VI.

Paljoa vaarallisempi oli toinen paheeni. Ihmiset eivät tuottaneet

minulle iloa ollenkaan, elelin erakkona ja olin aina valmis

pilkkaamaan ja halveksimaan inhimillisiä asioita.

Alottaessani uutta elämääni en alussa tuota huomannut. Mielestäni

tein oikein jättämällä ihmiset omaan rauhaansa ja omistamalla

sydämellisyyteni, harrastukseni ja osanottoni yksistään luonnon

mykälle elämälle. Se täyttikin sydämeni alussa kokonaan.

Öisin pannessani nukkumaan muistin äkkiä jonkun kukkulan,

metsänreunustan tai valiopuuni, jota en ollut pitkään aikaan käynyt

tervehtimässä. Nyt oli se yksin yön tuulessa, unelmoi, uinui ehkä,

voihki ja liikutti oksiaan. Miltä näyttänee se nyt? Jätin kotini ja

menin sen luo, näin sen vähäpätöisen varren pimeydessä seisovan,

katselin sitä hämmästyneellä sydämellisyydellä ja painoin siitä

muistiini hämärtävän kuvan.

Nauratte tälle. Kentiesi oli tämä rakkaus harhaan mennyttä, mutta

turhaan tuhlattua se ei ollut. Mutta miten saatoin tämän kautta

löytää tien ihmisrakkauteen?

Kun alku vaan on tehty, seuraa muu paras heti itsestään jäljessä.

Yhä lähempänä ja yhä mahdollisempana kuvastui minulle aate suuresta

runoelmastani. Ja jos rakkaudessani kerran kehittyisin siihen, että

voisin runoilijana kerran puhua metsien ja virtain kieltä, niin ketä

varten se sitten tapahtuisi? Ei omia rakkaitani varten, vaan ennen

muita kaikkia ihmisiä varten, joiden johtaja ja rakkauden opettaja

halusin olla. Ja näitä ihmisiä kohtaan olin raaka, pilkallinen ja

tyly. Huomasin tuon ristiriidan ja että oli välttämätöntä ryhtyä

taistelemaan tuota katkeraa vierastumista vastaan ja osoittaa

ihmisiäkin kohtaan veljellisyyttä. Ja se oli vaikeaa, sillä

yksinäisyys ja kohtalo olivat juuri siinä suhteessa tehneet minut

paatuneeksi ja pahaksi. Eihän riittänyt se, että koetin olla vähemmin

karkea kotona ja ravintolassa ja ystävällisesti tervehdin jotakin

vastaantulijaa. Muutoin näin jo tästä, kuinka hyväksi olin suhteeni

ihmisiin suolannut, sillä minun ystävällisyydenosoitteet otettiin

kylmästi ja epäluuloisesti vastaan, tahi pidettiin niitä pilkkana.

Pahinta oli, etten ollut vuoteen avannut tuon oppineen, ainoan

tuttavani ovea, ja huomasin välttämättömäksi ennen kaikkea uudestaan

mennä sinne kolkuttamaan ja hankkia siten jälleen pääsy senlaatuiseen

seuraelämään.

Pilkkaamani ihmiskunta auttoi minua tässä melkoisesti. Tuskin

olin kerennyt muistella mieleeni tuon talon, kun näin hengessä

Elisabethin, yhtä kauniina kuin hänen seisoessaan Segantinin pilveä

katsomassa, ja huomasin äkkiä, että hänellä olikin ollut suuri osa

kaipuussani ja sydämeni synkkyydessä. Ja tapahtuipa, että ensikerran

vakavasti ajattelin pyytää naisen kättä omakseni. Siihen saakka olin

ollut niin varma täydellisestä kykenemättömyydestäni avioliittoon,

että olin kohdellut itseäni purevalla ivalla siinä suhteessa. Olin

runoilija, vaeltaja, juomari, yksivaljakko! Nyt luulin huomanneeni,

että kohtaloni tahtoi avata minulle tien ihmisten yhteyteen antamalla

sillaksi rakkaudesta perustetun avioliiton. Kaikki näytti niin

houkuttelevalta ja varmalta! Että Elisabeth tunsi osanottoa minua

kohtaan, sen olin huomannut ja nähnyt; myös oli hän olennoltaan

tunteellinen ja jalo. Mietin, kuinka jutellessamme San Clementistä

ja sittemmin Segantinin edessä hänen kauneutensa oli ikäänkuin

herännyt eloon. Taiteesta ja luonnosta olin taas itse kerännyt

vuosien kuluessa rikkaan sisällisen omaisuuden. Minä opettaisin

hänet näkemään tuon kaikkialla uinuvan kauneuden, ympäröisin hänet

niin totuudella ja kauneudella, että hänen kasvonsa ja sielunsa

unohtaisivat kaikki epäsoinnut ja voisivat kehittyä edellytystensä

mukaiseen kukoistukseen. Harvinaista kyllä en huomannut sitä

koomillisuutta, jota äkillisessä muutoksessani kyllä oli. Minusta

erakosta ja ärmätistä oli tullut yhdessä yössä rakastunut hupakko,

joka uneksui aviollisesta onnesta ja oman kodin rakentamisesta.

Mitä kiiruimmiten menin siis uudelleen vieraanvaraiseen taloon ja

minut otettiin vastaan ystävällisillä moitteilla. Menin sinne usein

ja muutamien käyntien jälkeen tapasinkin siellä Elisabethin. Oi

miten hän oli kaunis! Hän näytti siltä kuin olin kuvitellut hänen

näyttävän lemmittynäni: kauniilta ja onnelliselta. Tunnin verran

sain nauttia hänen läsnäolonsa iloista kauneutta. Hän tervehti

minua ystävällisesti, jopa sydämellisestikin ja jonkunmoisella

avomielisellä ystävyydellä, joka teki minut onnelliseksi.

* * * * *

Muistatteko vielä tuota iltaa, jolloin olimme järvellä venheessä

soutelemassa, punaiset paperilyhdyt loistivat, soittoa kuului ja

rakkaudentunnustukseni tukahtui alkuunsa? Se oli naurettava ja

surullinen kohtaus rakastuneen pojan rakkaudentarinassa.

Naurettavampi ja -- surullisempi on rakastuneen miehen Peter

Camenzindin rakkaudentarina.

Sivumennen sain kuulla, että Elisabeth oli mennyt aivan äskettäin

kihloihin. Onnittelin häntä, tutustuin hänen sulhaseensa, joka tuli

häntä noutamaan ja onnittelin häntäkin. Koko illan oli kasvoillani

hyvänsuopa holhoojan hymy, minulle itselleni vastenmielinen kuin

naamio. Jälkeenpäin en mennyt metsään enkä kapakkaan, vaan istuin

kotona vuoteellani, katsoin lamppua, kunnes se rupesi käryämään ja

sammui, hämmästyneenä, ukkosen iskemänä, kunnes vihdoin tietoisuuteni

alkoi palata. Silloin levisi jälleen ylleni tuskan ja epätoivon

tumma verho, makasin vuoteellani pienenä, heikkona ja murrettuna, ja

nyyhkytin kuin pieni poika.

Sitten kokosin tavarani, menin aamulla rautatieasemalle ja matkustin

kotia. Halusin jälleen kiipeillä Senn-alpeilla, muistella lapsuuteni

aikaa ja nähdä, oliko isäni vielä elossa.

Olimme vierastuneet toisistamme. Isäni oli kokonaan harmaantunut,

käynyt hiukan kumarammaksi. Hän kohteli minua melkeinpä arasti, ei

kysellyt mitään, ja näytti olevan tuloni johdosta sekä hämmästynyt

että hämillään. Tupa oli hänellä vielä, mutta niityt ja karjan oli

hän myönyt, hän eleli pienistä koroistaan ja teki pikkutöitä siellä

täällä.

Jäätyäni yksin menin sille paikalle, jossa ennen oli äitini vuode

ollut, ja menneisyys vaelsi ohitseni leveänä, rauhallisena virtana.

En ollut enää mikään nuorukainen, ja ajattelin, kuinka nopeasti

vuodet vierivät, pian tulisi minustakin kumara, harmaahapsi-äijä ja

kallistuisin katkeraan kuolemaan. Tuossa pienessä tuvassa, jossa

kaikki oli melkein entisellään, jossa pienokaisena olin ollut,

latinaa lukenut ja äitini kuolemaa katsonut, juoksivat aatokset

niin rauhallisen luonnollisesti. Kiitollisuudella muistelin kaikkia

nuoruuteni rikkauksia, muistaen vihdoin Florensissa oppimani Lorenzo

Medicin runon:

Quant e bella giovinezza,

Ma si fugge tuttavia.

Chi vuol esser lieto, sia:

Di doman non 'e certezza.

[Kuinka ihana on nuoruus,

vaikkakin se alati meitä pakenee.

Ken tahtoo olla onnellinen,

hän älköön huoliko huomisesta päivästä.]

ja samalla kummastellen, kuinka Italian muistot, historia ja aatokset

hengen rajattomasta valtakunnasta johtuivat mieleen vanhan kodin

kurkihirren alla.

Annoin sitten isälleni vähän rahaa. Illalla menimme kapakkaan, jossa

kaikki kävi samoin kuin kerran ennenkin, paitsi että nyt minä maksoin

ja että isäni, puhuessaan tähtiviinistä ja sampanjasta vetosi minun

kokemukseeni sekä että minä siedin enemmän kuin hän. Kysyin sitä

vanhaa talonpoikaisäijää, jonka päälle olin kaatanut viiniä. Hän

oli ollut vitsiniekka ja tempputaituri, mutta oli kuollut aikoja

sitten ja hänen viiksiensä päälle alkoi jo ruoho kasvaa. Join

waadtlantilaista, kuuntelin keskustelua, kerroin sanasen joukkoon,

ja kun kotia mennessämme yöllä kuutamossa isäni humalapäissään yhä

puhui ja viittoili, valtasi minut aivan omituinen ennen tuntematon

lamauksen tunne. Entisyyden kuvat ympäröivät minua yhä, eno-Konrad,

Rösi Girtanner, äiti, Rikhard, Aglietti, ja minä katselin niitä kuin

kaunista kuvakirjaa, jonka kuvien kauneutta ja hienoutta ei voi

kyllin ihailla, mutta jotka todellisuudessa eivät ole puoleksikaan

sen arvoiset. Kaikki tuo oli sohisten solahtanut ohitseni, mennyt ja

melkein unohtunut, ja ilmestyi jälleen niin selvään silmieni eteen:

puoli elämääni oli säilynyt muistissani tahtomattani.

Vasta kotia tultuamme, kun isäni vihdoin vaikeni ja nukkui, ajattelin

Elisabethia. Vielä eilen oli hän minua tervehtinyt, olin häntä

ihaillut ja toivottanut hänen sulhaselleen onnea. Tuntui kuin

olisi siitä kulunut pitkä aika. Mutta tuska heräsi, yhtyi hereille

häirittyihin muistoihin ja pudisti itsekästä ja huonoa sydäntäni

kuin föhn-tuuli tärisevää, rapistunutta olkimajaa. En voinut olla

kotona. Menin alakerran ikkunasta ulos, läpi puutarhan rantaan,

irroitin turvattoman purren ja sousin hiljaa järven sumuiseen

yöhön. Juhlallisen hiljaisina vartioivat ympärillä hopeaisen

sumun peittämät alpit, melkein täysikehäinen kuu loisti kalpeana

sinertävässä yössä yli mustien alppien terävien huippujen. Oli niin

hiljaista, että saatoin kuulla kaukaa Senn-alpeilta vesiputouksen

kohinan. Kotiseutuni ja nuoruuteni henget koskettivat minua kalpeilla

siivillään, täyttivät kokonaan pienen purteni ja osoittelivat

rukoilevasti ojennetuin käsin ja tuskallisin, käsittämättömin ilmein.

Mitä merkitystä oli elämälläni ollut ja miksi oli osalleni sattunut

niin paljo iloa ja tuskaa? Miksi olin janonnut kaunista ja totta,

kun yhäkin vielä janon tuskia sain kärsiä. Miksikä olin uhmaillen

kyyneliä vuodattanut, lempeä ja tuskaa kärsinyt noiden ihanien

naisten vuoksi, minä, joka tänään taaskin painoin pääni alas häpeästä

ja hyljätyn rakkauden vuodattamista kyynelistä? Ja miksi oli jumala

käsittämättömässä viisaudessa luonut sydämeeni tuon polttavan

rakkaudenkaihon, koska hän kuitenkin oli määrännyt minut elämään

yksinäisenä ja osattomana.

Vesi lorisi hiljaa keulan edessä ja tippui airoista hopeasateena,

äänettöminä vartioivat ympärillä vuoret ja rotkojen sumumeren yllä

loisti kalpeana viileä kuu. Nuoruuteni henget seisoivat vaieten

ympärilläni ja katsoivat minuun syvillä silmillään hiljaa ja

kysyvästi. Olin näkevinäni niiden joukossa myös kauniin Elisabethin,

ja hän olisi rakastanut minua ja tullut omakseni, jos olisin saapunut

oikeaan aikaan.

Parhaimmalta tuntui minusta myös vaipua hiljaa valkeaan veteen,

niin ettei enää kukaan kysyisi. Mutta kuitenkin vedin yhä lujemmin

huomatessani, että vanha venhe vuoti. Vilu karsi äkkiä ruumistani

ja kiiruhdin kotia päästäkseni vuoteeseen. Makasin väsyneenä

valveillani, miettien elämääni ja koettaen huomata, mitä minulta

puuttui ja mikä olisi minulle tarpeellista, elääkseni onnellisemmin

ja eheämmin ja päästäkseni lähemmä olemisen sydäntä.

Tiesin kyllä, että rakkauden ydin oli hyvyys ja ilo, ja että minun

täytyi ruveta vakavasti rakastamaan ihmisiä, huolimatta uudesta

Elisabethin tähden saamastani tuskasta. Mutta kuinka? Ja ketä?

Silloin muistin vanhan isäni ja huomasin ensikerran, etten minä

ollut rakastanut häntä koskaan oikealla tavalla. Poikasena

olin katkeroittanut hänen elämänsä, sitten olin mennyt pois,

jättänyt hänet äidin kuolemankin jälkeen yksin ja lopuksi hänet

melkein kokonaan unohtanut. Kuvittelin mielessäni hänen lepäävän

kuolinvuoteellaan ja itseni siinä vierellä seisomassa yksin ja

orpona, nähden hänen sielunsa muuttavan pois, pysyttyään aina minulle

outona, jonka rakkautta en ollut koettanut saavuttaa.

Niin alkoi minulla tuo vaikea ja suloinen tehtävä oppia rakastamaan

vanhaa rääsyistä juoppoa ihanan ja ihaillun armaan asemasta. En

vastannut hänelle koskaan enää karkeasti, puuhailin hänen kanssaan

niin paljo kuin mahdollista, luin hänelle kalenterijuttuja ja

kerroin hänelle niistä viineistä, joita Ranskassa ja Italiassa

kasvaa ja juodaan. Hänen pientä työtään en voinut mennä tekemään

hänen edestään, koska hän olisi ilman sitä vajonnut kokonaan

välinpitämättömyyteen. En myöskään voinut totuttaa häntä ottamaan

iltahumalaansa kanssani kotona, menemättä kapakkaan. Parina

iltana koetimme sitä. Noudin viiniä ja sikareja ja koetin saada

vanhuksen ajan kulumaan. Neljäntenä ja viidentenä iltana muuttui

hän hiljaiseksi ja pahantuulennäköiseksi ja rupesi valittamaan, kun

kysäsin häneltä, mikä häntä vaivasi: "Etkö päästä isääsi enää koskaan

kapakkaan?"

"Älä puhu mitään", sanoin silloin, "sinä olet isä ja minä poika,

sinun asiasihan on, miten tehdään."

Hän katsoi minuun hiukan epäillen, otti lakkinsa ja niin menimme

kapakkaan.

Huomasin selvään, että pitempi yhdessä olomme oli isästä

vastenmielistä, vaikkei hän mitään siitä sanonut. Itsenikin teki

mieli hakea jostakin kaukaisuudesta rauhoitusta ristiriidoilleni.

"Mitä sanoisit, jos matkustaisin tänään?" kysäsin äijältä. Hän

kynsäsi korvallistaan, kohautti kapeaksi käyneitä hartioitaan,

naurahti viekkaasti ja vastasi: "Kuten tahdot". Mutta ennenkuin

matkustin, pyysin muutamien naapurien sekä luostariveljien pitämään

häntä silmällä. Yhden kauniin päivän käytin myöskin noustakseni

Senn-alpille. Sen kupevalta, leveältä laelta näin vuoria ja vihreitä

laaksoja, kirkkaita vesiä ja savua kaukaisista kaupungeista.

Poikana oli kaikki tämä sytyttänyt rintaani voimakkaan halun päästä

valloittamaan edessäni avautuva ihana maailma, ja kun se nyt jälleen

oli avoinna edessäni, yhtä ihanana ja vieraana kuin koskaan ennen,

olin valmis uudelleen sinne käymään ja vielä kerran onnen saarta

etsimään.

Tutkimusteni vuoksi olin jo aikoja sitten päättänyt mennä asumaan

Assisiin pitemmäksi ajaksi. Matkustin ensin Baseliin, pannen

kuntoon välttämättömimmät, varustin tavarani ja lähetin ne

edeltäpäin Perugiaan. Itse matkustin Florensiin ja kuljeksin sieltä

pyhiinvaeltajana hitaasti ja mukavasti jalkasin eteläänpäin. Siellä

ei tarvita mitään erityisiä keinoja päästäkseen ihmisten kanssa

ystävällisiin suhteisiin; näiden ihmisten tunteet karehtivat aina

pintavesillä, heidän elämänsä on niin yksinkertaista, vapaata ja

lapsellista, niin että joka kaupungissa tulee tehneeksi aina uusien

ihmisten kanssa uusia tuttavuussuhteita. Tunsin olevani jälleen

pelastettu sekä kotiutunut ja päätin, etten vasta Baselissa hakisi

ihmisten lämmittävää läheisyyttä ylhäisempien seurassa, vaan

yksinkertaisen kansan joukossa.

Perugiassa ja Assisissa saavutin jälleen innostusta ja elämää

historiallista teostani varten. Kun paljas oleskelukin niillä seuduin

oli nautintoa, alkoi vahinkoa kärsinyt olemukseni taas tervehtyä

ja rakentaa elämää kohti uusia hätäsiltoja. Taloudenhoitajattareni

Assisissa, rehellinen ja hurskas vihannesten myyjätär, jutteli

kerran kanssani pyhimyksestämme, ja muuttui innokkaaksi ystäväkseni,

saattaen minut väkevän katolilaisen maineeseen. Niin ansaitsematon

kuin tämä kunnia olikin oli siitä kuitenkin se hyöty, että pääsin

irti pakanuuden maineesta, joka muutoin on jokaisella muukalaisella

vastuksena. Vaimon nimi oli Anunziata Nardini, 35 vuoden vanha

leski, suunnattoman paksu ruumiiltaan, tavattoman siro tavoiltaan.

Sunnuntaisin oli hän kukallisessa iloisenvärisessä puvussaan kuin

itse ilmeinen juhlapäivä, silloin oli hänellä päällään, paitsi

korvarenkaita, vielä kultakäädyt rinnoillaan, joissa joukko kultaisia

mitaleja helisi ja välkkyi. Sitäpaitsi laahasi hän mukanaan

hopeahelaista, raskasta rukouskirjaa, jonka käyttäminen hänelle joka

tapauksessa olisi tullut hankalaksi, ja kaunista hopeaketjuista

rukousnauhaa, jota hän sensijaan käytteli sitä kätevämmin. Kun

hän näin kirkonmenojen välillä istui kirkon etehisessä kertoen

ihaileville naapurinvaimoille poissa olevien ystävätärten syntejä,

kuvastihe hänen pyöreillä, hurskailla kasvoillaan liikuttavasti

jumalan kanssa sovinnossa oleva sielu.

Kun ihmiset eivät voineet lausua nimeäni, nimittivät he minua

yksinkertaisesti "herra Pietroksi". Kauniina, kultaraskoisina iltoina

istuimme yhdessä pienessä etehisessä, siinä naapurit, lapset ja

kissat joukossa, tahi myymälähuoneessa hedelmien, vihanneskorien,

siemensäkkien ja riippuvien savumakkaroiden keskellä, kerroimme

toisillemme kokemuksiamme, keskustelimme vuodentulontoiveista,

poltimme tupakkaa ja imeskelimme kumpikin melooniviipalettaan.

Kerroin pyhästä Fransiskuksesta, Portinukulasta ja Sentan

kirkosta, pyhästä Klarasta ja ensimäisistä luostariveljistä.

Vakavasti minua kuunneltiin ja tehtiin tuhansia pieniä kysymyksiä,

ylistettiin pyhimystä, ruvettiin kertomaan ja pohtimaan uudempia

ja jännittävämpiä tapauksia, joista ryövärijutut ja poliittiset

tapahtumat erittäinkin olivat mieluisia. Ympärillämme leikkivät ja

peuhasivat kissat, lapset ja koirat. Omasta halustani ja pitääkseni

yllä hyvää mainettani kertoilin pyhän Fransiskuksen historiaa

ylösrakentavaisten ja liikuttavain pyhimystarujen mukaan, ja olin

mielissäni, kun olin muiden vähien kirjojeni mukaan tullut myös

ottaneeksi Arnoldin "Vanhojen isien ja muiden jumalassa autuaitten

elämän", jonka hurskaat tarinat kääntelin pienillä muutoksilla

italialaiselle kansanmurteelle. Sivukulkijat pysähtyivät hetkiseksi,

kuuntelivat, juttelivat hiukan mukana, ja niin vaihteli seura illassa

usein kolme neljä kertaa, paitsi että rouva Nardini ja minä aina

olimme vakinaisesti paikoillamme. Vieressäni oli minulla punaviiniä

suuressa litteässä pullossa ja nuo köyhät sekä kohtuulliset ihmiset

katselivat kunnioituksella minun runsasta viinin käyttöäni.

