V.

Nyt alkaa se ajanjakso elämässäni, joka on melkoisesti vilkkaampi

ja kirjavampi kuin tähän saakka kulunut osa, ja joka kyllä kelpaisi

aiheeksi vaikka johonkin muotiromaaniin. Minun olisi siis kertominen

siitä, kuinka minut valittiin erääseen saksalaiseen sanomalehden

toimittajaksi. Miten silloin soin kynälleni ja pahalle suulleni

liian paljon vapautta ja miten minua siitä syystä moitittiin ja

mestaroitiin. Mitenkä sitten jouduin juopon kirjoihin ja lopuksi

myrkyllisten riitojen perästä, annoin lähettää itseni Parisiin

kirjeenvaihtajaksi. Ja miten vihdoin elin mustalaiselämää tuossa

kirotussa pesässä, ajelehdin tuuliajolla ja poltin väkevää tupakkaa

monella eri alalla.

En tee sitä pelkuruudesta, jos näytänkin tällä kohdalla pitkää nenää

niille arvoisille lukijoilleni, jotka mahdollisesti sikamaisuuksia

rakastavat, ja sivuutan tämän lyhyen ajanjakson ilman muuta.

Tunnustan eksyneeni harhatieltä toiselle, nähneeni kaikellaista

saastaisuutta ja itsekin siinä saastuneeni. Mieltymys mustalaiselämän

romantiikkaan on minusta sittemmin haihtunut ja teidän täytyy sallia

minun pysytellä puhtaan ja hyvän rajoissa, jota myöskin elämässäni

oli, sekä pitää tuota kadotettua aikaa menneenä ja päättyneenä.

Parisi erittäinkin oli minusta inhoittava: Ei mitään muuta kuin

taidetta, politiikkaa, kirjallisuutta, ilotyttölorua, ei mitään muuta

kuin taiteilijoita, kirjailijoita, politikoitsijoita ja huonoja

naisia. Taiteilijat olivat yhtä turhamaisia ja tunkeilevaisia kuin

politikotkin, kirjailijat vielä turhamaisempia ja tunkeilevampia, ja

turhamaisimmat ja tunkeilevimmat olivat naiset.

Eräänä iltana istuin yksikseni mietiskellen, pitikö minun jättää

ainoastaan Parisi, vaan samallako myös koko elämä yleensä. Siinä

mietteissäni kävin ensikerran pitkästä kotvasta läpi koko elämäni

ja tulin siihen lopputulokseen, etten paljoa sen heittämisestä

kadottaisi.

Mutta silloin kirkastui muistissani jälleen eräs aikoja sitten

mennyt ja unohdettu päivä -- aikainen kesäinen aamu kotona tuolla

vuorien keskellä, näin itseni polvistuneena erään vuoteen ääressä ja

vuoteella äitini kamppailemassa kuolemantuskissaan.

Kauhistuin ja häpesin, että niin kauan olin saattanut olla

muistamatta tuota aamua. Tuhmat murha-ajatukset olivat kadonneet.

Sillä luulenpa, ettei kukaan vakava ihminen, ellei hän ole aivan

kokonaan perikatoon tuomittu, voi päättää päiviänsä, jos hän vaan

kerrankaan on nähnyt terveen ja hyvän elämän taittuvan. Näin

uudelleen äitini kuolevan. Näin jälleen hänen kasvoillaan kuoleman

hiljaisen ja vakavan työn, joka loi kasvoille aateluuden leiman.

Katkeran näköinen oli tosin kuolema, mutta myös niin mahtava ja hyvä

kuten hellä isä, joka noutaa kotiin eksyneen lapsen.

Äkkiä tiesin taas, että kuolema on meidän viisas ja hyvä veljemme,

joka tietää oikean hetken ja jota me luottamuksella saamme odottaa.

Aloin myöskin ymmärtää, ettei kärsimys, pettymys ja masentunut

mieli ole meitä vaan kiusaamassa ja riistämässä meiltä arvoa ja

itsekunnioitusta, vaan olemustamme kypsyttämässä ja kirkastamassa.

Kahdeksan päivää myöhemmin olivat tavarani lähetetyt Baseliin,

itse vaelsin jalan kautta kauniin Etelä-Ranskan ja tunsin päivä

päivältä noiden turmiollisten Parisin päivien, joiden muisto minua

vainosi kuin löyhkä, häipyen sumuna mielestäni. Olin yötä linnoissa,

myllyissä, ladoissa, ja join tummaveristen, puheliaitten talonpoikain

kanssa heidän lämmintä, kuuman auringon alla kypsynyttä viiniään.

Ryysyissä, laihana, päivettyneenä ja sisällisesti muuttuneena

saavuin kahden kuukauden kuluttua Baseliin. Se oli ensimäinen suuri

vaellukseni, jommoisia tein myöhemmin monta. Locarnon ja Veronan,

Baselin ja Briegin, Florensin ja Perugian välillä ei löydy monta

paikkaa, jonka kautta en olisi ainakin pari kertaa tehnyt pölyisiä

pyhiinvaellusmatkojani -- ajaen takaa unelmia, joista ei yksikään ole

vielä toteutunut.

* * * * *

Baselissa vuokrasin itselleni huoneen eräästä esikaupungista ja aloin

tehdä työtä; minua ilahdutti elää kaupungissa, jonka hiljaisuudessa

ei kukaan minua tuntenut. Sitoumukseni muutamiin sanomalehtiin ja

aikakauskirjoihin olivat vielä voimassa, joten minulle riitti työtä

ja leipää. Alkuviikot kuluivat hyvin ja rauhallisesti, sitten alkoi

vähitellen vanha surumielisyys palata, jäi vieraakseni päiviksi,

viikoiksi, eikä kadonnut työskennellessäkään. Joka ei ole omalle

kohdalleen kokenut, mitä tämmöinen raskasmielisyys on, se ei sitä

ymmärrä. Kuinka sitä kuvaisin? Kamala yksinäisyydentunne vaivasi

minua. Ihmisten, kaupungin elämän, torien, talojen, katujen ja

minun välillä oli edelleen syvä juopa. Jos sattui suuri onnettomuus

tahi sanomalehdissä oli muita tärkeitä asioita -- minä en niistä

välittänyt. Vietettiin juhlia, kuolleita haudattiin, markkinoita

pidettiin, konsertteja annettiin -- miksi, mitä varten? Juoksin ulos,

harhailin metsissä, kukkuloilla ja maanteillä, ja ympärilläni olivat

niityt, puut, pellot hiljaisina sanattomassa surussaan, katsoivat

minuun mykkinä ja rukoilevina, ikäänkuin pakottaen itsensä minulle

jotakin sanomaan, saapumaan vastaani ja minua tervehtimään. Mutta

mitään ne eivät voineet sanoa, ja minä ymmärsin niiden kärsimykset ja

kärsin niiden kanssa, sillä en voinut niitä vapahtaa.

Menin lääkärin luo, vein hänelle tarkat muistiinpanoni tilastani,

koetin sitä hänelle kuvailla. Hän luki, kysyi, tutki.

"Olette kadehdittavan terve", kehui hän, "ruumiillisesti ei Teiltä

puutu mitään. Koettakaa ilahduttaa itseänne lukemisella tahi

soitolla."

"Työssäni tulen lukeneeksi päivittäin joukon uusia asioita."

"Jokatapauksessa täytyy Teidän suoda itsellenne liikettä raittiissa

ilmassa."

"Juoksen päivittäin kolme neljä tuntia, lupa-aikoina vähintäin kaksi

kertaa enemmän."

"Silloin täytyy Teidän pakoittaa itsenne hakemaan ihmisten seuraa.

Teistähän voi pian tulla suoranainen ihmisvihaaja."

"Mitä siitä olisi hyötyä?"

"Paljo. Kuta suurempi Teidän haluttomuutenne on seurusteluun, sitä

enemmän täytyy Teidän pakoittaa itsenne ihmisiä näkemään. Teidän

tilanne ei ole vielä mitään sairautta eikä näytä vaaralliselta;

mutta ellette lakkaa noin vaan välinpitämättömästi nahjustelemasta,

saatatte kyllä lopuksi kadottaa tasapainonne."

Lääkäri oli ymmärtäväinen ja hyväntahtoinen mies. Kohtelin häntä

väärin. Hän esitti minut eräälle oppineelle, jonka kodissa

seurusteltiin paljo ja jossa vallitsi jonkunmoinen henkevä ja

kirjallinen elämä. Menin sinne. Nimeni tunnettiin, kohteliaita,

melkeinpä sydämellisiä oltiin, kävin siellä usein sen jälkeen.

Kerran saavuin sinne kylmänä syksy-iltana. Tapasin siellä nuoren

historianharrastajan sekä hyvin solakan, tummaverisen neidon.

Neito hoiteli teekeittiötä, puhui paljon ja puhutteli pisteliäästi

historianharrastajaa. Välillä soitti hän hiukan pianoa. Sitten kertoi

hän minulle lukeneensa satiirini, mutta pitäneensä niistä aivan

vähän. Hän oli minusta viisas, vähän liiankin viisas, ja pian menin

kotiin.

Sillävälin oli vähitellen saatu selville, että istuskelin paljo

kapakoissa ja olin oikeastaan salajuoppo. Se ei minua kummastuttanut,

sillä olihan juoruaminen juuri akatemisissa piireissä miesten ja

naisten keskuudessa suuressa kukoistuksessa. Seurusteluani ei tämä

hävettävä huomio ollenkaan haitannut, teki minut vaan päinvastoin

suositummaksi, sillä siihen aikaan oltiin juuri innostuneita

kohtuuden aatteen ystäviä, herrat ja naiset kuuluivat kohtuuden

ystäväin komiteoihin ja iloitsivat jokaisesta syntisestä, joka

heidän käsiinsä joutui. Eräänä päivänä tapahtui ensimäinen kohtelias

hyökkäys. Ravintolaelämän häpeä, alkoholismin kirous ja kaikki nuo

terveydelliseltä, siveelliseltä ja yhteiskunnalliselta kannalta

kamalat epäkohdat lajiteltiin silmieni eteen ja minut pyydettiin

saapumaan erääseen kohtuuden ystäväin illanviettoon. Olin aivan

hämmästyksissäni, sillä sellaisista yhdistyksistä ja pyrkimyksistä

oli minulla tuskin ollut siihen saakka aavistustakaan. Yhdistyksen

kokous, ohjelmassa soittoa ja yleensä uskonnollista makua, oli

minusta tuskastuttavan koomillinen, enkä tätä mielipidettäni

salannutkaan. Viikkokausia ahdisteltiin minua mitä ystävällisimmän

tunkeilevasti, asia oli minusta jo äärimmäisen ikävä, ja kun eräänä

iltana minulle taas veisattiin samaa virttä ja kaihoten toivottiin

kääntymystäni, masentuivat voimani ja pyysin ankarasti, että korviani

säästettäisiin moiselta lorulta. Tuo nuori neito sattui olemaan

saapuvilla. Hän kuunteli minua tarkkaavaisesti ja sanoi vallan

sydämellisesti: "Hyvä!" -- Olin kuitenkin liian huonolla tuulella

sitä sen enempää huomatakseni.

Sitä suuremmalla tyytyväisyydellä olin katsomassa pientä

hassunkurista onnettomuudentapausta, joka sattui muutamassa

valtavassa raittiusjuhlassa. Tuon suuren yhdistyksen jäsenet sekä

lukuisat vieraat söivät päivällistä ja viettivät raittiuspäiviään

huoneustossaan, puheita pidettiin, ystävyysliittoja tehtiin,

kuorolauluja laulettiin ja suurella hosianna-riemulla vietettiin

hyvän asian edistymisen juhlaa. Eräästä lipunkantajaksi valitusta

virkailijasta tuntuivat kuitenkin nämä alkoholivapaat puheet liian

pitkiltä, jonka vuoksi hän pistäytyi niitä lyhentämään läheiseen

kapakkaan, ja kun suuri juhla- ja mielenosoituskulkue aloitti

kulkunsa, oli katsomaan saapuneilla vahingoniloisilla syntisillä

nähtävänä mainio näytelmä: iloisen nousuhumalan vallassa oleva

johtaja tuon innostuneen joukon etunenässä sekä sinisen ristin lippu

hänen käsissään heiluen kuin haaksirikkoisen laivan masto.

Juopunut lipunkantaja eroitettiin; mutta sillä ei päästy erilleen

siitä inhimillisen turhamaisuuden, kateuden ja vehkeitten vilinästä,

joka syntyi kilpailevien yhdistysten ja toimikuntien välillä ja

joka kohosi yhä suurempaan kukoistukseen. Liike meni hajalle,

pari kunnianhimoista tahtoi anastaa koko maineen itselleen ja

ei katsonut muuta kuin heidän nimessään tapahtunutta syntisen

kääntymystä miksikään; jalot ja uhraavaiset voimat, joista ei

puutetta ollut, käytettiin hukkaan ja pian saattoivat asiantuntijat

todistaa, miten tälläkin alalla ihanteellisuuden nimessä kukoisti

kaikellaisia inhimillisiä likaisia heikkouksia. Kaiken tämän

narrinpelin sain kuulla aina siinä sivussa jonkun kolmannen suusta,

olin siitä hiljaisuudessa mielissäni ja aattelin öisin palatessani

juomaretkiltäni: "Kas vaan, me villit olemme kuitenkin parempia

ihmisiä."

Pienessä, korkealla vapaassa ilmassa olevassa asunnossani, josta oli

näköala Reinille, tutkin ja ajattelin paljo. Olin aivan lohduton

siitä, että elämä näin vaan virtasi ohitseni, tempaamatta minua

mukaansa mihinkään väkevämpään pyörteeseensä, ettei mikään kiivas

intohimo tahi osanotto minua kiihottanut ja herättänyt minua

tukahduttavasta unestani. Tosin työskentelin kyllä päivittäin sen

verran kuin oli tarpeellista kirjoittamalla teosta, josta piti tulla

kuvaus ensimäisten minoriittien elämästä; tämä ei ollut kuitenkaan

mitään luomistyötä, vaan ainoastaan vaatimatonta kokeilemista eikä

tyydyttänyt kaipuutani. Rupesin selvittelemään itselleni, muistellen

Zürichiä, Berliniä ja Parisia, aikalaisteni ydintoivomuksia,

intohimoja ja ihanteita. Eräs teki työtä poistaakseen tähänastiset

huonekalut, seinäverhot ja puvut, sekä totuttaakseen ihmiset

vapaampaan ja kauniimpaan ympäristöön. Toinen taas työskenteli

saadakseen Häckelin monistisen filosofian leviämään laajemmalle

kansantajuisten kirjasien ja esitelmien kautta. Muutamista näytti

toivottavalta, että yleinen maailmanrauha saataisiin julistetuksi.

Tuossa taas yksi taisteli puutetta kärsivien alaluokkien puolesta,

tahi teki työtä ja harrasti sen eteen, että teatterit ja museot

rakennettaisiin kansaa varten ja pidettäisiin avoinna sille. Täällä

Baselissa taisteltiin alkoholia vastaan.

Kaikissa näissä harrastuksissa oli elämää, pyrkimystä ja liikettä;

mutta ei yksikään niistä ollut minulle tärkeä, ja jos kaikki nuo

päämäärät olisi tänään saavutettu, niin ei se olisi minua ollenkaan

liikuttanut. Toivottomana lysähdin tuoliini, heitin kirjat syrjään

ja mietin -- mietin. Silloin kuulin ikkunan kautta Reinin solinan,

kuulin tuulen puhaltavan ja kuuntelin jännityksellä tuota surun,

kaikkialla vaaniskelevan kaihon ja raskasmielisyyden kieltä. Näin

yön värittömien pilvien suurin parvin liihoittelevan yli taivaan

kuin säikähtyneen lintuparven, kuulin Reinvirran vyöryvän, ajattelin

äitini kuolemaa, Pyhää Fransiskusta, lumivuorista kotiseutuani ja

hukkunutta Rikhardia, Näin itseni kiipeilemässä alppien rinteitä

noutaakseni Rösi Girtannerille alppiruusuja, näin itseni Zürichissä

innostuneena kirjoista, soitosta ja keskusteluista, näin meneväni

Agliettin kanssa öiselle veneretkelle, riehuvani epätoivossa

Rikhardin kuoleman vuoksi, matkustavan ja palaavan, parantuvan ja

taasen vajoavan kurjuuteen. Miksi? Minkä tähden? Oi jumala, oliko

tuo kaikki ollut vaan leikkiä, sattumusta, maalattu kuva vaan? Enkö

ollut taistellut ja kärsinyt himon tuskia janoten henkeä, ystävyyttä,

kauneutta, totuutta ja rakkautta? Eikö sydämessäni yhäkin kuohunut

kaihon ja rakkauden tukala tunne? Ja tämä kaikki tyhjän tähden,

itselleni tuskaksi eikä kenellekään iloksi.

Silloin olin jo päässyt kapakkamielentilaani. Sammutin lampun, hiivin

alas vanhaa jyrkkää kiertoporrasta ja menin johonkin weltliner-tupaan

tahi waadtlannin viiniravintolaan. Siellä otettiin minut vastaan

kunnioituksella hyvänä vieraana, jotavastoin itse olin tavallisesti

tyly ja karkeakin. Luin joka kerta Simplisissimusta, joka aina

minua suututti, join viiniäni ja odotin sen lohdutusta. Ja suloinen

jumala kosketti minua naisellisen pehmeällä kädellään, toi jäseniini

hyväätekevän raukeuden ja vei harhailevan sieluni vieraaksi ihanien

unelmien maahan.

Väliin itsekin ihmettelin, miksi kohtelin ihmisiä niin karkeasti

ja olin jopa huvitettukin siitä että heitä näykiskelin.

Ravintoloissa, joissa useimmin kävin, pelkäsivät ja manasivat minua

tarjoilijattaret, kuten ainakin ärmättiä ja pahantuulen tuojaa,

jolla oli ijankaikkiset vaatimukset. Joutuessani keskusteluun muiden

ihmisten kanssa olin tavallisesti pilkallinen ja karkea, vaikka

kyllä ihmisetkin käyttäytyivät sen mukaan minua kohtaan. Iästä

huolimatta löysin kuitenkin pari vähäisempää kapakkaveljeä, molemmat

jo vanhentaneita ja parantumattomia syntisiä, joiden kanssa pääsin

siedettävään suhteeseen ja istuin jonkun illan. Toinen heistä oli jo

vanhemmanpuoleinen äijänkarilas, ammatiltaan mallipiirustaja, naisten

vihaaja, sikamaisuuksien haastelija ja tammenkova, ensiluokkainen

viinamies. Tavatessani hänet iltasin jossain kapakassa yksinään,

syntyi siitä joka kerta tiukka juomajuhla. Aluksi poristiin,

lasketeltiin sukkeluuksia ja tyhjennettiin siinä sivussa puteli

punaista, sitten pääsi ryyppäys vähitellen etusijaan, puhe

taukosi ja me makasimme siinä toisiamme vastapäätä ja tyhjensimme

kumpainenkin omaa pulloamme. Siinä työssä olimme aivan toistemme

vertaiset, täytimme pullomme aina samalla kertaa ja katselimme

toisiamme puoleksi kunnioituksella puoleksi vahingonilolla. Myöhään

syksyllä uuden viinin aikaan kuljimme kerran yhdessä muutamissa

maaseudun viinikylissä ja siellä kertoi tuo vanha ystävämme minulle

elämäntarinansa. Luullakseni oli se mieltäkiinnittävä ja harvinainen,

mutta olen sen unohtanut paha kyllä, täydellisesti. Muistiini on

vaan jäänyt hänen kuvauksensa eräistä hänen myöhäisempinä vuosinaan

tapahtuneista juomingeista. Se oli jossain maalla muutamassa

kyläjuhlassa. Vieraana kunniavieraitten, papin ja kylävoudin

pöydässä, viekoitteli ystävämme nämä helposti liian aikaiseen

ukkohumalaan. Papin piti vielä pitää puhekin. Kun oli vaivalla

saatu hänet puhujalavalle, lausui hän sieltä niin hämmästyttäviä

ikitotuuksia, että hänet täytyi viedä syrjään, jonka jälkeen

kylävouti riensi ystäväänsä auttamaan. Valtavana rupesi hän

puistamaan puhetta hihastaan, mutta rupesi voimaan äkkinäisten

liikkeittensä vuoksi pian pahoin, ja lopetti puheensa oudolla ja

epähienolla tavalla.

Myöhemmin olisin mielelläni kuunnellut tämän ja muut jutut vieläkin

kerran. Mutta eräänä ampumaseuran juhlailtana olimme riitautuneet

aivan sovittamattomasti, tarttuneet toisiamme partaan ja vihassa

eronneet. Senjälkeen sattui jonkun kerran, että jouduimme istumaan

samaan ravintolaan, mutta vihamiehinä luonnollisesti kumpikin oman

pöydän ääreen; mutta vanhan tavan mukaan tarkastelimme vaieten

toisiamme, joimme samassa tahdissa ja istuimme niin kauan, kunnes

aikoja jo olimme olleet viimeiset vieraat ja meitä kehoitettiin

lähtemään pois. Sovintoa emme tehneet koskaan.

Turhaa ja väsyttävää oli ijankaikkisesti miettiä syitä suruuni

ja kykenemättömyyteeni elää. Minulla ei ollut yleensä sellaista

käsitystä, että olisin ollut valmis ja käytetty, vaan mieleni

oli täynnä hämäriä pyrkimyksiä ja minä uskoin oikealla hetkellä

kerran onnistuvani luomaan jotakin syvää ja hyvää, sekä tempaamaan

hauraasta elämän maljasta edes pivollisen onnea. Mutta tulisiko tuo

oikea hetki koskaan? Katkeruudella ajattelin noita uudenaikaisia

hermostuneita herrasmiehiä, jotka keinotekoisesti kannustivat

voimiaan taiteellisiin töihin, kun minussa sitävastoin suuret

voimat käyttämättöminä riutuivat ja jäivät lamaan. Ja minä

aprikoin uudelleen, mikä este tai demooni tukahdutti ja teki

yhä raskaammaksi sieluni muutoin niin uhmailevan voimakkaassa

ruumiissani. Siinä välähti mieleeni sekin omituinen ajatus, että

olin aivan erikoinen, jotenkin huonomman osalle joutunut ihminen,

jonka kärsimyksiä ei kukaan tuntenut, ei ymmärtänyt eikä osanotolla

hoitanut. Raskasmielisyyden pirullisin puoli onkin se, että se ei

tee uhriansa ainoastaan sairaaksi, vaan vieläpä luulottelevaksi

ja lyhytnäköiseksi, jopa ylpeäksikin. Luulottelee olevansa joku

Heinen mauton Atlas, jolla on hartioillaan koko maailman tuskat ja

arvoitukset, ikäänkuin ei tuhansia ihmisiä olisi kärsimässä samoja

tuskia ja samassa sokkelossa harhailemassa. Yksinäisyydessäni ja

kaukana kotiseudustani en sitäkään ollenkaan muistanut, että suurin

osa ominaisuuksiani oli paremmin Camenzindien perheomaisuutta kuin

erikoisesti juuri minun omaani.

Joka kahden viikon kuluttua menin aina uudelleen vieraanvaraisen

oppineen taloon. Vähitellen opin tuntemaan jokseenkin kaikki siellä

seurustelevat ihmiset. Enimmäkseen nuoria akatemikkoja, joukossa

useita saksalaisia, kaikista tiedekunnista, sitäpaitsi pari maalaria,

muutamia soittoniekkoja, vihdoin pari tavallista kansalaista

rouvineen ja tyttärineen. Hämmästyksellä katselin usein näitä

ihmisiä, jotka pitivät minua harvinaisena vieraana ja joiden tiesin

tapaavan toisensa niin ja niin monta kertaa viikossa. Mitä heillä

riitti puhumista ja tekemistä keskenään? Useimmat heistä olivat

tuota tavallista kiteytynyttä yhteiskuntaihmislajia ja näyttivät

olevan kaikki keskenään ikäänkuin sukulaisia sen seuraelämällisen

ja tasoittavan hengen vuoksi, joka minulta juuri puuttui. Joukossa

oli monta hienoa ja huomattavaa henkilöä, jotka eivät nähtävästi

kadottaneet mitään tahi ei ainakaan paljo tuoreudestaan ja

personallisesta voimastaan tuossa seuraelämän ikuisuudessa. Yhden ja

toisen kanssa saatoin keskustella kauan ja mielenkiinnolla. Mutta

siirtyä yhden luota toisen luo, puhella kunkin kanssa vaan joku

minuutti, lausua naisille kohteliaisuuksia ja yhtaikaa kohdistaa

huomionsa teekuppiin, kahteen keskusteluun ja pianokappaleeseen,

ja näyttää tällöin vielä huvitetulta ja tyytyväiseltä, sitä en

voinut. Kauheinta oli minusta, kun täytyi jutella kirjallisuudesta

tai taiteesta. Näin, että näillä aloilla ajateltiin hyvin vähä,

valehdeltiin hyvin paljo ja ylipäätänsä loruttiin paljo. Valehtelin

itse mukaan, mutta se ei minua huvittanut ja tuntui minusta koko

tuo hyödytön suunpieksäminen ikävältä ja arvottomalta. Paljoa

mieluummin kuulin jonkun äidin kertovan lapsistaan tahi kerroin itse

matkoistani, pienistä päivän kokemuksista ja muista tosiasioista.

Silloin saatoin väliin olla avomielinen, jopa tyytyväinenkin.

Useimmiten menin kuitenkin sellaisten iltojen jälkeen vielä kapakkaan

ja huuhtelin weltlinerillä pois kaulastani kuivuuden ja ilkeän ikävän.

Erään kerran näin muutamassa tällaisessa seurassa tuon tummaverisen

nuoren neidon uudelleen. Saapuvilla oli aika joukko vieraita, he

soittelivat ja pitivät tavallista menoansa, minä istuin muutamassa

syrjäisessä nurkassa lampun ääressä katsellen kuvia. Ne olivat

maisemia Toskanasta, ei noita tavallisia, tuhat kertaa nähtyjä

efektimaisemia, vaan sydämellisempiä, yksityiskohtaisempia

pienoiskuvia, jotka useimmat olivat talonisännän tuttavien ja

ystävien lahjoittamia. Parhaillaan katselin piirustusta eräästä

kivisestä, kapeaikkunaisesta talosta San Clementin yksinäisessä

laaksossa, jonka tunsin, sillä olin tehnyt sinne useita

kävelymatkoja. Laakso on hyvin lähellä Fiesolea, mutta matkailijat

eivät käy siellä koskaan, sillä siellä ei ole mitään muinaismuistoja.

Se on villin ja omituisen kaunis laakso, kuiva ja melkein asumaton,

ahtautuneena korkeiden ja kaljujen kallioiden väliin, kaukana

maailmasta, surumielinen ja koskematon.

Tyttö astui luokseni ja katsoi olkapääni ylitse.

"Miksi olette aina niin yksin, herra Camenzind?"

Minua suututti. Kun herrat eivät muka häntä kylliksi puhuttele,

ajattelin, niin tulee hän nyt minun luokseni.

"No, enkö saakaan vastausta?"

"Anteeksi neiti; mitäpä minulla on vastaamista? Istun yksin, koska se

minua huvittaa."

"Häiritsen siis?"

"Olette koomillinen."

"Kiitos; sitä olemme molemminpuolin."

Hän istui. Odotellen pitelin yhä kuvaa kädessäni.

"Olette vuoristolainen", sanoi hän. "Kuulisin kernaasti Teidän

kertovan jotakin sieltä. Veljeni kertoi, että teidän kylässänne on

vaan yksi ainoa sukunimi, Camenzind. Onko totta?"

"Melkeinpä", murahdin. "On siellä kuitenkin Füssli-niminen leipuri.

Ja kapakoitsija, nimeltä Nydegger."

"Ja muutoin paljaita Camenzindeja! Kaikki sukua keskenään?"

"Enemmän tahi vähemmän."

Näytin hänelle katsomaani piirustusta. Hän otti sen ja huomasin hänen

sitä jokseenkin ymmärtävän. Sanoin sen hänelle.

"Kehutte minua", naurahti hän, "mutta aivan kuten koulumestari."

"Ettekö tahdo kuvaa katsoa?" kysyin hiukan karkeasyisesti. "Panen sen

muutoin pois."

"Mitä se kuvaa?"

"San Clementin laaksoa."

"Missä?"

"Fiesolen luona."

"Olette käynyt siellä?"

"Monta kertaa."

"Minkä näköinen on laakso? Tämä tässä on vaan osa siitä."

Muistelin. Tuo vakava, jylhänkaunis maisema ilmestyi silmieni eteen

ja suljin silmäni pidättääkseni sen luonani. Vasta hetkisen kuluttua

saatoin ruveta puhumaan, ja minuun teki hyvän vaikutuksen se, että

hän malttoi olla niin kauan hiljaa. Hän ymmärsi minun muistuttelevan

maisemaa mieleeni.

Kuvailin San Clementin laakson, miltä se näyttää kesäisen

iltapäivä-auringon paahtamana, mykkänä, kuivana, suurenmoisena.

Lähellä Fiesolessa harjoitetaan teollisuutta, kudotaan koreja ja

olkihattuja, myödään muistitavaroita tahi appelsiineja, pidetään

matkailijaa tahi kerjätään häneltä. Kauempana laaksossa on Florens,

kätkien itseensä kuohuaallon vanhaa ja uutta elämää. Clementistä

ei näy kumpaakaan. Taiteilijat eivät ole siellä työskennelleet,

roomalaiset eivät ole sinne rakentaneet, historia on unohtanut

köyhän laakson. Mutta siellä taistelee aurinko ja sade maan kanssa,

siellä pysyttelevät koukkuiset piniat vaivaloisesti hengissä, ja

pari sypressiä tunnustelee hiutuneilla latvoillaan ilman merkkejä,

lieneekö vihamielinen myrsky lähestymässä, lyhentääkseen heidän

tylyn elämänsä, josta he janoovin juurin kiinni pitävät. Väliin

vaeltaa sivu läheisistä meijerikartanoista tuleva härkävaljakko, tahi

retkeilee sen läpi Fiesoleen talonpoika perheineen, mutta ne ovat

kuitenkin satunnaisia vieraita, ja talonpoikaisvaimojen punaiset

puserot, vaikkakin muutoin hauskan ja vapaan näköisiä, häiritsevät

täällä ja saavat huoleti pysyä kaukana syrjässä.

Kertoilin, kuinka nuorukaisena ystäväni kanssa niillä seuduilla

vaelsin, makasin sypressien juurella ja nojauduin niiden ohkaista

runkoa vastaan; kuinka tuon omituisen laakson suruisan kaunis

yksinäisyyslumo muistutti kotiseutuni luonnon mieleeni.

Olimme hetkisen vaiti.

"Olette runoilija", sanoi tyttö.

Hymyilin pilkallisesti.

"Tarkoitan hiukan toista", jatkoi hän. "Ette ole runoilija siksi,

että kirjoitatte novelleja ja muuta semmoista. Siksi vaan, että

ymmärrätte luontoa ja rakastatte sitä. Mitäpä useimmat ihmiset

siitä välittävät, jos puu humisee tuulessa tahi vuori hehkuu

auringonpaahteessa? Mutta Te löydätte siinä elämää, jossa voitte elää

mukana."

Vastasin siihen, ettei kukaan voinut "luontoa ymmärtää", että kaiken

hakemisen, ymmärtämisen halun palkaksi saapi vaan pysähtyä ongelmia

arvaamaan ja suremaan. Auringonvalossa oleva puu, mureneva kivi,

eläin, vuori, niillä on elämänsä, historiansa, ne elävät, kärsivät,

uhmaavat, nauttivat, kuolevat, mutta me emme niitä ymmärrä.

Puhuessani ja iloitessani hänen kärsivällisestä, hiljaisesta

tarkkaavaisuudestaan, rupesin häntä katselemaan. Hänen katseensa oli

suunnattu minuun eikä väistynyt oman katseeni tieltä. Kasvot olivat

aivan rauhalliset, hartaat ja niillä kuvastui tarkkaava jännitys. Hän

kuunteli melkein kuin lapsi. Ei, vaan kuten aikainen ihminen, joka

unehtuu kuuntelemaan, ja saa tietämättään lapsen katseen silmiinsä.

Ja häntä katsellessani huomasin vihdoin lapsellisella löytäjän

ihastuksella, että hän oli hyvin kaunis.

Lakattuani puhumasta oli neitokin vaiti. Sitten säpsähti hän hereille

ja tuijotti siristäen silmiään lampunvaloon.

"Mikä olikaan nimenne, neiti?" kysäsin, ajattelematta paljo, miksi.

"Elisabeth."

Hän meni ja sai pian ruveta soittamaan pianoa. Hän soitti hyvin.

Mutta tullessani lähemmäs huomasin, ettei hän enää ollutkaan niin

kaunis.

Mennessäni kotimatkalla alas talon mukavia vanhanaikaisia portaita,

kuulin parin etehisessä pukeutuvan maalarin keskustelusta muutaman

sanan.

"Kas sitä, on koko illan vaan seurustellut ihanan Lisbethin kanssa",

sanoi toinen ja nauroi.

"Hiljaisessa vedessä --!" tuumi siihen toinen. "Huonoimpaan hän ei

käsiksi käynytkään."

Nuo apinat keskustelivat siis jo asiasta. Huomasin äkkiä

paljastaneeni, vaikkakin vasten tahtoani, tuolle oudolle nuorelle

neidolle sydänmuistojani sekä melkoisen osan sielunelämääni. Miten

olin sen tehnyt? Ja pahat kielet heti saapuvilla!

Menin tieheni enkä käynyt talossa kuukausimääriin. Sattumalta juuri

toinen noista nuorista maalareista kerran minulle kadulla siitä

huomautti.

"Miksi ette käy siellä enää?"

"En voi sietää tuota kirottua juoruamista", vastasin.

"Niin, ne meidän naiset", naurahti mies.

"Ei", vastasin, "tarkoitan herroja ja erittäinkin juuri herroja

maalareita."

Näinä kuukausina näin Elisabethiä ainoastaan muutamia kertoja

kadulla, kerran myymälässä ja kerran taidekokoelmissa. Hän oli

tavallisesti hyvin sievä, mutta ei kaunis. Hänen ylenmäärin solakan

vartalonsa liikkeet olivat hiukat: omituiset, ne pukivat häntä ja

tekivät hänet huomatuksi, mutta monesti saattoivat ne näyttää myös

liioitelluilta ja teeskennellyiltä. Tuona kertana taidekokoelmissa

oli hän hyvin kaunis, ylen kaunis. Hän ei huomannut minua.

Istuin lepäämässä syrjempänä ja katselin luetteloa. Hän seisoi

läheisyydessäni kokonaan vaipuneena erästä Segantinin suurta taulua

tarkastamaan. Se esitti paria laihalla pellolla työskentelevää

talonpoikaistyttöä, heidän takanaan kohosi jyrkkiä terävähuippuisia

vuoria, muistuttaen alppiryhmää, yllä kaareutui viileä, kirkas taivas

ja taivaalla sanomattoman nerokkaasti maalattu, norsunluunvärinen

pilvi. Ensi silmäyksellä herätti pilvi huomiota omituisen,

säännöttömän, kutoutuneen muodostuksensa kautta; näki, miten tuuli

oli juuri sitä pyöritellyt ja survonut ja miten se nyt alkoi kohota

ja hitaasti liitää pois. Nähtävästi ymmärsi Elisabeth pilven,

sillä hän oli kokonaan vaipunut sitä katsomaan. Hänen kasvoillaan

heijastui jälleen hänen muutoin salassa oleva sielunsa, hiljainen

hymy loisti hiukan suurentuneista silmistä, kapea suu lauhtui

lapsellisen pehmeäksi, ja nuo ylenviisaat rypyt silmäkulmien väliltä

tasoittuivat. Suuren taideteoksen kauneus ja totuus pakoitti hänenkin

sielunsa paljastamaan kauneutensa ja todellisen laatunsa.

Istuin hiljaa siinä vierellä, katsellen kaunista Segantinin pilveä,

ja siitä ihastunutta kaunista tyttöä. Sitten pelkäsin, että hän

kääntyisi, näkisi minut ja tulisi puhuttelemaan sekä kadottaisi

jälleen kauneutensa, jätin salin hiljaa ja nopeasti.

Niihin aikoihin alkoi mykän luonnon minussa herättämä ilo ja suhteeni

siihen muuttua. Yhä vieläkin harhailin kaupungin satumaisen kauniissa

ympäristössä, mieluiten Jura-vuorten puolella. Yhä näin metsien,

vuorten, ruohokenttien, hedelmäpuiden ja pensaiden odottavan jotakin.

Kenties minua, mutta ainakin rakkautta.

Niin aloin heitä rakastaa. Tunsin niiden hiljaista kauneutta kohtaan

voimakasta, janoavaa kaipuuta. Hämärästi tunsin minäkin sydämessäni

heräävän syvän elämänhalun ja kaipuun tunteen, kaihoten halasin

tietoisuutta, ymmärrystä ja rakkautta.

Useat sanovat "rakastavansa luontoa". He tarkoittavat sillä, ettei

heillä ole mitään sitä vastaan saada silloin tällöin tuntea sen

tarjoomia suloja. He menevät ulos ja iloitsevat maan kauneudesta,

polkevat niityt, repivät irti oksia ja kukkia, heittääkseen ne kohta

taas pois tahi viedäkseen ne kotiansa kuihtumaan. Siten rakastavat he

luontoa. Sunnuntaina kauniilla ilmalla muistavat he tämän rakkautensa

ja ovat sitten liikutettuja siitä, että heillä on niin hyvä sydän.

Eihän heidän tarvitsisi puuttua mihinkään tuommoiseen, sillä "onhan

ihminen luomakunnan kruunu". Niinpä kylläkin, kruunu!

Yhä ahnaammin kuroittelin siis nähdäkseni asioiden ydinuumeniin.

Kuulin tuulen soittavan puiden latvoissa monin äänin, kuulin

purojen pauhaavan onkaloissa ja virtain vaeltavan hiljaista tietään

tasankojen läpi, ja tiesin, että nuo äänet ovat jumalan puhetta,

että se, joka ymmärtäisi tuon kauniin, aikojen alusta kaikuneen

kielen, olisi samalla löytänyt paratiisin. Kirjat tietävät tästä

vähän, ainoastaan raamatussa on luettavana tuo ihmeellinen sana

eläinten "mykästä huokauksesta". Kuitenkin aavistin, että tämä

käsittämätön vaikutus oli kaikkina aikoina vallannut ihmisiä

aivan samoin kuin minut nyt, he olivat jättäneet työnsä, paenneet

hiljaisuuteen, kuunnellakseen luomisen laulua, katsellakseen pilvien

teitä ja ojentaakseen rukoilevat kätensä sammumattomalla kaipuulla

ijankaikkisuutta kohti -- he olivat erakoita, katujia, pyhimyksiä.

Oletko ollut koskaan Pisan Camposantossa? Sen seinät on koristettu

vaalenneilla kuvilla menneiltä vuosisadoilta, ja eräs niistä kuvaa

muutaman erakon elämää Theban erämaassa. Tuosta lapsellisesta kuvasta

hohtaa vielä tänään, huolimatta vaalenneista väreistä, niin autuas

rauha, että äkkiä tunnet piston sydämessäsi ja sinussa herää vaativa

halu itkeä itsesi puhtaaksi synneistäsi ja saastaisuudestasi jossain

pyhässä kaukaisuudessa, josta et enää takaisin saapuisi. Lukemattomat

taiteilijat ovat koettaneet tulkita kaihonsa hartaissa kuvissa, ja

joku Ludvig Richterin pieni palanen laulaakin sinulle samoja tunteita

kuin Pisan freskot. Miksikä maalasi Tizian, joka muutoin on niin

samanaikaisuuden ja ruumiillisuuden ystävä, kuitenkin monta kertaa

kirkkaisiin ja selviin kuviinsa kirkkaimman avaruuden sinen pohjaksi?

Se on ainoastaan kaistale hyvää tummansinistä, ei voi nähdä,

tarkoittaako se kaukaisia vuoria, vai rajatonta avaruutta. Tizian,

realisti, ei sitä itsekään tiennyt. Hän ei tehnyt sitä väriharmonian

vuoksi, kuten taidehistorioitsijat väittävät, vaan se oli hänen

kunnianosoituksensa tuolle sammumattomalle, joka salattuna eli

tämänkin iloisen ja onnellisen ihmisen sielussa. Samaten on minusta

kaikkien aikojen taide koettanut pukea puheeksi jumaluuden mykkää

vaatimusta.

Kypsemmin, kauniimmin ja kuitenkin paljoa lapsellisemmin toi sen

esiin pyhä Fransiskus. Vasta silloin ymmärsin hänet täydellisesti.

Hänen rakkautensa jumalaan oli samalla rakkautta koko maailmaan,

kasveja, tähtiä, eläimiä, tuulta ja vettä kohtaan, siinä oli hän

edellä koko keskiajasta, Dantestakin ja tulkitsi ajattomasti

inhimilliset tunteet. Hän kutsuu kaikkia luonnon voimia ja ilmiöitä

rakkaiksi veljikseen ja sisarikseen. Kun lääkärit kerran hänen

myöhempinä vuosinaan määräsivät, että hänen piti polttaa ohimoaan

hehkuvalla raudalla, nimitti hän keskellä sairauden ja kidutuksen

tuskaa raudan hehkua "tuleksi, rakkaaksi veljekseen".

Ruvetessani nyt rakastamaan luontoa persoonallisesti, kuulemaan

sitä kuin toveria ja matkakumppania, joka puhuu vierasta kieltä,

oli raskasmielisyyteni myös tosin ei parannut, mutta jalostunut ja

puhdistunut. Korvani ja silmäni terottuivat, opin eroittamaan hienoja

värinöitä ja eroituksia, ja halusin kuulla yhä lähempää ja selvemmin

koko elämän sydämenlyöntejä, niitä ehkä kerran ymmärtää ja kenties

kerran saada lahjat, millä suoda niille runollinen ilmitulomuoto,

että muutkin pääsisivät niitä lähestymään ja ymmärtämään, sekä

käymään ainoan todellisen virkistyksen, puhtauden ja lapsen mielen

lähteellä. Se oli toivomus, unelma -- --, en tiennyt, toteutuisiko

se koskaan, siksi pidin siitä, mikä lähinnä oli, rakastamalla

kaikkea näkyväistä ja totuttelemalla siihen, etten mitään asiaa enää

kohdellut välinpitämättömästi ja halveksivasti.

En voi kuvata, kuinka uudistavasti ja lohduttavasti tämä vaikutti

väsyneeseen elämääni. Ei löydy mitään jalompaa ja onnellisempaa

maailmassa, kuin äänetön, kestävä, intohimoton rakkaus, ja minulla

ei ole sydämellisempää toivomusta kuin että jotkut lukijoistani,

tahi kaksi, tahi ainoastaan yksi, tahtoisi oppia tuntemaan tämän

minun kehoitukseni johdosta tuota puhdasta ja autuaaksi tekevää

taitoa. