VII.

Kirjailijatointani en ole juuri koskaan ottanut vakavalta

kannalta. Työstäni sain leivän, tein pieniä säästöjä ja lähetin

murun isällenikin silloin tällöin. Iloisena vei hän sen

vuorostaan kapakkaan, lauloi siellä kaikin mahdollisin äänin

ylistystäni ja miettipä jo ruveta vastapalveluksiakin tekemään.

Olin nimittäin kerran sanonut hänelle, että ansaitsen leipäni

sanomalehtiartikkeleilla. Nyt piti hän minua samallaisena

uutistoimittajana, jommoisia on maaseutulehdissä, ja kirjoitti

minulle kolme isällistä kirjettä, kertoen tapahtumista, joita hän

piti tärkeinä ja joilla hän arveli minun rahaa ansaitsevan. Eräs oli

muutaman ladon paloa koskeva, toisessa kerrottiin parin vuorituristin

tapaturmaisesta putoamisesta ja kolmannessa kylätuomarin vaalista. Ne

oli kirjoitettu jo valmiiksi karkean värikkääseen sanomalehtityyliin

ja tuottivat minulle todellista iloa, sillä olivathan ne todistuksia

välillämme vallitsevasta ystävällisestä suhteesta ja vuosien perästä

ensimäiset kotoa saamani kirjeet. Ne virkistivät minua myöskin

sen kautta, että ne olivat itsessään tahtomattansa hienoa pilaa

kirjailijatoimestani; ja takaanpa, että kuukausittain ilmoittelin

monta kirjaa, jotka eivät olleet läheskään niin tärkeitä kuin nuo

maaseudun tapahtumat.

Siihen aikaan ilmestyi pari kirjaa, joiden tekijät tunsin jo

Zürichistä alkaen, jolloin he olivat molemmat yläpuolella tavallisten

rajojen eläviä runoilijanuorukaisia. Toinen heistä asui nyt

Berlinissä ja hänellä oli kerrottavana paljo mehukkaita asioita

suurkaupungin kahviloista ja tyttöpaikoista. Toinen oli rakentanut

itselleen Münchenin ympäristöön loistavan ylellisen erakonasumuksen,

jossa hän vietti aikansa, vaappuen innostuksesta toiseen, milloin

neurasteenisissa, itsetutkistelemuksissa, milloin spiritistisissä

kokeissa, halveksittavana ja toivotonna. Minun piti arvostella

kirjat, ja en voinut olla laskematta arvosteluissani herroista hiukan

viatonta pilaa. Neurasteenian tutkijalta tuli vastaukseksi ainoastaan

halveksiva, suorastaan ruhtinaallinen kirje. Mutta berliiniläinen

nosti asiasta häväistysjutun muutamassa aikakauskirjassa, hänen

vakavaa tarkoitustaan ei oltu muka ymmärretty, hän huusi avukseen

Zolan ja uskalsi lausua minun muka ymmärtämättömän arvosteluni

johdosta moitteen sveitsiläisten muka yleensä itserakasta ja

arkipäiväistä henkeä vastaan. Luulenpa, että tuolla miehellä oli

ollut ainoa edes jossakin määrin terve ja arvokas kirjallinen

kautensa Zürichissä.

Tosin en ollut koskaan ollut mikään erityisempi

isänmaallisuudenharrastaja, mutta tämä berliniläisen annos oli

minusta kuitenkin jo vähän liian väkevä, ja kirjoitin siis tuolle

tyytymättömälle vastaukseksi pitkän epistolan, jossa en juuri

pannut vakan alle halveksimistani tuota pöyhkeää suurkaupungin

uutuussankaria kohtaan.

Tämä nahina teki minulle hyvää ja pakoitti minut uudelleen tarkemmin

tutkimaan käsitystäni nykyaikaisesta sivistyselämästä. Se työ

oli vaikea ja pitkällinen sekä päättyi hyvin vähän virkistäviin

tuloksiin. Kirjani ei menetä mitään, vaikka vaikenemalla ne

sivuutankin.

Mutta nämä mietteet saivat minut samalla lähemmin tarkastelemaan

itseäni ja kauan suunniteltua elämäntyötäni.

Kuten olen selittänyt oli tarkoitukseni tehdä jossain suuremmassa

runoelmassa luonnon mykkä elämä nykypäivän ihmisille rakkaammaksi

ja läheisemmäksi. Tahdoin opettaa ihmisen kuulemaan maan

sydämensykintää, ottamaan osaa kaikkeuden elämään ja unohtamaan

oman pienen kohtalonsa kera taistellessaan, ettemme ole itsestämme

syntyneitä jumalia, vaan maailman kaikkeuden lapsia ja osia.

Halusin muistuttaa ihmisille sitä, että virrat, meret, kiitävät

pilvet ja myrsky ovat, samoinkuin runoilijan laulut ja öittemme

unet, kaipuun vertauksia ja esikuvia, jotka jännittävät siipiään

taivaan ja maan välillä ja joiden päämääränä on päästä epäämättömään

varmuuteen siitä, että kaikilla, joissa elämää on, on myös maailman

kansalaisoikeus ja kuolemattomuus. Jokaisen olennon ydin on

varma tästä oikeudestaan, se on jumalan lapsi ja lepää pelotta

ijankaikkisuuden helmassa. Mutta kaikki, mikä meissä on pahaa,

sairasta, turmeltunutta, vastustaa tätä uskoa ja uskoo kuolemaan.

Mutta tahtoisin myös opettaa ihmiset huomaamaan, kuinka tästä

veljellisestä rakkaudesta luontoa kohtaan pulppuaa esiin elämänilon

lähde; tahtoisin saarnata katsomisen, kulkemisen, nauttimisen,

käsillä olevan hetken riemua. Tahtoisin antaa vuorten, merten ja

vihreitten saarien puhua heille mahtavalla viehättävällä kielellään

ja tahtoisin pakoittaa heidät näkemään, kuinka suunnattoman

monipuolinen ja vilkas elämä päivittäin kukoistaa sekä kuohuu teidän

talojenne ja kaupunkien ulkopuolella. Tahtoisin päästä siihen, että

häpeäisitte tietäessänne enemmän ulkomaisista sodista, muodista,

juoruista ja kirjallisuudesta kuin keväästä, joka teidän kaupunkeinne

edessä puhkeaa hillittömään monipuolisuuteensa, kuin virrasta, joka

siltainne alatse juoksee tahi kuin metsistä ja ihanista niityistä,

joiden läpi junamme kiitävät. Tahtoisin kertoa teille siitä

unohtumattomien kultaisten nautintojen sarjasta, jonka minä erakko

ja huono elämäntaituri tässä maailmassa olen löytänyt ja haluaisin,

että te, jotka kenties olette onnellisempia ja iloisempia kuin minä,

tekisitte tässä maailmassa vielä iloisempia löytöretkiä.

Ja ennenkaikkea haluaisin kätkeä sydämiinne rakkauden kauniin

salaisuuden. Toivoisin voivani opettaa teitä olemaan veljiä kaikelle

eläväiselle, täyttämään sydämenne siihen määrään rakkaudella, ettette

enää pelkäisi kärsimyksiä ja kuolemaa, vaan ottaisitte ne vastaan

vakavina sisaruksina, jos ne teidän luoksenne saapuisivat. Tämän

kaiken haluaisin esittää, en hymneissä ja korkeissa lauluissa, vaan

koruttomasti, todenmukaisesti ja asiallisesti, kertoa kuten kotiin

palaava matkalainen kertoo toverilleen kokemuksiaan.