Vähitellen muuttuivat naapurien arat naisetkin rohkeammiksi ja

ottivat kynnykseltä pitäen osaa keskusteluun, saivat lahjaksi pieniä

kuvia ja rupesivat uskomaan minun pyhyyteeni, koska en pakkautunut

tekemään mitään tunkeilevaista pilaa enkä yleensä pyrkinyt heidän

suosioonsa. Heissä oli muutamia suurisilmäisiä haaveksivia

kaunottaria, jotka näyttivät olevan kotoisin Peruginon tauluista.

Pidin heistä kaikista ja nautin heidän hyväntahtoisesta leikillisestä

seurastaan, mutta en rakastunut heistä kehenkään, sillä nuo

kaunottaret olivat niin toistensa näköisiä, että heidän kauneutensa

oli minusta rotuominaisuus eikä mikään persoonallinen etu. Usein

saapui seuraamme myös Mattheo Spinelli, leipurimestarin nuori

poika, aika velikulta ja sukkeluusmestari. Hän osasi matkia useita

eläimiä, tunsi tarkkaan joka häväistysjutun ja oli pakahtuakseen

täynnä kaikenmoisia julkeita ja viekkaita vehkeitä. Kertoessani

pyhimystaruja kuunteli hän vallan verrattoman hurskaasti ja nöyrästi,

mutta teki jälkeenpäin pyhistä isistä niin lapsellisen hurskaita,

ilkeitä kysymyksiä, vertauksia ja otaksumisia, emäntäni suureksi

kauhistukseksi ja kuulijain peittelemättömäksi ihastukseksi.

Usein istuin yksinäni rouva Nardinin luona kuunnellen hänen

ylösrakentavaisia puheitaan ja nautin salassa hänen monista

inhimillisistä heikkouksistaan. Yksikään lähimmäisen vika ja synti

ei jäänyt häneltä huomaamatta ja hän määräsi kiusoittavan tarkkaan

jo edeltäpäin heidän jokaisen paikkansa kiirastulessa. Minut oli

hän kuitenkin sulkenut sydämeensä ja uskoi minulle avomielisesti

pienimmätkin kokemuksensa ja huomionsa. Pienimmistäkin ostoksistani

otti hän selvää, kysyi, miten paljon olin maksanut ja valvoi,

ettei minua petetty. Kerroin hänelle pyhimyksemme elämäkerran ja

hän puolestaan tutustutti minut hedelmä- ja vihanneskauppaan ja

kyökin salaisuuksiin. Eräänä iltana istuimme rappiolle joutuneessa

etehisessä. Lasten suunnattomaksi riemuksi olin laulanut

sveitsiläisen laulun ja vuoristolaisen tapaan hiukan äänelläni

lurikoinut. He aivan vääntelehtivät riemusta, matkivat vieraan

kielen kaikua ja näyttivät, miten koomillisesti kurkunpääni liikkui

edestakaisin hyräillessäni. Silloin alkoi joku puhumaan rakkaudesta.

Tytöt tirskuivat, rouva Nardini huokaili ja mulkoili surullisesti, ja

lopuksi vaadittiin minua kertomaan oma lemmentarinani. Elisabethista

en puhunut mitään, mutta kerroin veneretkestäni Aglietin kanssa

ja onnettoman lopun saaneesta rakkaudentunnustuksestani. Tuntui

omituiselta kertoa tätä asiaa, josta en ollut kellekään paitsi

Rikhardille sanaakaan virkkanut, tälle uteliaalle umbrialaiselle

kuulijakunnalle, edessä kapeat, etelämaiset kadut ja iltaruskon

punaamat kukkulat. Kerroin asian paljo sitä ajattelematta, vanhain

novellien tapaan, mutta kuitenkin oli sydämeni mukana ja salaa

pelkäsin, että kuulijani nauraisivat ja pilkkaisivat minua.

Kun olin lopettanut, olivat kaikkien katseet osanottoisesti suunnatut

minuun.

"Niin uljas mies!" huudahti vilkkaasti eräs tyttö. "Niin uljaskin

mies voi olla onneton rakkaudessaan!"

Mutta rouva Nardini silitti lihavalla kädellään hiljaa tukkaani ja

lausui: "Mies parka".

Toinen tyttö ojensi minulle suuren luumun, ja kun pyysin häntä

haukkaamaan siitä ensiksi, teki hän sen ja katsoi minuun hyvin

vakavasti. Mutta kun tahdoin antaa muidenkin siitä maistaa, ei hän

sitä sallinutkaan. "Ei, syökää itse! Olen lahjoittanut sen Teille,

koska olette kertoneet meille onnettomuudestanne."

