Anunziata Nardini.
Jälkikirjoitus.
Sato oli tavallinen. Rypäleitä tuli huononpuoleisesti, ja tuskin
kylliksi luumujakaan, mutta sitrooneja sensijaan runsaasti,
vaikka ne täytyi myödä liian halvasta. Spellossa on tapahtunut
kamala onnettomuus. Eräs nuorukainen on lyönyt veljensä
kuoliaaksi peltoharavalla, ei tiedetä, miksi, mutta luultavasti
on hän ollut vainajalle mustasukkainen, vaikka tämä olikin hänen
veljensä.
* * * * *
Paha kyllä en voinut noudattaa tätä imartelevaa kutsua. Lähetin
onnentoivotukseni ja mainitsin mahdollisesti saapuvani sinne aikaisin
keväällä. Sitten menin puuseppämestaria tervehtimään ottaen mukaan
kirjeen ja lapsille muutamia Nürnbergistä tuomiani lahjoja.
Siellä oli tapahtunut odottamattoman suuria muutoksia. Ikkunan luona,
syrjään pöydästä, kyyrötti tuolissaan romuluinen, vino raajarikko,
jonka tuolissa oli edessä pöytälauta kuin lapsilla. Vieras oli
talonrouvan veli Boppi, köyhä, puoleksi halvattu raajarikko, jolla
äsken kuolleen vanhan äitinsä jälkeen ei ollut paikkaa mihin
päänsä kallistaisi. Vastenmielisesti oli puuseppä vihdoin ottanut
hänet luokseen ja tuon sairaan kykyrän ainainen läsnäolo oli kuin
painajainen koko perheelle. Häneen ei oltu vielä totuttu; lapset
pelkäsivät häntä, äiti sääli häntä, oli hämillään ja huolissaan, isä
huonolla tuulella.
Rumien kyttyräisten olkapäiden välissä oli Boppilla suuri,
voimakaspiirteinen pää, otsa oli leveä, nenä paksu ja suu kaunis,
kärsivän näköinen, silmät olivat kirkkaat ja katse rauhallinen,
hiukan arka, ja omituisen pienet ja kauniit kädet olivat hänellä
aina, rauhallisina, valkoisina, rintalaudan päällä. Minuakin
ujostutti ja pahoitti kurjan kuokkavieraan kohtalo, ja samalla oli
tuskallista kuulla puusepän kertovan hänen lyhyttä elämäkertaansa,
tämän itsensä siinä vierellä istuessa ja käsiinsä katsellessa,
ilman että kukaan häntä puhutteli. Hän oli kykyrä syntymästään,
mutta oli kuitenkin käynyt läpi kansakoulun ja saattoi vuosikausia
ansaita olkia letittämällä aina jotakin, kunnes vaikeat
jäsenkolotuskohtaukset osittain lamauttivat hänen ruumiinsa.
Vuosikausia oli hän nyt joko maannut vuoteessa tahi istunut
omituisessa tuolissaan patjojen väliin ahdettuna. Rouva tiesi kertoa
hänen vuosia sitten laulaneen itsekseen paljo ja kauniisti, mutta nyt
hän ei ollut kuullut sitä pitkään aikaan eikä sairas ollut heillä
laulanut ollenkaan. Ja koko ajan, kun tätä kaikkea kerrottiin, istui
hän hiljaa itsekseen katsellen eteensä. En voinut sitä katsoa, jonka
vuoksi menin, enkä seuraavina päivinä käynyt talossa.
Koko ikäni olin ollut vankka ja terve, en ollut koskaan ollut
arveluttavammin sairaana, ja olin aina kohdellut säälillä, kentiesi
myös hiukan halveksien, kärsiviä, erittäinkin raajarikkoisia;
en ollut ollenkaan tyytyväinen, että iloinen mukava elämäni
käsityöläisen perheessä tuli häirityksi tämän lamauttavan,
onnettoman olennon olemassaolon kautta. Sen vuoksi siirsin toisen
käyntini heillä päivästä päivään ja mietin turhaan, miten voisin
saada halvatun Boppin pois vastuksena olosta. Täytyi olla jotenkin
mahdollista saada hänet halvasta maksusta johonkin sairaalaan tahi
hyväntekeväisyyslaitokseen. Usein teki mieleni mennä puuseppää
tapaamaan neuvotellakseni asiasta hänen kanssaan, mutta kuitenkin
arastelin ruveta puhumaan siitä ilman muuta, ja sairaan kohtaaminen
minua aina lapsellisesti peloitti. Minusta oli vastenmielistä aina
häntä nähdä ja antaa hänelle kättä.
Niin annoin yhden sunnuntain mennä. Toisena olin juuri aikeessa
lähteä aamujunalla Juravuorille, kun kuitenkin häpesin heikkouttani,
jäin kotia ja menin syötyäni puusepän luo.
Vastenmielisesti ojensin Boppille käteni. Puuseppä oli huonolla
tuulella ja ehdotti, että menisimme kävelemään; hän oli, kuten hän
minulle lausui, kyllästynyt tähän ijankaikkiseen kurjuuteen, ja
iloitsin siitä, sillä tiesin hänen taipuvan tuumiini. Rouva tahtoi
jäädä kotiin, mutta raajarikko pyysi häntä silloin menemään mukaan,
koska hän aivan hyvin saattoi jäädä kotia. Hänet sai huoleti sulkea
sisään ja jättää yksin, kunhan annettiin hänelle vaan joku kirja sekä
lasi vettä.
Ja me, jotka kaikki kuitenkin pidimme itseämme siedettävinä ja
hyväsydämisinä ihmisinä, saatoimme sulkea hänet sisään ja mennä
kävelemään! Ja me olimme tyytyväisiä, leikimme lasten kanssa,
iloitsimme kauniista kultaisesta syysauringonpaisteesta, eikä kukaan
hävennyt eikä kenenkään sydän soimannut, vaikka olimme jättäneet tuon
ramman yksinään kotiini Ei, päinvastoin olimme iloissamme siitä, että
olimme päässeet hetkiseksi hänestä erilleen, hengitimme keventyneinä
kirkasta, kesälämmintä ilmaa ja olimme kuin hyväkin kiitollinen
ja kunnollinen perhe, joka ymmärtää nauttia jumalan sunnuntaista
ymmärtäväisesti ja kiitollisella mielellä.
Istuttuamme juomaan lasin viiniä muutamassa puistossa, sattui isä
haastelemaan Boppista. Hän valitti liikavieraansa tähden, huokasi
taloutensa ahtautta ja kalleutta ja lopetti puheensa nauraen
seuraavalla huomautuksella: "Täällä ulkonahan tuota voi vielä
hetkisen viettää tyytyväisenä, kun hän ei ole häiritsemässä."
Kuunnellessani näitä ajattelemattomia sanoja näin yhtäkkiä
ramparaukan edessäni, rukoilevana, kärsivänä, hänet, jota emme
rakastaneet, josta me toivoimme pääsevämme ja joka nyt istui yksinään
ja hyljättynä, surullisena hämärtävässä huoneessa. Huomasin, että
pian tulisi pimeä ja ettei hän pystyisi saamaan valkeaa eikä
siirtymään ikkunaa lähemmäksi. Hänen täytyisi siis panna kirja pois
ja istua yksinään puolihämärässä, ilman ketään, jonka kanssa hän
puhelisi, ilman mitään ajanvietettä, sillä aikaa kuin me joimme
täällä viiniä, nauroimme ja huvittelimme. Muistin, kuinka olin
Assisissa kertonut pyhästä Fransiskuksesta ja kehunut, kuinka hän oli
opettanut minut rakastamaan kaikkia ihmisiä. Mitävarten olin tutkinut
pyhimyksen elämää ja oppinut ulkoa hänen ihanan rakkaudenlaulunsa
sekä hakenut hänen jälkiään Umbrian vuorilla, jos nyt tuo kurja ja
avuton ihmisraukka sai tuolla sillänsä maata ja kärsiä, vaikka minä
siitä tiesin ja olin tilaisuudessa häntä lohduttamaan.
Mahtava näkymätön voima laski kätensä sydämelleni, painoi sen maahan
ja täytti sen niin häpeällä ja tuskalla, että vapisin ja antauduin.
Tiesin että jumalalla oli minulle sananen sanottavana.
"Sinä runoilija!" sanoi hän, "sinä Umbrialaisen profeetan poika, joka
haluat opettaa ihmisille rakkautta ja tehdä heidät onnellisiksi! Sinä
uneksija, joka tahdoit kuulla ääneni tulessa ja vesissä."
"Sinä rakastat perhettä", sanoi hän, "joka on sinulle ystävällinen,
jonka keskuudessa vietät mieluisia hetkiä! Ja samana päivänä kun minä
kunnioitan tätä perhettä saapumalla sen luo, juokset sinä pois ja
mielit karkoittaa minut sieltä! Sinä pyhimys! Sinä profeetta! Sinä
runoilija!"
Minusta tuntui aivan samalta, ikäänkuin olisi minut asetettu
puhtaan, himmenemättömän peilin eteen ja ikäänkuin näkisin peilistä
valhettelijan, suunsoittajan, pelkurin ja sanansa syöjän. Se koskee,
se on katkeraa, kiduttavaa ja kauheaa; mutta se, mikä tänä hetkenä
minussa musertui, kärsi tuskaa ja haavoittuneena vastusteli, se
olikin särkymään ja katoamaan omiaan.
Suoraan ja kiiruusti heitin hyvästit, jätin viinin lasiin juomatta
ja murretun leivän pöydälle syömättä ja menin kaupunkiin takaisin.
Kiihdyksissäni kuvittelin aivan sietämättömällä kauhulla, että oli
tapahtunut joku onnettomuus. Saattoi tuli päästä irti, avuton Boppi
oli kentiesi pudonnut tuolistaan ja makasi lattialla tuskissaan tahi
kuolleena. Näin hänen siinä makaavan, luulin seisovani vieressä ja
ramman hiljaista nuhdetta täynnä olevan katseen suunnattuna minuun.
Hengästyneenä saavuin kaupunkiin ja puusepän asunnolle, ryntäsin
portaita ylös ja vasta ovella huomasin, että se oli lukossa ja
ettei minulla ollut avainta. Mutta pelkoni katosi kuitenkin heti.
Sillä ennenkuin olin päässyt edes kyökin ovellekaan, kuulin sisältä
laulua. Se oli omituinen silmänräpäys. Sydän tykyttäen ja kokonaan
hengästyneenä seisoin portaan pimeällä lattialla ja kuuntelin sisään
suljetun ramman yksinäistä laulua, samalla tullen vähitellen jälleen
rauhalliseksi. Hän lauloi hiljaa, pehmeästi ja hiukan valittaen
erästä kansanomaista lemmenlaulua, "valko- ja punakukista". Tiesin,
ettei hän ollut laulanut pitkään aikaan ollenkaan, ja sydäntäni
liikutti kuullessani, miten hän käytti hiljaista hetkeä ollakseen
iloinen omalla tavallaan.
Niinhän se on: elämä irroittaa mielellään vakavien tapahtumien ja
syvien tunnekuohujen joukkoon hiukan naurettavaakin. Niinpä minäkin
huomasin heti, mihin naurettavaan ja ujostuttavaan asemaan olin
joutunut. Äkillisen pelon valtaamana olin yhdessä hetkessä kiitänyt
pitkät matkat jäädäkseni nyt ilman avainta kyökinoven eteen.
Joko oli minun lähteminen tieheni tahi huutaminen rammalle hyvät
tarkoitukseni kahden lukitun oven läpi. Seisoin portailla mielessäni
hyvä päätökseni lohduttaa raukkaa, olla osaaottavainen ja tehdä
hänen hetkensä hupaisemmiksi, mutta hän istui siellä sisällä mitään
aavistamatta, lauloi ja olisi epäilemättä vaan säikähtänyt, jos
olisin koettanut herättää huomiota huutamalla ja kolkuttamalla.
En voinut tehdä muuta kuin poistua jälleen. Hetkisen kuljeksin pitkin
sunnuntai-vilkkaita katuja, jonka jälkeen perhe oli jo palannut
kotia. Nyt ei minun tarvinnut voittaa itseäni ojentaissani Boppille
käteni. Istahdin hänen viereensä, rupesin keskustelemaan ja kysyin,
mitä hän oli lukenut. Tarjosin hänelle kirjoja luettavaksi ja hän
oli siitä kiitollinen. Suosittaessani hänelle Jeremias Gotthelfiä,
huomasinkin ramman tuntevan melkein kaikki hänen kirjansa. Gottfried
Keller oli hänelle kuitenkin outo, ja minä lupasin lainata hänelle
Kellerin teokset.
Tuodessani seuraavana päivänä kirjat sain tilaisuuden olla hänen
kanssaan kahdenkesken, kun rouva juuri tahtoi mennä ulos ja mies oli
työssään. Silloin tunnustin hänelle, kuinka suuresti häpesin, että
olin jättänyt hänet eilen yksin, ja että olisin iloinen saadessani
usein olla hänen luonaan ja tulla hänen ystäväkseen.
Pieni kykyrä käänsi hiukan suurta päätänsä puoleeni, katsahti minuun
ja sanoi: "Kiitos". Siinä kaikki. Mutta tuo pään kääntäminen oli
tuottanut hänelle vaivaa ja oli samanarvoinen kuin jonkun terveen
kymmenen syleilyä, ja hänen katseensa oli niin kirkas ja lapsellisen
puhdas, että veri kohosi häpeästä poskilleni.
Vielä oli vaikein edessä, puhuminen puusepän kanssa. Minusta näytti
sopivimmalta suoraan kertoa hänelle eilinen tuskani ja häpeäni.
Ikävä kyllä ei hän minua ymmärtänyt, mutta salli kyllä kanssansa
neuvotella. Hän otti pitääkseen sairasta yhteisenä vieraana kanssani,
niin että otimme yhteisesti osaa kustannuksiin, ja minä sain vallan
tulla ja mennä Boppin luo mieleni mukaan ja pitää häntä omana
veljenäni.
Syksy oli silloin tavattoman pitkä, kaunis ja lämmin. Ensimäinen,
mitä Boppin hyväksi tein, oli se, että hankin hänelle kuljetettavan
tuolin ja vein hänet päivittäin lasten kanssa ulos vapaaseen ilmaan.