Tahtoisin, -- haluaisin -- toivoisin --, sehän tuntuu todellakin

koomilliselta. Yhä odotan sitä päivää, jolloin tästä paljaasta

tahtomisesta sukeutuisi suunnitelma ja kehys. Mutta olinhan ainakin

kokoillut paljo aineksia. En ainoastaan päähän, vaan myöskin pieniin

kapeisiin kirjasiin, jommoisen aina pidin matkoillani taskussani ja

joista aina yksi joka toinen viikko täyttyi. Sinne olin vaillinaisina

ja lyhyinä lauselmina kirjoittanut muistiin kaikki, mitä mielestäni

oli näkyvää maailmassa, ilman mitään lisämietelmiä ja yhteyttä. Se

oli ikäänkuin taiteilijan skitsikirja, jossa oli lyhyin piirtein

kuvattuna paljaita tosi-olioita: Kuvia kaduilta ja maanteiltä,

varjokuvia vuorilta ja kaupungeista, talonpoikien, käsityöläisten,

torimuijien jutelmia, ilman ennussääntöjä, havaintoja valosta,

tulesta, sateesta, kivistä, kasveista, eläimistä, linnunlennosta,

aaltojen muodostumisesta, meren värivivahduksista ja pilvien

muodoista. Joskus olin myös muodostanut niistä lyhyitä kertomuksia

ja julaissut ne luonnon- ja matkatutkielmina, ollenkaan kuitenkaan

niissä inhimillisyyden asiaan tähtäämättä. Ilman inhimillisyyden

täytettäkin oli minua huvittanut jonkun puun tahi eläimen elämä tahi

jonkun pilven juoksu.

Usein olin jo tullut ajatelleeksi, ettei suuremmalla runoteoksella,

jossa ei yleensä esiinny yhtään ihmistä, voi olla mitään todellista

arvoa, mutta vuosikausia haudoskelin kuitenkin tätä ihannettani

sydämessä hämärä toivo siitä, että kenties kuitenkin mahtava

inspiratsioni kerran voittaisi mahdottomuudetkin. Nyt ymmärsin

lopullisesti, että minun on kansoitettava kauniit maisemani, ja ettei

ihmisiä voisi kuvata niin luonnollisesti ja totuudenmukaisesti kuin

pitäisi. Äärettömän paljo aukeni silloin minulle parannettavaa, ja

sitä työtä teen vieläkin. Siihen saakka olivat ihmiset olleet minulle

kokonaisuudessaan vieraita. Viimeksi olen oppinut, kuinka hyödyllistä

on tutkia ja oppia tuntemaan yksityis-olioita abstraktisen

inhimillisyysaatteen asemasta, ja muistini sekä muistikirjani

täyttyivät aivan uusilla kuvilla.

Näiden tutkimusten alku oli aika ilahduttava. Jätin lapsellisen

välinpitämättömyyteni ja miellyin moneen ihmiseen. Huomasin, kuinka

monta itsestään selvää asiaa oli minulle jäänyt vieraaksi, ja näin

myöskin, miten olin saanut auki ja teroittanut silmäni vaeltaessani

ja nähdessäni maailmaa. Koska aina olin tuntenut erityistä rakkautta

lapsia kohtaan, seurustelin niiden kanssa niin usein ja niin paljo

kuin mahdollista.

Pilvien ja aaltojen tarkasteleminen oli kuitenkin ollut hauskempaa

kuin ihmisten. Hämmästyksellä huomasin, että ihmisen erottaa muusta

luonnosta erittäinkin jonkunmoinen häntä ympäröivä ja suojaava

valheaitaus. Lyhyessä ajassa saatoin huomata kaikissa tuttavissani

saman ilmiön -- mikä johtui siitä, että heidän oli pakko esiintyä

selväperiaatteisina henkilöinä, vaikka kukaan ei kuitenkaan tuntenut

heidän sisintä olemustaan. Omituisin tuntein huomasin itsessäni

samaa, ja koetin nyt tunkea henkilöiden ytimeen. Useimmille oli tämä

aitaus hyvin tärkeä. Lapsissakin jo saattoi sen huomata kaikkialla,

ja lapset myöskin alati, tietäen tai tietämättään, mieluummin

näyttelivät jotakin osaa kuin esiintyivät avoimesti ja peittelemättä

vaistojensa mukaan.

Muutaman ajan kuluttua olin huomaavinani, etten tehnyt enää

mitään edistysaskeleita ja että vaan sotkeuduin harhaan johtaviin

yksityisseikkoihin. Aluksi koetin hakea vikaa itsestäni, mutta en

voinut pianaikaa enää salata itseltäni sitä, että olin pettynyt

ja etten löytänyt ympäristöstäni niitä ihmisiä, joita hain.

En tarvinnut erikoismerkillisyyksiä, vaan tyyppejä. Sellaisia

ei ollut akateemikkojen piirissä eikä seuraelämä-ihmisten

joukossa löydettävissä. Kaiholla muistelin Italiaa ja kaiholla

käsityöläispoikia, matkatovereitani ja ystäviäni monella pitkällä

jalkamatkalla. Heidän kanssaan olin hyvin tottunut seurustelemaan ja

löysin heissä monta kunnon nuorukaista.

Oli turhaa ruveta pitämään kestikievaria kotimaan lentävien

lintujen vuoksi. Maankuleksijajoukot eivät minulle kelvanneet.

Olin taas jonkun aikaa neuvotonna, seurustelin lasten kanssa ja

kirjoitin tutkimuksiani kapakoissa, joista ei luonnollisesti ollut

mitään saatavana. Tuli pari surullista viikkoa, jolloin taas

olin epätoivoissani, pidin halujani ja toivomuksiani naurettavan

liioiteltuina, kuljeskelin paljo ulkona ja vietin jälleen puolet yöt

viinin vierellä.

Sillävälin oli pöydälleni taas kokoontunut pari kantamusta

kirjoja, jotka kyllä olisin mielelläni säilyttänyt, viemättä niitä

antikvariin; mutta hyllyissäni ei ollut enää tilaa. Saadakseni

vihdoinkin asian autetuksi menin erääseen pieneen puusepänliikkeeseen

ja pyysin itse mestaria saapumaan asuntooni ottamaan mittaa pientä

kirjahyllyä varten.

Hän tuli, mies pieni, hidasliikkeinen, miettivin askelin, rupesi

paikkaa mittaamaan, pani polvilleen lattialle, ojensi metrimitan

kattoon, tuoksahti hiukan liimalta ja kirjoitti muistikirjaansa

huolellisesti luvun toisensa jälkeen tuumankorkuisilla numeroilla.

Sattumalta töyttäsi hän muuatta tuolia, jossa oli kirjoja, niin että

pari kirjaa putosi alas. Hän kumartui, niitä nostamaan. Kirjojen

joukossa oli pieni käsityöläisten ammattisanakirja. Sen voi nähdä

missähyvänsä saksalaisessa käsityöläismajalassa, kirja on hyvin tehty

ja huvittava.

Puuseppä, nähdessään tuon hänelle hyvin tutun kirjasen, katsahti

omituisesti minuun, puoleksi huvitettuna, puoleksi epäluulolla.

"Mikä hätänä?" kysyn minä.

"Anteeksi, tuossa on kirja, jonka minäkin tunnen. Oletteko todellakin

lukenut sitä?"

"Matkoillani pitkin maanteitä olen tutkinut ammattikieltä", vastasin,

"ja katsonpa sieltä vieläkin silloin tällöin jonkun lauseparren."

"Todellakin", huudahti hän, "ja oletteko sitten itse oppimatkalla

ollut?"

"En varsin siinä mielessä kuin Te otaksutte, mutta matkoilla olen

ollut ja monessa majalassa yötä majaillut."

Sillävälin oli hän uudelleen nostanut kirjat paikoilleen ja teki

lähtöä.

"Missä Te olette aikoinanne kuljeskellut?" kysyin häneltä.

"Täältä Koblenziin, ja sittemmin aina Geneveen saakka. Se ei ollut

muutoin minun huonointa aikaani."

"Ja putkassakin olette kentiesi pari kertaa ollut?"

"Kerran, Durlachissa."

"Kertokaapa, kuulkaa, minulle siitä joskus! Tapaamme toisemme

jossain ja juomme lasin terveydeksemme?"

"Sitä en mielelläni, herrani tee. Mutta jos Teillä sopii joskus

vapaailtana tulla luokseni ja kysyä: mitä kuuluu? miten jaksatte?

niin silloin saamme nähdä. Ellette vaan mieli tehdä koiruuksia

kanssani."

Muutama päivä sen jälkeen oli Elisabethilla vapaa vastaanottoilta,

mutta minä jäin kadulle miettimään, menisinkö sen sijaan puuseppääni

tervehtimään. Niinpä käännyinkin ympäri, jätin kylänuttuni kotia

ja menin puusepän luo. Työhuone oli jo aivan pimeä ja suljettu,

kompuroitsin pimeän etehisen ja ahtaan pihan kautta takarakennukseen

ja kiipeilemällä siellä portaita ylös toisia alas löysin vihdoin

oven, jossa oli mestarimme nimikilpi. Astuttuani sisään tulin

pieneen kyökkiin, jossa laiha vaimo laittoi illallista ja samalla

piti silmällä kolmea lasta, jotka tuossa ahtaassa huoneessa

asianmukaisesti elämöivät. Ujostellen vei vaimo minut viereiseen

tupaan, jossa itse puuseppä istui ikkunan ääressä sanomalehteä

lukien. Aluksi näytti hän melkoisen kärtyisältä pitäen minua

tunkeilevaisena liiketuttavana, mutta tunsi minut sitten ja ojensi

kätensä.

