulin ja värähtelevin sieraimin hänen
jumalointiaan. Se huumasi häntä. Marjatasta oli kuin hänelle
tarjottaisiin jotakin kaunista ja kallisarvoista ja sanottaisiin: nauti
nyt, nauti täysin siemauksin, tyttö, tämä on ensimmäinen ja viimeinen,
tämä on _ainoa_ kerta. Oh, rakkautta sinä vielä saat liiaksikin,
mutta tätä, tätä sanotaan palvomiseksi, ja se tulee vain erehdyksestä
sinunlaisesi tytön osaksi —
* * *
Nyt he istuivat nelisin lasiparvekkeella. Marjatan mieli oli
kuohuksissa.
Eilen illalla he olivat vielä olleet niin hyvät ystävät. Olivat
kävelleet illallisen jälkeen puolisen tuntia rantatiellä, olipa Rainer
tarttunut Marjatan käsipuoleenkin, ja hän oli sallinut sen. Ja he
olivat seisoneet pitkän aikaa hakaportilla vieretyksin ja puhelleet
kaikenlaisia mitättömyyksiä, ja sitten Rainer oli ottanut hänen
kädestään narsissin ja suudellut sitä. Marjatan täytyi silloin hiljaa
silittää hänen kuutamossa kiiltävää tukkaansa, josta ahkerinkaan
harjaaminen ei ollut kyennyt poistamaan kiharoiden kesytettyä aaltoa.
Marjatan mieli oli leppeä ja kiitollinen kuin kesäilta hänen siinä
seistessään hämärissä käsi kumartuneen pojan kosteilla hiuksilla.
Hiljaisuus ympärillä oli kuin hymni nuoruudelle ja kauniille kesälle,
ja Marjatasta oli kuin nyt täyttyisi jokin kohta hänen sielussaan, joka
aina oli odottanut täyttymistään — — Sitten he olivat taas kääntyneet
kotiin päin vaihtaen hiljaisia sanoja, joita toinen sanoi vain
antaakseen jotain ystävälleen, ja toinen otti vastaan vain saadakseen
jotain ystävältään, eikä Marjatta nyt jälkeenpäin voinut ymmärtää,
mistä Rainer oli saattanut loukkaantua sinä iltana.
Mutta tänä aamuna oli Rainer vain hätimiten pistäytynyt aamiaisella
ja heti rynnännyt takaisin ylös huoneeseensa, ja päivällisellä hän
oli ilmoittanut lähtevänsä jo iltajunassa kotiinsa. Sanoi aivan
unohtaneensa, että oli pyytänyt pari toveria luokseen huomiseksi.
Vaivoin olivat setä ja täti saaneet hänet taivutetuksi jäämään
aamujunaan.
Nyt istui Rainer kuin väkipakolla teepöydässä. Marjattaa harmitti.
Hänhän oli kiinnittänyt kauneimman syreeninoksan vyöhönsä ja
irroittanut suloisimman kiharan korvansa juureen eikä saanut
katsettakaan. Hänhän oli kertonut herttaisimman kaskunsa ja soittanut
somimman laulunsa, eikä saanut myhähdystäkään osakseen. Kylläpä tuo
poika nyt mahtaili!
Sedän iloksi he vielä pelasivat jäähyväis-Bismarckin, vaikka Marjatan
mieli kapinoi tuota pakkoa vastaan, mikä riisti häneltä viimeiset
kalliit hetket.
Äkkiä setä laski kortit alas.
»Satakieli», hän virkkoi.
Rainerkin aikoi sanoa jotakin, mutta setä nosti kätensä.
»Hiljaa!»
Rannalta kiiri parvekkeelle viiltävän ihana vihellys, ja sitä seurasi
liverrysten liverrys, helkkyvä helmisade.
»Se on sittenkin tullut», ja sedän poskipäät punertuivat ylpeydestä ja
ilosta. Rannalta oli syksyllä kaadettu koivu, ja siitä olivat setä ja
täti pelänneet satakielensä suuttuneen, kun sen ääntä ei vielä ollut
kuulunut.
Mutta olihan se nyt siellä.
Kaikki neljä seisoivat ääneti nojaten parvekkeen kaidepuuhun, ja kuu
katseli heitä vaalein silmin.