VIII.

Minun kohtaloni oli aina ollut sellainen, että sain elämältä ja

ystäviltäni enemmän kuin saatoin heille antaa takaisin. Se oli

tuloksena seurustelustani Rikhardin, Elisabethin, rouva Nardinin

ja puusepän kanssa, ja nyt sain vihdoin kokea sen, että minusta

tuli täytenä miehenä jo kylläkin riittävän itsekunnioituksen ja

omanarvontunnon ohessa muutaman kurjan ramman hämmästynyt ja

kiitollinen oppilas. Jos joskus kävisi niin, että saisin aikoja

sitten aletun runoteokseni valmiiksi ja julaistuksi, niin vähä on

siinä sitä hyvää, jota en olisi Boppilta oppinut. Hyvä, iloinen aika

alkoi, josta minulla aina on runsaasti nauttimista. Minun suotiin

katsoa syvään, kirkkaaseen ja kauniiseen ihmissieluun, jonka pinnalla

sairaus, yksinäisyys, köyhyys ja pahoinpitely olivat kyenneet vain

pienenä vihurina karehtimaan.

Kaikki ne pienet paheet, joilla katkeroitamme ja turmelemme

itseltämme tämän kauniin, lyhyen elämän, viha, kärsimättömyys,

epäluulo, valhe -- kaikki nämä inhoittavat mätähaavat, jotka

rumentavat meitä, oli pitkä, perinpohjainen, tuskallinen kärsimys

juuriaan myöten hävittänyt tästä ihmisestä. Hän ei ollut mikään

viisas eikä mikään enkeli, mutta hän oli hyvin ymmärtäväinen ja

harras ihminen, joka oli oppinut suurissa ja kauheissa tuskissaan ja

puutteissaan häpeämättä tunnustamaan heikkoutensa ja heittäytymään

jumalan huomaan.

Kerran kysyin häneltä, miten hän saattoi kestää aina voimattoman

ruumiinsa tuskat.

"Se on hyvin yksinkertaista", vastasi hän ystävällisesti. "Sairauden

ja minun välillä on ijankaikkinen sota. Milloin voitan minä, milloin

hän jonkun taistelun, taas taistelemme edelleen, väliin olemme

molemmat hiljaa, teemme aselevon, vakoilemme ja vaanimme toisiamme,

kunnes toinen taas rupeaa liian röyhkeäksi ja sota syttyy uudelleen."

Siihen saakka olin aina luullut olevani tarkkasilmäinen, hyvä

huomioiden tekijä. Mutta siinäkin taidossa tuli Boppista ihailtu

opettajani. Kun häntä tavattomasti huvitti luonto ja erittäinkin

eläimet, vein hänet usein eläintieteelliseen puutarhaan. Siellä

vietimme hauskoja hetkiä. Lyhyen ajan kuluttua tunsi Boppi kaikki

eläimet, ja kun meillä aina oli mukanamme leipää ja sokeria, tunsivat

useat eläimet meidät, niin että teimme monenlaisia ystävyysliittoja.

Erittäinkin pidimme tapiirista, jonka ainoa hyve on muutoin sen

muulle heimolle tuntematon puhtaus. Muutoin huomasimme sen olevan

itserakkaan, tyhmän, epäystävällisen, kiittämättömän ja sangen

ahnaan. Toiset eläimet, erittäinkin elefantti, hirvi ja alppivuohi

osoittivat aina saamastaan sokerista jonkunmoista kiitollisuutta,

joko katselemalla meitä rauhallisesti tahi sallimalla meidän silittää

itseään. Tapiirissa ei ollut siitä jälkeäkään. Niinpian kuin

saavuimme sen luo, tuli se suoraan aitauksen eteen, söi hitaasti ja

perinpohjin, mitä sille annoimme, ja meni tiehensä muitta mutkitta,

nähtyään, ettei mitään enää herunut. Olimme huomaavinamme siinä

lujuuden ja itsenäisen ylpeän luonteen tuntomerkit, ja kun hän

aiottua osaansa ei kerjännyt eikä siitä kiittänyt, vaan otti sen

armollisesti vastaan kuin itsestään selvän veron, nimitimme häntä

veroherraksi. Väliin syntyi meillä pieni riita siitä, Boppi kun

ei useinkaan voinut itse eläimiä syöttää, oliko tapiiri jo saanut

kylläksi, vai tuliko hänen vielä saada joku palanen. Punnitsimme

kysymystä sellaisella asiallisuudella ja yksityiskohtaisuudella,

ikäänkuin olisi ollut esillä joku valtiollinen elinkysymys. Kerran

olimme menneet jo tapiirin sivu, kun Boppi arveli, että tapiirin

olisi sietänyt saada vielä pala sokeria. Niinpä palasimme sinne

uudelleen, mutta sillä välin olkivuoteelleen paneutunut tapiiri

räpyttelikin vaan ylpeästi silmiään eikä saapunutkaan aitaukselle.

"Suokaa kaikinmokomin anteeksi, hra verottaja", huusi Boppi sille,

"luulimme erehtyneemme yhdestä sokeripalasta." Niin mentiin edelleen

elefantin luo, joka jo kiihkeästi odottaen sinne tänne heilutteli

ruumistaan ja ojensi vastaamme lämpimän liikkuvan kärsänsä. Sitä

saattoi Boppi itse ruokkia, ja lapsellisella ilolla katseli hän,

miten jättiläinen taivutti häneen päin notkean kärsänsä, otti leivän

hänen kämmeneltään ja katseli uskollisilla, pienillä silmillään

viisaasti ja hyväntahtoisesti.

Sovin erään vartijan kanssa, että Boppi sai jäädä puistoon niinäkin

aikoina, jolloin minulla ei ollut aikaa olla hänen seurassaan,

niin että hän silloinkin sai olla auringon paisteessa ja katsella

eläimiä. Jälkeenpäin kertoi hän minulle kaikki, mitä hän oli nähnyt.

Erittäinkin vaikutti häneen se kohtelias tapa, jolla leijona

kohteli puolisoaan. Heti kun tämä oli pannut lepäämään, muutti

hän väsymätöntä edestaaskulkuaan niin, ettei hän koskenut, ei

häirinnyt puolisoaan eikä hypännyt hänen ylitsensä. Eniten huvitti

Boppia kuitenkin saukko. Hän ei väsynyt katselemasta vilkkaan

elukan notkeita uinti- ja voimistelutemppuja ja niistä sydämestään

iloitsemasta, hän, joka itse makasi liikkumattomana tuolissaan ja

vaivoin sai hiukan päänsä ja kätensä liikkumaan.

Sen syksyn ihanin päivä oli se, jolloin kerroin Boppille rakkauteni

vaiheet. Olimme tulleet niin tutuiksi, etten enää saattanut salata

häneltä näitäkään itsessään hyvin vähän ilahduttavia ja mainehikkaita

asioita. Hän kuunteli minua vakavasti ja ystävällisesti sanomatta

mitään. Sittemmin tunnusti hän haluavansa nähdä kerran Elisabethia,

valkopilveäni, ja pyysi minua pitämään sen mielessäni siltä varalta,

että sattuisimme Elisabethin kadulla kohtaamaan.

Kun tämä ei näyttänyt koskaan tapahtuvan ja päivät alkoivat

muuttua viileiksi, menin Elisabethin luo ja pyysin häntä suomaan

ramparaukalle sen ilon. Hyväntahtoisesti suostui hän toivomukseeni,

ja eräänä päivänä kävin hänet noutamassa eläintarhaan, jossa Boppi

tuolissaan odotti. Kun tuo kaunis, hyvinpuettu ja hieno nainen ojensi

kykyrälle kätensä ja kumartui hiukan häneen päin, ja kun Boppi-raukka

kohotti ilosta loistavat kasvonsa ja katsoi häneen kiitollisesti,

melkeinpä sydämellisesti, niin enpä olisi voinut päättää, kumpi

noista kahdesta oli sydäntäni lähinnä. Nainen lausui pari

ystävällistä sanaa, kykyrä ei kääntänyt hänestä loistavaa katsettaan,

ja itse seisoin vierellä, ihmetellen, nähdessäni edessäni käsikädessä

kahden minulle elämässäni rakkaimman ihmisen, joita syvä juopa

eroitti toisistaan. Koko päivänä ei Boppi puhunut mistään muusta

kuin Elisabethista, ylisti hänen kauneuttaan, ylhäisyyttään, hänen

hyvyyttään, hänen vaatteitaan, keltaisia hansikkaitaan ja vihreitä

kenkiään, hänen käyntiään ja katsettaan, hänen ääntään ja kaunista

hattuaan, samalla kuin minusta tuntui koomilliselta, että olin ollut

todistajana, kun lemmittyni antoi almun parhaalle ystävälleni.

Sillävälin oli Boppi lukenut "Nuoren Henrikin" ja Seldwylerin, ja

oli koteutunut näihin maailman ensimäisiin kirjoihin niin hyvin,

että Schmoller Pankroz, Albertus Zwiehau ja rehelliset kampain

tekijät olivat meidän molempien rakkaita ystäviä. Olin jonkun aikaa

epätietoinen, antaisinko hänen luettavakseen joitakin C. F. Meyerin

kirjoista, sillä minusta oli todennäköistä, ettei hän ymmärtäisi

pitää arvossa sen liian hiotun kielen melkein latinan tapaista

tarkkuutta, ja arvelutti minua myöskin avata historian kuilujen

ristiriitoja hänen hiljaisen ja iloisen sydämensä samentajaksi.

Sensijaan kerroin hänelle pyhästä Fransiskuksesta ja annoin hänen

lukea Möriken kertomuksia. Omituiselta tuntui minusta hänen

tunnustuksensa, ettei hän olisi saattanut nauttia suurimmasta

osasta erästä kaunista kertomusta, ellei hän olisi saanut olla

niin usein saukon altaan ääressä ja siinä antautua kaikellaisiin

vesihaaveiluihin.

Hauskaa oli huomata, miten meistä vähitellen tuli sinut toistemme

kanssa. En ollut koskaan hänelle esittänyt lähempää tuttavuutta, eikä

hän olisi siihen suostunutkaan; aivan itsestään sattui tapahtumaan,

että sinuttelimme toisiamme, ja kun sen eräänä päivänä huomasimme,

naurahdimme vaan, emmekä siitä sen enempää välittäneet.

Kun alkava talvi oli tehnyt meidän ulkoilmamatkamme mahdottomiksi

ja jälleen istuin illat pitkät Boppin langon luona, niin huomasin

vähitellen, ettei uusi ystävyyteni ollut saavutettu sentään aivan

ilman uhrauksia. Puuseppä nimittäin oli yhä huonolla tuulella,

epäystävällinen ja harvapuheinen. Pitemmänpäälle ei häntä suututtanut

ainoastaan tuon hyödyttömän syöjän läsnäolo, vaan vieläpä minun

suhteeni häneen. Saattoi tapahtua, että juttelin kokonaisen illan

ystävällisesti Boppin kanssa, kun talonisäntä itse sitävastoin istui

vieressä huonontuulisena lukien sanomalehtiä. Muutoin tavallisen

kärsivällisen rouvansakin kanssa hän riitautui, kun tämä tällä

kerralla oli luja kannallaan eikä tahtonut ollenkaan, että Boppi

vietäisiin muualle hoidettavaksi. Useita kertoja koetin lepytellä

häntä ja tehdä hänelle uusia ehdotuksia, mutta hän ei huolinut

mistään. Päinvastoin muuttui hän pisteliääksikin, alkoi pilkata

ystävyyttäni kykyrää kohtaan ja katkeroittaa hänen elämäänsä.

Tottahan olikin, että sairas ja minä, joka paljo oleskelin päivittäin

hänen luonaan, olimmekin liikalaisia tuossa jo muutenkin ahtaassa

kodissa, mutta minä toivoin vaan yhä, että puuseppä yhtyisi meihin ja

rupeaisi rampaa rakastamaan. Vihdoin oli minun aivan mahdotonta tehdä

tahi tekemättä jättää mitään, joka ei olisi joko loukannut puuseppää

tahi ollut Boppille epäedullista. Koska vihaan kaikkia nopeita ja

pakoittavia päätöksiä -- jo Zürichissä ollessa oli Rikhard ristinyt

minut Petrus Cunctatoriksi -- odottelin viikkokausia ja olin alinomaa

tuskassa ja pelossa, että kadottaisin jommankumman tahi mahdollisesti

molempien ystävyyden.

Tämän epäselvän suhteen aina lisäytyvä vastenmielisyys ajoi minut

taas useammin kapakkaan. Kun tämä ikävä juttu oli eräänä iltana

taas minua erityisesti suututtanut, menin pieneen waadtlantitupaan,

ja join suutuksissani useampia litroja. Ensikerran jälleen kahden

vuoden perästä oli minun vaikea mennä pystössä omin jaloin kotia.

Seuraavana päivänä olin kuten tavallista juopottelun jälkeen hyvin

kylmäverisellä tuulella, rohkaisin itseni ja menin puusepän luo,

saadakseni tuon narripelin vihdoinkin loppumaan. Ehdoitin, että

hän uskoisi Boppin kokonaan minun huostaani, hän ei juuri pannut

vastaankaan ja muutaman päivän ajateltuaan suostui siihen kokonaan.

Pian senjälkeen muutin kykyräraukan kanssa uuteen asuntoon. Tuntui

melkein siltä, ikäänkuin olisin mennyt naimisiin, kun meidän

oli nyt entisen nuoren miehen elämän sijaan kahden aloitettava

oikea talous. Menihän se kuitenkin, vaikka alussa teinkin monta

epäonnistunutta taloudellista koetta. Siivoamassa ja pesemässä

kävi muudan palvelustyttö, ruuan kannoimme muualta, ja pian

tuntui yhteiselämämme meistä molemmista lämpimältä ja hyvältä. En

säikähtänyt siitä, että olin pakoitettu luopumaan huolettomista

pienistä ja suurista matkoistani. Työtä tehdessäni tuntui minusta

ystäväni hiljainen läsnäolo rauhoittavalta ja edulliselta. Pienet

sairaalle välttämättömästi osoitettavat palvelukset kuten pukeminen

ja riisuminen olivat minulle uusia ja alussa tuskin virkistäviä;

mutta ystäväni oli niin kärsivällinen ja kiitollinen, että häpesin ja

oikein koetin häntä huolellisesti hoitaa.

* * * * *

Professorin luona en ollut enää usein käynyt, useammin Elisabethin

luona, jonka kodissa oli huolimatta kaikesta alituisesti

viehätysvoimaa. Siellä istuskelin, ryypiskellen teetä tahi viiniä,

kuuntelin talonemännän soittoa ja tunsin joskus tunteitteni

kaihoisasti heltyvän, vaikkakin alituisella pilkanteolla Vainosinkin

kaikkia wertherimäisyyksiä povessani. Nuoruuden pehmeä rakkauden

itsekkäisyys oli vihdoinkin lopullisesti kadonnut rinnastani.

Meidän oikea suhteemme oli hieno, avomielinen sotatila, ja harvoin

tapasimme toisemme ilman ettemme olisi aina vähän kiistelleet

kaikessa ystävyydessä. Tuon viisaan rouvan vilkas ja naisten tapaan

hiukan erikoinen järki löysi rakastuneessa ja hieman karkeasyisessä

olennossani paljo kiinnekohtia ja kun pohjaltaan kunnioitimme

toisiamme, saatoimme sitä jäntevämmin joutua otteluun joistakin

vähäpätöisyyksistä. Erittäin koomillista oli minun puolustaa

vanhanpojan elämää -- naista vastaan, jonka äskettäin olisin

nainut vaikka millä ehdolla. Uskalsinpa kiusata häntä hiukan hänen

miehelläänkin, joka oli kunnon mies ja ylpeä henkevästä vaimostaan.

Hiljaisuudessa kyti vanha rakkaus kytemistään, mutta nyt se ei ollut

enää entinen vaativainen ilotulitus, vaan hyvä ja kestävä hiilos,

joka pitää sydämen nuorena ja jonka loisteessa toivoton vanhapoika

saattoi väliin talvi-iltoina lämmitellä sormiansa. Siitä alkaen

kun Boppi oli kokonaan tullut ystäväkseni ja ja kun tiesin, että

omistin pysyväisen, puhtaan rakkauden, saatoin vaaratta sallia

lempeni elää ikäänkuin jonkunmoisena sydämessäni säilyneenä nuoruuden

runollisuutena.

Muutoin opetti itse Elisabeth minua silloin tällöin tosi

naisellisilla huonon tuulen kohtauksillaan kylmentämään tunteitani ja

iloitsemaan sydämestäni nuoren miehen päivistäni.

Siitä alkaen kun Boppi tuli asumaan luokseni, jäivät käyntini

Elisabethin luona yhä vähemmälle. Boppin kanssa lueskelin,

katselin kuvia matkoiltani ja selailin päiväkirjojani, pelasin

dominoa; hankimme iloksemme puudeli-koiran, katselimme ikkunasta

talven tuloa ja juttelimme päivät pitkät milloin oikeita asioita

milloin joutavuuksia. Sairas oli kasvattanut itselleen itsenäisen

maailmankatsomuskannan, jonkunmoisen hyväntahtoisen huumorin

elähdyttämän asiallisen elämänymmärryksen, josta minulla oli

jokapäivä oppimista. Kun lumi alkoi tupruta taivaalta ja talvi

näyttihen ikkunan läpi koko puhtaassa kauneudessaan, kuvittelimme

itsellemme poikamaisella riemulla elävämme kinosten keskellä

kodikkaassa pirtin lämpimässä. Ihmistuntemuksen taidon, jonka

hankkimisessa olin ennen niin monet pohjat kuluttanut, opin nyt aivan

siinä ohessa. Boppin sielu oli täynnä kuvia hänen aikaisimmasta

ympäristöstään, jota hän hiljaisesti ja terävästi aina oli

tarkastellut, ja hän saattoi kerran ruvettuaan kertoa ihmeellisen

hyvin. Kykyrä-raukka ei ollut elämässään oppinut tuntemaan kuin

tuskin kolme tusinaa ihmisiä eikä ollut koskaan ollut mukana suurissa

ihmisvirroissa, mutta siitä huolimatta tunsi hän elämän paljoa

paremmin kuin minä, oli oppinut huomaamaan pienimmätkin seikat ja

löytämään joka ihmisessä uuden kokemuksen, ilon ja tiedon lähteen.

Eläinmaailmassa oli nyt kuten ennenkin meidän päähuvimme. Kun

emme enää voineet käydä eläintarhassa, kerroimme ja keksimme sen

eläimistä kaikellaisia satuja ja tarinoita. Useimmiten emme niitä

suoraan kertoneet, vaan esitimme ne dialoogeina aivan valmistamatta.

Esimerkiksi parin papukaijan rakkaudentunnustus, kohtauksia biisonin

perheessä, villisikojen illanviettoja.

"Miten voitte, herra Mäyrä?"

"Kiitos kysymästä, herra Kettu, siinähän se meneskelee. Kuten

muistatte kuoli rakas puolisoni ollessani vankeudessa. Hänen nimensä

oli Sutihäntä, kuten minulla jo oli kunnia Teille ilmoittaa.

Todellinen helmi, pyydän vakuuttaa, tod -- --."

"Oh, jättäkää hyvä naapuri nuo vanhat jutut, Te olette usein, ellen

väärin muista, kertonut minulle helmestänne. Herra jumala, eihän

tässä maailmassa eletä kuin yksi ainoa kerta, ilonrahtuistaan ei

mitenkään sovi itseltään turmella."

"Anteeksi, hra Kettu, jos olisitte tuntenut puolisoni, niin

ymmärtäisitte minua paremmin."

"Niin kyllä, niin kyllä. Jassoo, vai oli hänen nimensä Sutihäntä, vai

mitä? Kaunis nimi, silittävä nimi! Mutta -- niin, mitä minun piti

sanomanikaan -- olettehan huomannut, miten tuo sietämätön varpusten

tiuskutus taas on lisääntynyt? Olen tehnyt pienen suunnitelman."

"Varpusiako vastaan?"

"Juuri niin. Katsokaas, ajattelin näin: panemme hiukan leipää

aitauksen eteen, ja rupeemme rauhallisesti makaillen niitä veitikoita

odottamaan. Sittehän nyt piru on, ellemme nappaa siitä yhden ja

toisen. Mitä arvelette?"

"Oivallista, hra naapuri."

"Olkaapa nyt sitte hyvä ja pankaa tuohon hiukan leipää. -- Ka se!

Mutta kentiesi siirrätte sitä hiukan enemmän oikealle, niin se on

meille kummallekin hyödyksi. Nähkääs, ikävä kyllä ei minulla ole

tällä kertaa yhtään penniä. Kas niin, sillä tavalla. Nyt varuillaan!

Paneudumme makaamaan, silmät kiinni -- ssst! tuossa lentää jo yksi!"

(Paussi.)

"No, hra Kettu, eikö vielä mitään?"

"Miten kärsimätön Te olette! Ikäänkuin olisitte ensi kertaa metsällä!

Metsästäjän täytyy osata odottaa, odottaa, kolme kertaa odottaa! Siis

vielä kerran!"

"Mutta mihin on leipä joutunut?"

"Lempo!"

"Leipäähän ei olekaan enää!"

"Onko se mahdollista! Leipääkö ei oi? Todellakin -- kadonnut! No vie

sun seitsemän seppää! Luonnollisesti tuo kirottu tuuli."

"Hm-m, minulla on omat ajatukseni asiasta. Minusta kuulosti äsken,

että Te söitte jotakin."

"Mitä? Minäkö jotakin syönyt? Mitä sitten?"

"Luultavasti leipää."

"Teidän otaksumisenne ovat selvyydessään suorastaan loukkaavia,

hra Mäyrä. Täytyyhän tosin sietää naapureiltaan sana silloin,

toinen tällöin, mutta tämä menee liian pitkälle, sanon minä.

Oletteko ymmärtäneet? Minäkö olisin syönyt Teidän leipänne? Mitä Te

ajattelette? Ensin pitää tässä kuulla tuhatkin kertaa tuota Teidän

imelää juttuanne helmestänne, sitten keksin minä hyvän tuuman,

panemme leivän syötiksi --"

"Sen tein minä! Minähän annoin leivän."

"-- panemme leivän syötiksi, rupean vaanimaan, kaikki käy hyvin,

silloin tulette Te joutavine loruinenne, -- varpuset tiehensä,

metsästys mennyt turhaan, ja nyt olen minä muka syönyt leivänkin!

Kyllä saatte odottaa, että sen takaisin tuon."

Sillätavoin kuluivat jälkeenpuoliset ja illat nopeaan. Olin mitä

parhaimmalla tuulella, työskentelin mielelläni ja ihmettelin, miten

ennen olin ollut veltto, pahantuulinen ja raskasmielinen. Paras

ystävyyteni aika Rikhardin kanssa ei ollut ollut hauskempi kuin nämä

hiljaiset iloiset päivät, jolloin ulkona lumihiutaleet tanssivat

ja me lieden ääressä puudelin kanssa kolmikantaan hauskoja hetkiä

vietimme.