Kun hän oli yllätyksissään ja hämillään, käännyin lapsia

puhuttelemaan; he pakenivat minua kyökkiin ja minä perässä.

Nähdessäni siellä talonemännän keittävän riisiryyniruokaa, heräsivät

kyökkimuistoni italialaisen suojelushengettäreni ajoilta eloon

ja minä otin osaa riisin valmistamiseen. Meillä keitetään maukas

riisi tunnottomasti useinkin jonkunmoiseksi liisteriksi, joka ei

maistu miltään ja on vastenmielisen limaista syödäkin. Nytkin

oli onnettomuus alussaan ja hädin tuskin sain ruoan pelastetuksi

temmattuani käteeni ruukun ja vaahtokauhan ja ruveten kiireimmiten

itse kokiksi. Rouva taipui kohtaloonsa ja näytti hämmästyneeltä,

riisi onnistui välttävästi, se kannettiin pöytään, lamppu sytytettiin

ja minäkin sain lautaseni.

Puusepän vaimo sotki minut tänä iltana niin perinpohjin

kyökkikysymyksistä keskustelemaan, ettei hänen miehelleen jäänyt

suunvuoroa ollenkaan, joten hänen vaellusseikkailunsa täytyi siirtää

toiseen kertaan. Muutoin saivat nämä ihmiset pian selville, että

olin talonpojan poika ja köyhän kansan lapsi, herra ainoastaan

päältäpäin, ja niin tuli meistä jo ensi iltana avomieliset ystävät.

Sillä samoinkuin he minussa näkivät vertaisensa, samoin heräsi

minussakin köyhän koti-ikävä nähdessäni heidän köyhän taloutensa.

Heillä ei ollut aikaa hienostella, pöyhkeillä eikä olla narrimaisia,

katkera, köyhä elämä oli heille raskas ilman tuota sivistyksen ja

korkeampien pyrkimyksien valhepeitettä, ja liian hyvä, tarvitsematta

sitä puheilla parannella.

Yhä useammin saavuin heidän luokseen ja unohdin siellä en ainoastaan

tuon kömpelön seuraelämäromun vaan vieläpä surullisuuteni ja hätäni.

Olin löytävinäni sieltä hiukan lapsuutta itseäni varten säilyneenä ja

olin jatkavinani täällä sitä elämää, jonka luostariveljet aikoinaan

olivat keskeyttäneet lähettäessään minut kouluun.

Repaleista ja keltaista vanhanaikaista karttaa tarkastellen

seurailimme me puusepän kanssa meidän molempien matkoja, iloitsimme

jokaisesta torista tahi kadusta, jonka molemmat tunsimme,

laskettelimme silloin tällöin oikean kisällivitsinkin ja jopa

lauloimmekin useampia noita ikuisesti nuoria Straubingin lauluja.

Puhelimme käsityöläisen huolista, taloudesta, lapsista, kaupungin

asioista, ja pian kävi niin, että saimme vaihtaa osia ja minusta tuli

kiitollinen kuulija, hänestä antaja sekä opettaja. Tunsin syvään

hengähtäen, että nyt oli todellisuus ympärilläni salonkien solinan

sijasta.

Hänen lapsistaan veti viisivuotias tyttö huomiota puoleensa

omituisella hellällä erityisyydellään. Hänen nimensä oli

Agnes, vaikka häntä sanottiin Agi'ksi, vaaleaverinen, kalpea,

pehmeäjäseninen, silmät arat ja suuret ja olennossa lauhkea arkuus.

Eräänä sunnuntaina mennessäni heitä noutamaan kävelymatkalle oli

Agi kipeä. Äiti jäi hänen luokseen, me muut vaelsimme hitaasti

kaupungista pois. Pyhän Margaretan taakse istuimme penkille, lapset

juoksentelivat ympäriinsä poimien kiviä, kukkia ja käpyjä, ja

me miehet katselimme kesäisiä niittyjä, Binningenin hautuumaata

ja kaunista, sinertävää Juran vuorijonoa. Puuseppä oli väsynyt,

alakuloinen ja hiljaa sekä näytti surulliselta.

"Mikä Teitä vaivaa, mestari?" kysyin minä, kun lapset olivat

siirtyneet kylliksi kauas. Hän katsahti minuun hajamielisenä ja

suruissaan.

"Ettekö sitten sitä huomaa?" alkoi hän puhua. "Agi kuolee minulta

pois. Olen sen tiennyt jo aikoja sitten ja olen ihmetellyt vaan, että

hän on niinkin vanhaksi päässyt, sillä hänellähän on ollut kuolema

aina silmissään. Nyt meidän täytyy uskoa se."

Koetin häntä lohduttaa, mutta pian lakkasin siitä itsestäni.

"Nähkääs", nauroi hän surullisesti, "ette itsekään usko, että hän

pääsee terveenä taudistaan. En ole mikään jumalinen, tietäkääs, käyn

kirkossa ainoastaan joka riemuvuosi, ja silloinkin vaan kerran, mutta

sen tunnen hyvin hyvästi, että herrajumalalla on nyt minulle sananen

sanottavana. Lapsihan hän vaan on, eikä ole ollut terve koskaan,

mutta jumala sen tietää että hän oli minulle rakkaampi kuin kaikki

muut yhteensä."

Ilakoiden ja tehden tuhansia pieniä kysymyksiä juoksivat lapset

saapuville, ympäröivät minut, kyselivät kukkien ja ruohojen nimiä ja

tahtoivat lopuksi, että juttelisin heille satuja. Silloin kerroin

heille kukista, puista ja pensaista, että niilläkin on jokaisella

kuten lapsillakin sielu ja oma enkelinsä. Isä kuunteli myöskin,

naurahteli ja lisäsi joukkoon hiljaisen hyväksymisensä. Näimme

vuorien sinertyvän yhä enemmän, kuulimme iltakellojen soivan ja

menimme kotia. Illan punertava rusko kultaili niityt, kaukaiset

temppelien tornit kohosivat siroina taivaalle illan väräjävässä

ilmassa, kesän taivaan sini kutoutui kauniiksi vihertäviksi ja

kullahtaviksi vivahduksiksi, puut loivat yhä pitemmän varjon.

Pienokaiset olivat väsyneet ja vaienneet. He ajattelivat valmujen,

neilikoiden ja kissankellojen enkeleitä, sillävälin kuin me vanhat

muistelimme pikku Agia, jonka sielu oli jo valmis siipiä kantamaan ja

jättämään meidät, pienen aran joukon.

Pari ensimäistä viikkoa kävi kaikki hyvin. Tyttö näytti paranevan,

saattoi jättää vuoteensa tuntikausiksi ja näytti maatessaan viileillä

patjoillaan tyytyväisemmältä kuin koskaan ennen. Sitten tuli

pari kuumeista yötä, ja nyt näimme, paljo siitä enää puhumatta,

että lapsi olisi vieraanamme ainoastaan muutamia viikkoja tahi

päiviä. Ainoastaan harvoin puhui hänen isänsä siitä. Se tapahtui

työhuoneessa. Näin hänen haeskelevan lantavarastostaan ja tiesin

itsestään, että hän teki sen sopivia lapsen ruumisarkun lautoja

löytääkseen.

"Pianhan se kuitenkin tapahtuu", sanoi hän, "ja senvuoksi teenkin

mieluimmin tämän työn vapaailtana yksinäni."

Istuin toisella höyläpenkillä, kun hän teki työtään toisen ääressä.

Höylättyään laudat sileiksi näytti hän niitä minulle jonkunmoisella

ylpeydellä. Kaunista, hyvin kasvanutta, virheetöntä kuusilautaa.

"En lyö arkkuun yhtään naulaa, vaan sovittelen osat sievästi

toisiinsa, niin että siitä syntyy hyvä ja kestävä kapine. Mutta tälle

päivälle on tässä kylliksi, menkäämme vaimoni luo."

Kuumat, ihmeelliset sydänkesäpäivät kuluivat, ja joka päivä

istuin tunnin tai pari pienen Agin luona, kerroin hänelle

kauniista niityistä ja metsistä, pidin leveässä kädessäni hänen

keveätä, ohkaista lapsenkättänsä ja nautin koko sielustani siitä

rakastettavasta, kirkastavasta sulosta, joka ympäröitsi lasta hänen

viime hetkiinsä saakka.

Tuskaisina ja surullisina seisoimme vihdoin vuoteen vieressä,

katsoen, miten tuo laiha, pieni ruumis vielä kerran kokosi voimansa

taistellakseen väkevän kuoleman kanssa, joka voitti hänet pian ja

helposti. Äiti oli vaiti ja hillitsi surunsa; isä heittäysi vuoteen

yli ja jätti lemmikillensä hyvästit satakin kertaa, silitti hänen

vaaleita hiuksiaan ja hyväili kuollutta mielikkiään.

Tuli sitten lyhyt, yksinkertainen hautajaisjuhla, ja ne ikävät illat,

jolloin lapset itkivät vuoteissaan toistensa vieressä. Tulivat

kauniit matkat hautuumaalle, jossa istutimme kukkia vastapeitetylle

haudalle ja keskustelematta toistemme kanssa istuimme penkillä

viileiden istutusten varjossa, muistelimme pientä Agia, ja katselimme

eri aatoksin muutoin kuin tavallisesti sitä maata, jossa lemmikkimme

lepäsi, puita ja ruohoa, jotka hänen päällään kasvoivat sekä lintuja,

jotka häiritsemättä ja iloisesti leikkiäan löivät keskellä hautuumaan

syvää rauhaa.

Siinä ohessa kuluivat ankarat työpäivät entiseen tapaansa, lapset

leikkivät ja lauloivat taas, nauroivat sekä halusivat kuulla satuja,

ja kaikki totuimme huomaamattamme siihen, ettemme saisi Agia koskaan

enää nähdä, vaan että tiesimme hänen sijastaan taivaassa olevan

pienen, kauniin enkelin.

Tällävälin en ollut käynyt professorin kodissa enää ollenkaan

ja Elisabethinkin ainoastaan muutamia kertoja, ja silloin olin

ollut kuunnellessani keskustelun loppumatonta virtaa omituisen

neuvottomalla ja ahdistuneella mielellä. Nyt menin jälleen tapaamaan

molempia, mutta ovet olivatkin suljetut, sillä herrasväet olivat

muuttaneet aikoja sitten maalle. Nyt vasta huomasin hämmästyksellä,

että olin kokonaan unohtanut kuuman vuodenajan ja kesäluvan pidon

ystävyyteni vuoksi puusepän perheen kanssa ja lapsen sairauden

vuoksi. Ennen olisi minulle ollut mahdotonta jäädä kaupunkiin

heinäkuuksi ja elokuuksi.

Heitin hetkiseksi jäähyväiset ja lähdin jalkamatkalle Schwarzwaldin

vuoristoon, Bergstrassen ja Odenwaldin kautta. Harvinaisen hauskaa

oli minusta matkalta lähettää puusepän lapsille maisemakortteja

kauniista seuduista ja kaikkialla huvittaa itseäni sillä ajatuksella,

että näistä kaikista sittemmin kertoileisin lapsille ja heidän

isälleen.

Frankfurtissa päätin vielä matkustaa pari päivää. Aschaffenburgissa,

Nürnbergissä, Münchenissä ja Ulmissa nautin uudella halulla vanhoista

taideluomista ja lopuksi pysähdyin aivan tyynesti Zürichiin. Kaikkina

vuosina olin siihen saakka kiertänyt tuota kaupunkia kuin hautaa, nyt

kuljeksin pitkin noita tuttuja katuja, kävin vanhoissa kapakoissa

ja puistoissa sekä saatoin muistella vanhoja asioita aivan ilman

tuskaa. Taiteilijatar Aglietti oli mennyt naimisiin ja sain tietää

hänen osoitteensa. Illalla menin sinne, luin ovesta hänen miehensä

nimen, katsoin ylös ikkunoihin, empien, astuisinko sisään. Vanhat

ajat muistuivat elävästi mieleeni ja nuoruuteni rakkaus alkoi

herätä hiljaisella tuskalla unestaan. Käännyin ympäri turmelematta

kauniin italiattaren kuvaa sydämessäni millään hyödyttömällä jälleen

näkemisellä. Jatkaen kulkuani kävin siinä rantapuistossa, jossa

taiteilijat viettivät kesäyön juhlaansa, katselin sitä pientä

taloa, jonka ullakkokamarissa olin asunut kolme lyhyttä hauskaa

vuotta, ja keskellä näitä vanhoja muistoja kohosi huomaamattani

Elisabethin nimi huulilleni. Uusi rakkaus oli kuitenkin vanhempaa

sisartansa voimakkaampi. Se oli myös hiljaisempi, vaatimattomampi ja

kiitollisempi.

Säilyttääkseni hyvän tuuleni otin venheen ja sousin mukavasti

verkalleen lämpimälle valoisalle järvelle. Ilta oli tulossa ja

taivaalla oli ainoastaan yksi kaunis lumivalkoinen pilvi. Katselin

sitä koko ajan ja nyökäytin sille päätäni muistellen lapsuuteni

pilvirakkautta, Elisabethia sekä myös tuota Segantinin maalattua

pilveä, jonka edessä olin nähnyt kerran Elisabethin niin ihanana

ja hartaana seisovan. En ollut koskaan tuntenut niin ihanaa ja

puhdistavaa rakkautta kuin nyt muistellessa tuota lempeä, jota ei

sana eikä epäpuhdas himo ollut samentanut, kuin myös katsellessani

tuota pilveä rauhallisena ja kiitollisena kaikesta elämäni ajalla

kokemastani hyvyydestä, ja tuntien rinnassani vaan poikuuteni ajan

vanhaa kaipuuta, sekin kypsyneempänä ja hiljaisempana, entisten

ristiriitojen ja intohimojen sijaan.

Vanhastaan olin tottunut hyräilemään tahi laulamaan airojen

rauhalliseen tahtiin. Nytkin lauloin jotakin hiljaa itsekseni ja

huomasin vasta laulaessani, että sanat muodostivatkin säkeitä. Ne

tarttuivat muistiini ja kirjoitin ne kotona talteen, muistoksi

ihanasta illasta Zürichin järvellä.

Sinitaivahan valkopilvi

Ikiteitänsä kiiruhtaa,

Sinusta puhtautensa,

Elisabeth, kertoaa.

On hiljaista pilven matka,

Sitä ehdi et huomaamaan,

Mutt' tiedä, oi, haaveesi juuri,

Sen yöhön sai katoamaan.

Sen armautta autuus on nähdä,

Sitä unhottaa et sä voi,

Sun syömmessä alati aina

Vaan kaihon sävelet soi.

Baseliin oli saapunut minulle kirje Assisista. Se oli rouva Anunziata

Nardinilta ja täynnä ilahduttavia uutisia. Hän oli vihdoinkin saanut

itselleen toisen miehen! Parasta on muutoin, että panen sen tähän

sanasta sanaan:

Suuresti kunnioitettu ja rakastettu Herra Peter!

Sallikaa uskollisen ystävättärenne kirjoittaa Teille pienen

kirjeen. Jumala on kaikkiviisaassa neuvossaan nähnyt hyväksi

suoda minulle suuren onnen, ja toivoni olisi nähdä Teidät

häissäni vieraana lokakuun 12 päivänä. Hänen nimensä on Menatti

ja on hänellä tosin vähänpuoleisesti rahaa, mutta hän rakastaa

minua vahvasti ja on jo ennenkin kaupannut hedelmiä. Hän on

kaunis, mutta ei niin suuri ja kaunis kuin Te Herra Peter. Minä

hoidan myymäläämme, hän myö torilla. Naapurin kaunis Marietta

menee myöskin naimisiin, mutta ainoastaan erään muukalaisen

muurarin kanssa.

Olen muistellut Teitä joka päivä ja kertonut Teistä ihmisille.

Teitä ja pyhimystämme rakastan kovasti, olen sytyttänyt

pyhimykselle neljä kynttilää Teidän autuudeksenne. Menatti

ihastuisi myöskin, jos tulisitte häihin. Jos hän mielisi olla

epäystävällinen Teitä kohtaan, niin kiellän sen kyllä. Ikävä

kyllä on käynyt selville, että pieni Mattheus Spinelli todella

on kuten aina olen sanonut oikea rakkari. Minulta on hän usein

varastanut sitrooneja. Nyt on hän viety pois kotoa, koska hän

varasti isältään leipurilta 12 liraa ja myrkytti Giacomon koiran.

Toivotan Teille jumalan ja hänen pyhäinsä siunausta. Kaipaan

teitä suuresti.