"Mutta Te rakastutte tietysti vielä johonkin toiseen", sanoi eräs

päivettynyt viininviljelijä.

"En", vastasin.

"Vieläkö sitten rakastatte tuota häijyä Erminiaa?"

"Rakastan nyt pyhää Fransiskusta ja hän on opettanut minut

rakastamaan kaikkia ihmisiä, teitä, Perugian ihmisiä, kaikkia näitä

lapsia tässä, vieläpä Erminian rakastettuakin."

Tämä idyllinen elämä häiriytyi ja joutui hiukan vaaranalaiseksi,

kun huomasin, että signora Nardinin oli vallannut vankka halu saada

minut lopullisestikin jäämään hänen luoksensa menemällä naimisiin

hänen kanssaan. Tämä pieni juttu kehitti minusta notkean diplomaatin,

sillä ei ollut suinkaan helppo hävittää noita unelmia, häiritsemättä

yhteistä sopusointua ja panematta mieluisaa ystävyyttä alttiiksi.

Kotimatkaa oli minun myöskin ajateltava. Ellen olisi yhä unelmoinut

tulevaa runoteostani ja ellei kassaani olisi ruvennut vaivaamaan

köyhyys, niin olisin jäänyt sinne. Olisinpa kenties kassani vuoksi

nainutkin Nardinin. Mutta se, mikä minut siitä kuitenkin pidätti, oli

vielä parantumaton sydämentuskani Elisabethin tähden ja halu saada

tavata häntä.

Pyöreähkö leski mukautui vastoin odotustani hiljaisesti

välttämättömyyden pakkoon eikä kostanut pahoja tekojani. Lähtiessäni

tuntuivat jäähyväiset kentiesi minusta raskaammilta kuin hänestä.

Jälkeeni jäi täällä paljoa enemmän kuin koskaan kotoa lähtiessäni,

ja koskaan eivät ole lähdön hetkenä käteni useampaa sydämellistä

puristusta saaneet kuin nyt. Ihmiset toivat mukaani vaunuun hedelmiä,

viiniä, makeata viinaa ja makkaraa, ja minulla oli sydämessäni

outo tunne, että erosin ystävistä, joista ei ollut suinkaan sama,

jäinkö vai meninkö. Mutta rouva Anunziata Nardini suuteli minua eron

hetkellä molemmille poskille, ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä.

Aikaisemmin olin luullut erityiseksi nautinnoksi olla rakastettu,

tuntematta vastarakkautta. Nyt olin kokenut, kuinka kiusallista on

olla tuollaisen tarjoutuvan rakkauden esineenä, johon ei voi vastata.

Ja kuitenkin olin hiukan ylpeä siitä, että vieras nainen minua

rakasti ja toivoi miehekseen.

Jo tämä pieni turhamaisuuskin merkitsi parannusaskelta tilassani.

Rouva Nardinia kävi säälikseni, mutta kuitenkin olin mielissäni,

että asia oli tapahtunut. Yhä enemmän opin vähitellen huomaamaan

että onnella ja ulkonaisten toiveiden täyttymisellä on hyvin vähä

yhteistä, ja ettei rakastuneitten nuorukaisten lemmentuskissa,

olivatpa ne kuinka tuskallisia tahansa, ole vähääkään

traagillisuutta. Tuskallistahan oli tietää, etten saisi Elisabethia

omakseni. Mutta elämäni, vapauteni, työ- ja ajatuskykyni säilyivät

silti ennallaan, ja saatoinhan kaukaa lempiä häntä sydämessäni

niin paljon kuin halusin. Tämä ajatustapa ja vielä enemmän oloni

lapsellinen iloisuus olivat olleet minulle näinä umbrialaisina

kuukausina yleensä terveelliset. Sitä ennen olin ollut terävä

huomaamaan kaikessa naurettavaa ja hassunkurista, jolla myös aina

olin turmellut oman iloni. Nyt rupesin vasta ymmärtämään elämän

huumoria ja minusta rupesi tuntumaan sovinnonteko tähtieni kanssa yhä

mahdollisemmalta ja helpommalta, sekä onnen suupala elämän pöydältä

jokseenkin todennäköiseltä.

Niinpä taitaa olla useimmiten asianlaita Italiassa matkustaissa.