Ja silloin juuri piti Boppin mennä tekemään ensimäinen ja viimeinen

tuhmuutensa! Omassa mukavuudessani olin luonnollisesti sokea

huomaamaan, että hän oli kipeämpi kuin tavallisesti. Mutta hän,

tuo pelkkä vaatimattomuus ja rakkaus, oli vaan tyytyväisempi kuin

koskaan ennen, ei valittanut, ei kieltänyt minua edes tupakoimasta,

ja niin sai hän maata yönsä kärsien, yskien ja hiljaa voihkien. Aivan

sattumalta kuulin hänen valittavan, kun kerran viereisessä huoneessa

kirjoitin myöhään yöhön saakka ja hän jo aikoja luuli minun menneen

nukkumaan. Miesparka oli aivan kivettyä säikähdyksestä, kun astuin

hänen huoneeseensa lamppu kädessä. Panin lampun syrjään, istuin hänen

vuoteensa reunalle ja panin toimeen kuulustelun. Kauan koetti hän

vieläkin kierrellä, mutta sitten tuli totuus esiin.

"Ei se niin vaarallista ole", sanoi hän arasti. "Paljo liikkuessa

vaan sydämessä kouristava tunne, ja samoin myös väliin hengittäessä."

Hän pyysi anteeksikin, ikäänkuin olisi hänen sairastumisensa ollut

joku rikos.

Aamulla menin lääkärin luo. Päivä oli kaunis ja pakkasenkirkas,

ahdistukseni ja huoleni häipyivät ja rupesinpa jo ajattelemaan

jouluakin, miten sen laittaisin hauskaksi Boppin kanssa. Lääkäri

oli kotona ja lähti hartaasta pyynnöstäni mukaani. Ajoimme sinne

hänen mukavissa vaunuissaan, nousimme portaita ylös, tulimme

Boppin kamariin, siellä alkoi tunnusteleminen, koputtaminen ja

kuunteleminen, ja kun lääkärin kasvonilmeet ainoastaan hiukan

kirkastuivat ja tulivat tyynemmiksi, haihtui iloni kokonaan.

Kolotusta, sydämen heikkoutta, vakavaa laatua -- kuuntelin vaan

kirjoittaen kaikki muistiini ja itsekin hämmästyen, kun en ollenkaan

vastustanut lääkärin ehdotusta, että Boppi vietäisiin sairaalaan.

Iltapäivällä saapuivat sairasvaunut ja palatessani sairaalasta

tyhjiin huoneisiini olin sanomattoman surullisella tuulella, puudeli

tunkeili jalkoihini, sairaan suuri tuoli samoinkuin hänen huoneensa

olivat tyhjinä.

Sellaista on rakkaus. Se tuottaa tuskia, ja niistä sain kärsiä

paljon seuraavana aikana. Mutta vähä on merkitystä sillä, kärsimmekö

vai emme. Kaikki riippuu siitä, onko toverinamme voimakas elämä,

huomaammeko sen läheisen, elävän suhteen, josta kaikki elämä meissä

riippuu ja huomaammeko valvoa, ettei rakkaus meissä koskaan lopu.

Antaisin kaikki iloiset päiväni, mitä minulla on koskaan ollut,

kaikki rakastumiseni ja runoilijasuunnitelmani, kunhan vain siitä

edestä vielä kerran saisin astua kaikkein pyhimpään samoin kuin tuona

aikana. Katkeraa tuskaa tuntevat silloin silmät ja sydän, kaunis

ylpeytemme ja itserakkautemme saapi myös tuntuvat pistonsa, mutta

jälkeenpäin muutumme sitten niin hiljaisiksi, niin vaatimattomaksi,

niin paljoa kypsemmiksi ja sydämessämme elinvoimaisemmiksi!

Jo pienen, vaaleanverisen Agin kanssa oli osa vanhaa olemustani

hautaan laskettu. Nyt näin ramparaukkani, jota olin koko sydämestäni

rakastanut ja jonka kanssa olin jakanut koko elämäni, kärsivän

ja hitaasti, hitaasti kuolevan, ja itse kärsin joka hetki hänen

kanssansa ja otin osaa kuoleman pyhyyden kaikkeen kauheuteen.

Rakkauden taidossa olin vasta aivan alottelevainen ja sain jo ensi

kappaleessa samalla alottaa vakavan kertomuksen kuolemisen taidosta.

Tätä aikaa en sivuuta vaieten kuten Pariisin ajan. Siitä tahdon puhua

ääneen kuten rouva morsiusajastaan tahi harmaahapsi poikuutensa

päivistä.

Näin ihmisen kuolevan, jonka elämä oli ollut vaan kärsimystä ja

rakkautta. Kuulin hänen laskevan leikkiä kuin lapsen, vaikka hän

aavisti kuoleman työn edessään. Näin kuinka hänen katseensa tuskien

keskelläkin haki minua, ei kerjätäkseen, vaan rohkaistakseen minua

ja osoittaakseen minulle, että nämä kohtaukset ja kärsimykset olivat

jättäneet parhaan hänessä koskematta. Silloin olivat hänen silmänsä

suuret ja hänen riutuvia kasvojaan ei silloin huomannut, vaan

ainoastaan hänen suurten silmäinsä loisteen.

"Voinko tehdä sinulle mitään, Boppi?"

"Kerro jotakin. Ehkä tapiirista."

Kerroin hänelle tapiirista, hän sulki silmänsä ja vaivalla saatoin

puhua kuten ennen, sillä itku oli alituisesti kurkussani. Ja

luullessani hänen nukkuneen tahi ettei hän minua muuten kuullut,

vaikenin heti. Silloin avasi hän heti silmänsä.

"-- Ja sitten?"

Kerroin edelleen, tapiirista, puudelista, isästäni, pienestä,

häijystä Mattheus Spinellistä, Elisabethistä.

"Niin, hän on ottanut tyhmän miehen. Niin saattaa käydä, Peter!"

Usein alkoi hän äkkiä puhua kuolemasta.

"Se ei ole leikin asia, Peter. Kaikista raskain työ ei ole niin

vaikeata kuin kuoleminen. Minussa saapi kuolema vaivansa palkituksi,

pääsen irti kykyrästäni, lyhyistä jaloistani ja rammoista

nivusistani. Mutta sinusta ei paljo lähde leveiden hartioittesi ja

kauniiden, terveitten jalkaisi vuoksi."

Ja kerran viimeisinä elonpäivinään heräsi hän lyhyestä unesta ja

sanoi aivan ääneensä:

"Sellaista taivasta, josta pappi puhuu, ei ole ollenkaan. Taivas on

paljoa kauniimpi. Paljoa kauniimpi."

Puusepänvaimo tuli usein häntä tervehtimään ja oli hienotunteisesti

osaaottavainen ja avulias. Mutta puuseppää itseään ei suureksi

surukseni näkynyt.

"Mitä arvelet?" kysäsin Boppilta kerran, "pääseeköhän tapiiri

taivaaseen?"

"Pääsee", sanoi hän ja nyökäytti päätänsä. "Siellä ovat kaikki

eläimet, alppivuohetkin."

Joulu tuli ja me vietimme pienen joulujuhlan hänen vuoteensa

vieressä. Oli kovia pakkasia, jälleen taas suvesi, ja uutta lunta

sateli iljanteelle, mutta siitä kaikesta en huomannut mitään. Kuulin

Elisabethin synnyttäneen pienen pojan, mutta unehdutin senkin. Rouva

Nardinilta tuli aivan hassunkurinen kirje, luin sen hätäpikaa läpi

ja panin pois. Työni toimitin aivan kuin vihurilla, alati tuntien

varastavani omaa ja kuolevan aikaa. Sitten riensin kiihtyneenä

ja väsyneenä sairaalaan ja siellä vallitsi iloinen hiljaisuus,

Boppin vuoteen vieressä istuin puolet päivät, uneksuen syvän rauhan

ympäröimänä.

Vähää ennen loppuaan oli hänellä muutamia parempia päiviä.

Kummallista oli, että silloin näytti juuri eletty aika kokonaan

häipyneen hänen muistostaan, hän eli kokonaan aikaisempaa elämäänsä.

Kahteen päivään ei hän puhunut muista kuin äidistään. Pitkältähän hän

ei voinut puhua, mutta noina tuntikausia kestävinä välihetkinä näki

hänen äitiään ajattelevan.

"Olen kertonut hänestä sinulle liian vähän", valitti hän, "et saa

unohtaa mitään siitä, mitä häntä koskevaa olen kertonut, sillä

muutoin ei löydy ketään, joka hänestä tietäisi ja olisi hänelle

kiitollinen. Olisi hyvä, Peter, jos kaikilla ihmisillä olisi

sellainen äiti. Hän ei vienyt minua vaivaishoitoon, kun en enää

voinut tehdä työtä."

Hän hengitti vaivaloisesti. Hetkisen kuluttua alkoi hän puhua

uudelleen.

"Hän on rakastanut minua eniten kaikista lapsistaan ja on pitänyt

minut luonansa kuolemaansa saakka. Veljet, ovat menneet maailmalle

ja sisar on mennyt naimisiin puusepän kanssa, minä vaan olen ollut

kotona, ja vaikka hän oli köyhä, ei hän antanut minulta mitään

puuttua. Et saa, Peter, unehduttaa äitiäni. Hän oli hyvin pieni,

kentiesi pienempi kuin minä. Kun hän antoi minulle kättä, niin oli

niinkuin pienen pieni lintu olisi käteni päälle istahtanut. Naapuri

Rütimann oli sanonut, että äidilleni riittää hänen kuoltuaan lapsen

kirstu."

Hänelle itselleenkin olisi lapsen kirstu hyvin riittänyt. Puhtaassa

sairasvuoteessaan makasi hän niin pienenä ja vaatimattomana, hänen

kätensä näyttivät sairailta naisen käsiltä, ne olivat pitkät,

ohuet, valkoiset ja vähän rypistyneet. Kun hän herkesi äidistään

uneksimasta, tuli minun vuoroni. Hän puheli minusta, aivan kun en

olisi ollut läsnä.

"Hän on, tottakyllä, oikea pahanonnenlintu, mutta ei siitä ole ollut

hänelle mitään vahinkoa. Hänen äitinsä on kuollut liian varhain."

"Tunnetko minua vielä, Boppi?" kysyin minä.

"Kyllä, hra Camenzind", sanoi hän leikillisesti ja naurahti hyvin

hiljaa.

"Kunpa vaan voisin laulaa", tuumi hän kohta perään.

Viime päivänään kysyi hän vielä: "Kuule, eihän sairaala ole vaan

liian kallis? Saattaisi käydä sinulle liian kalliiksi."

Vastausta ei hän kuitenkaan kaivannut. Hieno puna kohosi hänen

kalpeille kasvoilleen, hän sulki silmänsä ja näytti hetkisen aivan

ylen onnelliselta.

"Loppu lähestyy", sanoi sairaanhoitajatar.

Mutta vielä kerran avasi hän silmänsä, katsoi minuun veitikkamaisesti

ja liikutti kulmakarvojansa ikäänkuin hän olisi halunnut nyökäyttää

päätään. Nousin, panin käteni hänen vasemman olkapäänsä alle, ja

kohotin häntä hiljaa, mikä aina oli lievittänyt hänen kärsimyksiään.

Maaten siten käsissäni värähtelivät hänen huulensa tuskasta, kunnes

hän käänsi hiukan päätänsä ja värisi ikäänkuin vilusta. Se oli

vapahduksen hetki.

"Miten voit, Boppi?" kysyin vielä. Hän oli kuitenkin tuskistaan

vapaa ja kylmeni sylissäni. Se oli tammikuun seitsemäs päivä klo

1 iltapäivällä. Iltaan mennessä oli meillä jo kaikki valmiina, ja

tuo pieni epämuodostunut ruumis makasi arkussaan rauhallisesti

ja puhtaana, odotellen hetkeä, jolloin hänet vietäisiin pois

haudattavaksi. Näiden kahden päivän aikana ihmettelin alituisesti,

miksi en ollut juuri erittäin surullinen enkä toimetonkaan, enpä

edes itkenytkään. Olin sairauden aikana jo kerennyt niin perinpohjin

oppia tuntemaan eron ja jäähyväisten katkeruuden, ettei minulla ollut

enää uusia tunteita paljo jäljellä, joten vapahduksen hetkenä omakin

tuskani rauhalliseksi levoksi ja tyyneydeksi kirkastui.

Siitä huolimatta oli minusta kuitenkin nyt sopiva aika lähteä

kaupungista kaikessa hiljaisuudessa, ja levähtää jossakin syrjäisessä

seudussa, mieluimmin etelässä, ja vihdoinkin panna vasta karkeille

kuteille saadun runoteokseni oikeisiin kangaspuihin. Rahaa oli

minulla hiukan jäljellä, jonka vuoksi heitin kirjalliset sitoumukseni

sikseen ja laittauduin valmiiksi kevään tullen valmistamaan huoneeni

ja lähtemään. Ensiksi Assisiin, jossa vihannesrouva odotteli

käyntiäni, sitten lujasti työhön jonnekin syrjäiseen vuorenloukkoon.

Olin mielestäni nähnyt jo niin riittävän paljo elämää ja kuolemaa,

että hyvällä syyllä saatoin kehoittaa ihmisiä itseäni kuulemaan.

Hyväntuulisella kärsimättömyydellä odottelin maaliskuuta jo

edeltäpäin nauttien korvat täynnä italialaisia voimasanoja ja nenässä

kutkuttava tuoksu riisiruuista, appelsiineista ja chiantiviinistä.

Suunnitelmani oli moitteeton ja tyydytti minua sitä paremmin kuta

enemmän sitä harkitsin. Oli hyvä kuitenkin, että edeltäpäin osasin

nauttia chiantiviinistä, sillä kaikki tapahtuikin aivan toisin kuin

olin aikonut.

Ravintolanisäntä Nydeggerin liikuttavasta, omituisesti kirjoitetusta

kirjeestä sain tietää, että lunta oli satanut hyvin paljo, että

kylässä ei ollut karjan ja ihmisten laita hyvin ja että erittäinkin

oli minun isäni tila niin ja näin, joten kaikenkaikkiaan olisi

hyvä, jos voisin lähettää rahaa tahi tulla itse. Kun minun ei

sopinut lähettää rahaa ja todellakin tunsin itseni huolestuneeksi

vanhuksen takia, niin päätin matkustaakin sinne. Saavuin kylään

ikävänä talvipäivänä, tuulen ja lumituiskun vuoksi en voinut nähdä

vuoria enkä huoneita, joten oli vallan hyvä, että tunsin tien

ummessasilminkin. Vanha Camenzind olikin vastoin otaksumistani

jalkeilla ja istui köyhänä ja surkutuulisena uuninpankolla, jossa

häntä oli piirittämässä eräs naapurinvaimo, joka juuri oli tuonut

hänelle maitoa ja parhaillaan perinpohjin ja hartaasti saarnasi

hänelle hänen huonon elämänsä johdosta, antamatta minunkaan tuloni

itseään häiritä.

"Ole vaiti, Peter on täällä", sanoi harmaapää syntinen iskien minulle

silmää.

Mutta häiriytymättä jatkoi vaimo saarnaansa. Istuuduin tuolille,

odottelin hänen lähimmäisenrakkautensa ehtymistä, ja huomasin hänen

saarnassaan muutamia kohtia, jotka eivät minuakaan vahingoittaneet.

Kuunnellessani katselin, miten lumi suli päällysvaatteiltani ja

kengiltäni, muodostaen ensin ympärilleni märjän paikan ja vihdoin

tyynen lammikon. Vasta kun vaimo oli saanut saarnansa loppuun seurasi

tuo vähän juhlallisempi jälleennäkemisen kohtaus, johon hänkin hyvin

ystävällisesti osaa otti.

Isä oli menettänyt voimiaan tuntuvasti. Muistin jälleen tuonnoista

lyhyeen loppunutta koettani hoitaa häntä. Sillä ei näkynyt asia

kuitenkaan silloin tulleen autetuksi, että matkustin pois, joten nyt

saatoin, kun se todella oli tarpeen, ryhtyä asiaan uudelleen.

Mutta eihän voi vaatiakaan vanhalta, kärtyiseltä talonpojalta, joka

ei ole ollut miehuutensakaan päivinä mikään siveyden esikuva, että

hän vanhuudenvaivoissaan olisi mikään lempeys ja liikutuksella

ottaisi vastaan pojanrakkauden osoitteet. Sellainen ei ollut

isänikään, vaan muuttui sitä vastenmielisemmäksi kuta kipeämpi hän

oli ja maksoi minulle kaiken, millä ennen olin häntä kiusannut,

takaisin, ellei juuri koron kanssa niin kuitenkin kuitiksi ja hyvällä

mitalla. Sanoja hän kyllä osasi säästää ja varovaisesti käyttää minua

vastaan, mutta hänellä oli muita karkeita keinoja, joilla hän osoitti

sanoihin turvautumatta olevansa tyytymätön, katkera ja pahantuulinen.

Väliin ihmettelin, tulisiko minustakin mahdollisesti vanhuuden tullen

samallainen, mahdoton, oikullinen äijänkarilas. Juopottelu oli hänen

kohdalleen jokseenkin loppunut, ja sen lasin hyvää etelän viiniä,

jonka hänelle joka päivä tarjosin, joi hän hyvin pahantuulisena,

koska vein aina heti pullon takaisin kellariin, jonka avainta en

antanut hänelle koskaan.

Vasta helmikuun lopussa tulivat nuo kirkkaat viikot, jotka

tekevät vuoriston talven niin ihanaksi. Korkeat, lumenpeittämät

vuoriharjanteet kohosivat huikaisevan kirkkaina tummansiniselle

taivaalle ja näyttivät kuulakkaan kevätilman vuoksi olevan hyvin

lähellä. Niittyjä ja rinteitä peitti lumi, -- vuoristotalven lumi,

joka on niin valkoista, kylmän hohteista ja kristalleja täynnä, ettei

laaksoissa koskaan. Pienissä kohopaikoissa viettää auringon valo

keskipäivällä loistavia juhlia, notkoissa ja pimennon puolella on

täyteläisiä, sinertäviä varjoja, ja koko ilma on viikkoja kestäneen

lumisateen vuoksi niin puhdas, että jokainen hengähdyskin on

nautinto. Loivemmilla rinteillä huvittelee lapsikansa mäenlaskulla,

ja päivällisen jälkeen näkee vanhojen ihmisten seisoskelevan kujilla

ja paistattelevan auringossa, vaikka yöllä on niin pakkanen että

nurkat paukkuvat. Keskellä valkoista lumimaisemaa väikkyy sinisenä

ja tyynenä koskaan jäätymätön järvi, kauniimpana kuin milloinkaan

kesällä. Joka päivä ennen päivällistä vein isäni ulos oven eteen

istumaan, ja katselin, miten hän oikoi ruskeita, ja ryhmyisiä

koukkusormiaan ihanassa auringon lämmössä. Mutta hetkisen kuluttua

alkoi hän kuitenkin yskiä ja valittaa vilua. Se oli vaan kuitenkin

yksi hänen viattomia konstejaan, joiden nojalla hän sai syytä vaatia

minulta ryyppyä; sillä ei yskää paremmin kuin viluakaan tarvinnut

ottaa vakavalta kannalta. Niinpä sai hän ryypyllisen gentsianaa tahi

absinttia, alkoi taiteellisesti vähentää yskimistään ja iloitsi

selkäni takana luullen vetäneensä minua nenästä. Syötyämme jätin

hänet yksin, sidoin säärystimet jalkaani ja samoilin pari tuntia

vuorilla, niin paljo kuin mahdollista oli, ja palasin kotia liukuen

pitkin jäisiä hankia mukaan otetun heinäsäkin päällä.

Kun se aika tuli, jolloin olin aikonut matkustaa Assisiin, oli

mailla vielä metrin paksuinen lumi. Vasta huhtikuussa alkoi kevät

näyttää elonmerkkejä, ja lumi suli yhtäkkiä niin pahanenteisen

nopeasti, ettei meidän kylässä oltu moista ennen nähty. Öin ja

päivin ulvoi föhn, kaukaa kuului lumivyöryjen jyrinää, tulvapurot

pauhasivat raivoten ja temmaten mukaansa suuria kallioita ja

murskattuja puita heitellen niitä meidän köyhälle, kaltaiselle

maakaistaleellemme ja hedelmäviljelyksillemme. Föhn karkoitti uneni,

läpi öiden kuuntelin jännityksellä ja pelolla myrskyn pauhaavan,

lumivyöryjen jyrisevän ja kuohuvan järven ryntäävän rantojaan

vastaan. Tänä kevään taistelun kuumeisena aikana valtasi minut

vielä kerran tuo jo voitettu rakkauteni sellaisella voimalla, että

nousin yöllä ylös, menin ikkunaan ja huusin katkerien tuskien

vallassa lemmensanoja Elisabethille ulos pimeyteen ja myrskyyn. Sen

jälkeen kun Zürichissä yöllä raivosin rakkaudesta tuolla kukkulalla,

yläpuolella italialaisen taiteilijattaren asuntoa, ei intohimo ollut

tähän saakka saanut niin vastustamatonta valtaa kuin nyt. Usein

tuntui minusta siltä, ikäänkuin olisi tuo ihana nainen minua aivan

lähellä ja hymyilisi minulle, mutta väistyisi joka askeleelta,

minkä häntä lähemmäksi kävisin. Tulivatpa ajatukseni mistä hyvänsä,

aina palasivat ne muuttumatta tähän mielikuvaan takaisin, jota

takaa-ajaessaan aivoni työskentelivät haavoitetun tavoin, joka aina

on pakoitettu kutkuttavaa haavaansa kynsimään. Häpesin itseäni,

vaikka sekin oli yhtä kiduttavaa kuin hyödytöntäkin, kirosin

föhn-tuulta ja tunsin kuitenkin kaikkien tuskieni ohessa salaisen,

lämpimän virran, samallaisen kuin poikuuteni aikoina ajatellessani

ihanaa Rösiä, jolloin lämmin verivirta suonissani kuohui.

Ymmärsin ettei tälle sairaudelle voinut löytää mitään lääkitsevää

yrttiä, ja koetin siis edes tehdä hiukan työtä. Rupesin tekemään

alustavia töitä suureen teokseeni, tein muutamia harjoitelmia ja

huomasin pian, ettei aika ollut sitä varten sopiva. Sillävälin

kuului kaikkialta huonoja uutisia föhn-tuulen tekosista ja omassa

kylässämmekin tuli hätä käteen. Purojen tokeet olivat puoleksi

hävitetyt, monet talot, ladot ja tallit olivat tuntuvasti

vahingoittuneet, ulkokylistä saapui useita, jotka olivat jääneet

kodittomiksi, kaikkialla hätää ja valitusta eikä kellään rahaa.

Silloin tapahtui omaksi onnekseni, että kylätuomari pyysi minua

saapumaan raatihuoneelle ja kysyi, enkö tahtoisi avustaa heidän

yhteisen hädän avustamiseksi asettamaansa valiokuntaa. Minulle

uskottaisiin asian esittäminen kantonin neuvostolle ja erittäinkin

pitäisi minun sanomalehtien kautta saada muu maa liikkeelle

avunantoon. Oli omiaan, että sain tilaisuuden unohtaa omat

hyödyttömät kärsimykseni vakavammissa ja arvokkaammissa tehtävissä,

ja niin ryhdyin epätoivoissani asiaan. Kirjeellisesti sain Baselissa

heti keräyksen toimeen. Kantonilla ei ollut kuten jo edeltäpäin

tiesimme ollenkaan rahaa ja lähetti se vaan pari aputyömiestä.

Nyt käännyin sanomalehtien kautta yleisön puoleen; kirjeitä,

avustuksia ja kysymyksiä alkoi tulla ja kirjeiden kirjoittamisen

ohella oli minun vielä kunnallisneuvostossa riiteleminen pahapäisten

talonpoikaiskollojen kanssa.

Nämä pari ankaraa heltiämätöntä työviikkoa tekivät minulle hyvää. Kun

asiat oli laitettu laidallensa ja minun osanottoni niiden hoitoon

oli käynyt vähemmän välttämättömäksi, niin silloin jo viheriöitsivät

yltympäri ruohokentät, järvi välkkyi lempeän sinertävänä ja vuorten

rinteiltä oli lumi kadonnut. Näihin aikoihin oli isä ennen tervannut

venheensä, äiti sitä katsellut puutarhasta ja minä myöskin seuraillut

tuota vanhaa tuttua työtä, isän piipusta pullahtelevia savupilviä

sekä keltaisia perhosia. Nyt ei ollut enää venhettä tervattavana,

äiti oli aikoja sitten maannut maan mullassa ja isäni värjötti

pahantuulisena turvattomassa kodissaan. Eno-Konrad muistutti myös

usein mieleeni entisiä aikoja. Usein tarjosin hänelle isän tietämättä

lasillisen viiniä, ja kuulin hänen juttujaan monista keksinnöistään,

joita hän kuvaili ja kertoili hyväntahtoisesti hymyillen, mutta

myöskin hiukan ylpeänä. Nykyisin ei hän enää uusia tehnytkään ja ikä

oli häneenkin jo tuntuvasti koskettanut, vaikkakin siitä huolimatta

hänen kasvoissaan ja naurussaan oli vieläkin jotakin poikamaista

ja nuorta, joka virkisti minua. Hän oli usein lohdutuksenani ja

ajankulukkina, kun en aina voinut viihtyä kotona isäukon luona.

Viedessäni häntä viinin juontiin astua köpytteli hän kiireesti

vierelläni ja koetti kaikin voimin pysyä rinnallani väärillä,

laihoilla säärillään.

"Tartu purjeisiin, eno-Konrad!" kehoittelin minä häntä silloin, ja

purjeesta johtui puhe aina vanhaan venheeseemme, jota ei enää ollut

olemassa ja jota hän muisteli kuin rakasta vainajaa. Kun tuo vanha

palvelija oli minullakin rakkaassa muistossa, muistelimme kaikki sen

yhteydessä olevat asiat pienimpiä yksityiskohtia myöten.

Järvi oli yhtä sininen kuin ennenkin, aurinko yhtä juhlallinen

ja lämmin, minä vanhapoika katselin keltaisia perhosia ja tuntui

mielestäni siltä, ikäänkuin kaikki olisi pohjaltaan aivan entisellään

ja ikäänkuin voisin nyt kuten ennenkin heittäytyä ruoholle poikuuden

unelmia uneksumaan. Mutta ettei asia niin ollut ja että jo olin

menettänyt suuren osan elämääni koskaan näkemättömiin, siitä saatoin

tulla joka päivä vakuutetuksi pestessäni, jolloin ruosteisesta

läkkimaljasta isonokkainen ja hapansuinen naamani vastaani

välkähteli. Vielä parempaa huolta piti Camenzind vanhempi siitä,

etten joutunut väärään käsitykseen aikojen muuttuvaisuudesta, ja jos

halusin kokonaan temmaista itseni keskelle nykyisyyden todellisuutta,

niin en tarvinnut tehdä muuta kuin avata ahtaan pöytälaatikkoni,

jossa tuleva suurteokseni virui ja nukkui, s.o. pakka vanhentuneita

kokeita ja seitsemän kahdeksan suunnitelmaa. Mutta laatikon avasinkin

harvoin.

Vanhuksen hoidon ohella oli minulla kylliksi työtä pitää kunnossa

rappiolle joutunutta talouttamme. Lattioissa oli syviä kuiluja, uuni

ja liesi olivat puutteelliset, savusivat ja toivat häkää sisään,

ovet eivät menneet kiinni ja portaat vinnille, muinoiselle isän

kurittavan olemuksen näyttämölle, olivat hengenvaaralliset. Ennenkuin

siinä voitiin mitään tehdä oli kirves tahkottava, saha terotettava,

vasara lainattava ja nauloja haalittava kokoon, ja lopuksi etsittävä

muinaisesta puuvarastosta käsille kelpaavia laudankappaleita.

Työkalujen ja vanhan tahkon korjuussa auttoi hiukan eno-Konrad, mutta

hänkin oli käynyt liian vanhaksi ja kumaraksi ollakseen erityisesti

avuksi. Niinpä hieroin rakoille valkoiset käteni vastahakoisia

puita taivutellessani, pyöritin kolkkuvaa tahkoa, kiipeilin

kaikinpuolin vuotavaksi käyneelle katolle, naulasin, vasaroitsin,

panin uusia kattopäreitä, veistin, jolloin hiukan lihavanpuoleinen

Aatamini monta hikipisaraa tipahdutti. Väliin herkesin työstäni

keskellä vasaran iskua, erittäinkin ikävän pärekaton naulauksen

aikana, suoristin selkääni, vetäsin puoleksi sammuneen sikarin

palamaan, katselin syvää sinitaivasta ja nautin laiskuudestani siinä

ilahduttavassa varmuudessa, että nyt ei isä ollut minua kiiruhtamassa

ja haukkumassa. Sattuipa silloin naapureita, vaimoja, vanhuksia ja

koululapsia käymään sivu, heti ryhdyin laiskuuteni kaunistukseksi

ystävällisenä naapurina heidän kanssaan juttelemaan ja sain

vähitellen sellaisen maineen, että siinä on mies, jonka kanssa sopii

jutella järkevä sana silloin tällöin.

"Aika lämmin tänään, Lisbeth?"

"Niin on, Peter. Mitäs teet?"

"Kattoa naulaan."

"Kyllä jo kannattaakin, kauan se on jo sen tarpeessa ollutkin."

"Niinpä kyllä!"

"Mitäs ukko raataa? Hänhän täyttää jo pian seitsemänkymmentä."

"Kahdeksankymmentä, Lisbeth, kahdeksankymmentä. Mitähän arvelet, kun

mekin kerran pääsemme niin vanhoiksi? Siinä ei ole leikin tilaa."

"Niinpä niin, Peter, mutta minun täytyy kiiruhtaa miehelleni ruokaa

laittamaan. Tee työsi hyvin sillävälin!"

"Hyvästi, Lisbeth."

Ja kun hän kulki edelleen, juomanoppo kädessään huivilla peitettynä,

puhaltelin savupilviä ilmaan, katselin hänen jälkeensä ja mietin,

miksi kaikki ihmiset näyttivät hyörivän toimissaan niin ahkerina, ja

minä vaan kaksi kokonaista päivää naulaisin samaa kattoa. Vihdoinkin

sain sen toki valmiiksi. Poikkeuksen vuoksi seurasi isänikin

hartaasti työtäni, ja kun en mitenkään voinut päästää häntä katolle,

täytyi minun kuvailla työtäni perinpohjin ja tehdä tili jokaisesta

päreenpuoliskostakin, jolloin kaikki kehuminen minun osaltani jäi

sikseen.

"Hyvä on", myönteli hän, "hyvä on, vaikka en olisi juuri uskonut,

että saat sen tänä vuonna valmiiksi."