Silloin heitetään hitoille kaikki periaatteet ja ennakkoluulot,

pistetään kädet housuntaskuun, naureskellaan huolimattomasti ja

ollaan olevinaan ulosoppinut elämätaiteilija. On saatu uida hiukan

etelän lämpimissä elämänvesissä ja niin eletään siinä uskossa, että

samaa riittää edeskinpäin myös kotona. Niin on minullekin käynyt joka

kerta Italiasta palatessani ja tällä kerralla tuntuvimmin. Palattuani

Baseliin oli vanha, jäykistynyt elämä siellä nuorentumattomana

ja entisellään, ja niin sain astua iloni valtakunnasta askeleen

pikkumaisuutta ja harmien maailmaa kohti. Mutta hiukkanen

hankkimastani uutuudesta jäi kuitenkin edelleen itämään ja siitä

alkaen ei pieni purteni koskaan purjehtinut ei kirkasten eikä

sameitten vesien halki, ilman ettei sillä olisi aina ollut liehumassa

julkean rohkeana pieni värikäs lippupahanen.

Muutoinkin oli elämänymmärrystapani vähitellen muuttunut. Ilman

suurempia suruja tunsin jättäväni nuoruuden vuodet ja saapuvani

siihen ikäkauteen, jolloin voi kulunutta elämäänsä pitää pienenä

kulettuna taipaleena ja itsensä matkalaisena, jonka vaellus ja

uppoaminen maailman mereen ei tule suurta huomiota herättämään eikä

paljon puuhaa tuottamaan. Päämäärä on pidettävä aina selvillä,

mieliunelma aina kirkkaana, mutta liiallista välttämättömyyden

tunnetta ei ole aina päästettävä valtaan, vaan on suotava itselleen

usein lepohetkiä, voidakseen omantunnonvaivoitta laiskotella

muutaman päivämatkan, maata ruohossa, viheltää laulunpätkän ja

nauttia rakkaasta nykyisyydestä ilman muita ajatuksia. Siihen

saakka olin oikeastaan ollut ylimysihminen, jumaloimatta kuitenkaan

koskaan Zarathustraa, eikä minulta ollut puuttunut itserakkautta

eikä vähä-arvoisempien kansalaisten halveksimista. Nyt opin yhä

paremmin ymmärtämään, ettei siinä suhteessa ole mitään rajoja,

että vähäpätöisten, sorrettujen ja köyhäin elämä on aivan yhtä

monipuolista, vieläpä lämpimämpää, todellisempaa ja mallikelpoisempaa

kuin parempiosaisten ja ylhäisten.

Muutoin saavuin Baseliin juuri oikeaan aikaan ottaakseni osaa

illanviettoon, joka tapahtui ensikertaa tällävälin naimisiin

menneen Elisabethin kodissa. Olin hyvin tyytyväinen, vielä terve ja

päivettynyt matkani jälkeen ja muistin joukon kaikellaisia pieniä

hauskoja tapahtumia sitte viime näkemän. Kaunis rouva suvaitsi

osoittaa minulle erityistä hienoa tuttavallisuutta, ja iloitsin koko

illan siitä, että onneni oli varjellut minut myöhään tulleen kosijan

ikävästä asemasta. Sillä huolimatta kokemuksistani Italian matkalta

oli minulla yhäkin omat pienet epäluuloni naisia kohtaan, sillä

yhäkin luulin heidän julmalla ilolla katselevan niitä toivottomia

tuskia, joita heihin rakastuneilla miehillä oli kärsittävänä.

Erinomaisen valaiseva tällaisen kunniattoman ja piinallisen aseman

ymmärtämiseksi on eräs pieni kertomus lasten kouluelämästä,

jonka kerran kuulin muutamalta viisivuotiaalta pojalta. Siinä

lastenkoulussa, jossa hän kävi, oli käytännössä seuraava merkillinen

ja esikuvallinen tapa: Jos joku poikanen oli sattunut tekemään

jonkun tavallista raskaampaa laatua olevan kolttosen ja häneltä piti

sen vuoksi pudotettaa housut alas, niin määrättiin kuusi pientä

tyttöä pitämään tätä vastustelevaa rangaistusvankia rangaistuksen

täytäntöönpanoa varten kiinni penkillä tuossa kieltämättä

kiusallisessa asemassa. Koska tätä kiinnipitoa pidettiin suurena

kunnian ja luottamuksen osoituksena, pääsivät tuosta julmasta

riemusta osallisiksi aina ne tytöt, jotka kulloinkin olivat olleet

kilteimmät ja parhaimmat. Tuo leikillinen lasten juttu on usein

antanut minulle ajattelemista, onpa sellainen kohtalo sattunut

osakseni unessa pari kertaa, niin että ainakin unen kautta tiedän,

kuinka kurjalle tuntuu olo siinä asemassa.