* * * * *

Kun tarkastelen ja mietiskelen matkojani ja elämän yrityksiäni, niin

minua sekä ilahduttaa että suututtaa se seikka, että olen omallekin

kohdalleni tullut kokemaan sen vanhan totuuden, että kalat kuuluvat

veteen ja talonpojat maalle, ja ettei Nimikonin Camenzindistä

voi millään keinolla tehdä kaupunki- ja maailma-ihmistä. Totutan

itseni pitämään tämän aivan säännönmukaisena ja olen iloinen, että

kömpelö maailmallisen onnen metsästykseni päättyi vasten tahtoani

tähän vanhaan kulmaukseen järven ja vuorien väliin, jonne kuulun ja

jossa hyveeni ja paheeni, ja erittäinkin paheeni, ovat ikäänkuin

asiaan kuuluvia ja perittyjä. Ulkona maailmalla olin ollut vähällä

unohtaa kotiseutuni ja olinpa melkein jo pitänyt itseänikin

jonakin harvinaisena kasvina; nyt ymmärrän taas, että se oli vaan

Nimikonien henkeä, joka näytteli elonmerkkejä eikä tahtonut taipua

muun maailman elämään. Täällä ei kenellekään juolahda mieleen

pitää minua minään eräkkäänä, ja katsellessani vanhaa isääni tahi

eno-Konradia olen minä aivan kelvollinen poika ja sisarenlapsi. Niitä

muutamia harakanhyppyjä, joita olen tehnyt hengen valtakunnassa

etsiessäni sitä niinsanottua sivistystä, saattaa vallan hyvin

verrata enoni kuuluisaan purjehdusyritykseen, paitsi että ne tulivat

minulle kalliimmiksi rahassa, vaivoissa ja ihanissa vuosissa.

Ulkonaisestikin on minusta jälleen tullut kokonaan täkäläinen, nyt,

kuin nepaani Kuoni leikkaa partaani ja kun jälleen käytän tuppivyötä

housunkannattimeksi ja juoksentelen paitahihasillani, ja kun kerran

vanhenen ja pääni harmaantuu, voin aivan huoleti huomaamatta siirtyä

isäni tilalle ja ruveta hoitamaan hänen pientä tehtäväänsä kylämme

elämässä. Ihmiset tietävät vaan, että olen vuosikausia oleskellut

ulkona maailmalla, ja varonpa visusti heille ilmoittamasta,

minkälaista koiranvirkaa siellä olen toimittanut ja minkälaisissa

ämpäreissä uinut, sillä silloin sataisi pian pilkkaa ja liikanimiä.

Aina kertoessani Saksasta, Italiasta ja Pariisista röyhistän rintaani

hieman ja tulenpa itsekin joskus kunniallisimmissa kohdin epäilleeksi

omaa totuudenrakkauttani.

Ja mitä on minulta nyt saalista näiltä näin monilta harharetkiltäni

ja menneiltä vuosiltani? Nainen, jota rakastin ja rakastan vieläkin,

kasvattaa paraillaan Baselissa kahta kaunista lastansa. Toinen, joka

rakasti minua, on sopinut kohtalonsa kanssa ja myö edelleen hedelmiä,

vihanneksia ja siemeniä. Isäni, jonka vuoksi olen palannut tähän

pesään, ei ole kuollut eikä parantunut, istuu vaan vuoteellaan tuossa

minua vastapäätä ja kadehtii minua hallussani olevan kellarinavaimen

vuoksi.

Mutta siinähän ei ole kaikki. Onhan minulla paitsi äitiäni ja

hukkunutta nuoruudenystävääni enkeleinä taivaassa vaalea Agi ja

pieni, kyttyräselkä Boppi. Ja olenhan kokenut senkin, että kylämme

talot on taas korjattu ja kivitokeet rakennettu uudelleen. Jos

tahtoisin, valittaisiin minut kyläneuvostoonkin. Mutta siellähän on

Camenzindeja jo entuudelta kylliksi.

Äskettäin on minulle avautunut uusi toimiala. Ravintolanisäntä

Nydegger, jonka tuvassa isäni kera olemme tyhjentäneet monet

litrat weltliiniläistä, wallisilaista ja waadtlantilaista, alkaa

peloittavasti vanhentua eikä tunne toimestaan enää mitään iloa.

Eräänä päivänä valitti hän minulle kurjuuttaan. Pahinta on se,

että ellei ketään kotikylästä saada tähän virkaan, niin pian on

meillä kylässämme joku ulkoa saapunut oluenpanija ja silloin

on asia pilassa, eikä meillä ole kylässämme enää ollenkaan

mieluista kapakkaa. Ketään vierasta kapakoitsijaa ei saisi päästää

paikkakunnalle, sillä hän myö tietysti mieluummin olutta kuin viiniä,

ja turmelee ja pilaa Nydeggerin hyvän viinikellarin. Saatuani tietää

tämän en ole saanut hetken rauhaa; Baselissa on minulla pankissa

hiukan rahaa ja kenties ei vanha Nydegger pitäisi minua kaikista

huonoimpana seuraajana. Vaikeus on vaan siinä, etten tahtoisi ruveta

ravintolanisännäksi isäni eläessä. Sillä ensiksi en voisi silloin

aina estää isääni ryyppimästä ja toiseksi syntyisi hänelle iso ilo

siitä, etten kaikella latinallani ja suurella opillani ollut päässyt

kauemmaksi kuin Nimikonin kapakanisännäksi. Se ei käy laatuun, ja

senvuoksi olenkin alkanut vähitellen odotella isäni kuolemaa, en

minkään kärsimättömyyden, vaan yhteisen hyvän asian vuoksi.

Eno-Konradilla on taas vuosien perästä herännyt eloon aivan tavaton

työnhalu, ja se ei minua miellytä. Hänellä on alituisesti etusormi

suussa ja ankarat aatteelliset rypyt otsalla, hän astua tapsuttelee

pienin kiireisin askelin tupansa lattialla ja katselee kirkkaalla

ilmalla järvelle. Vanha Cenzine arvelee väliin: "Varmaankin

meinaa hän ruveta venettä rakentamaan", ja hän näyttää todellakin

taas vuosien perästä niin elämänhaluiselta ja rohkealta, hänen

kasvonilmeensä ovat niin ylön ymmärtäväiset ja viisaat, ikäänkuin

hän varmaan tällä kerralla tietäisi, miten oli oltava. Luulen

kuitenkin, ettei kysymyksessä ole mitään semmoista, vaan että hänen

väsynyt sielunsa ainoastaan pyrkii kohoamaan siivilleen aloittaakseen

kotimatkaansa. Tartu purjeisiin, enovanhus! Mutta jos hänen elämänsä

on nyt kerran sille kohdalle päässyt, niin silloin saavat Nimikonit

kokea jotakin ennenkuulumatonta. Olen nimittäin päättänyt papin

jälkeen lausua muutamia sanoja hänen haudallaan, seikka, jota ei

vielä tällä seudulla ole tapahtunut. Aion ylistää enoni autuaaksi

ja ja jumalan mielikiksi, ja tätä ylösrakentavaista osaa puheestani

annan seurata toisen, jossa rakkaat jäljelle jääneet saavat osakseen

kohtuullisen pivollisen suolaa ja pippuria, jota he eivät heti unohda

eivätkä minulle anteeksi anna. Toivottavasti elää isänikin vielä

silloin.

Ja pöytälaatikossani on yhä alku suureen runoteokseeni.

"Elämäntyökseni" voisin sitä nimittää. Se tuntuu kuitenkin

liian juhlalliselta enkä sitä nimeä mielelläni käytäkään, sillä

tunnustanpa, että sen jatkaminen ja valmistaminen on vielä kokonaan

epätietoista. Kenties saapuu joskus aika, jolloin aloitan uudelleen,

jatkan ja valmiina lopetan; silloin on nuoruuteni kaiho sittenkin

ollut oikeassa ja minä olen kuitenkin ollut runoilija.

Se olisi minusta samanarvoista tahi kentiesi arvokkaampaakin

kuin kunnallisneuvosto ja kivitokeet. Mutta sille se ei vertoja

vetäisi, mitä elämästäni on mennyt, eikä ole kuitenkaan kadoksiin

mennyt, yhtävähän kuin kaikille rakkaille ihmisilleni alkaen Rösi

Girtannerista aina Boppi-raukkaan saakka.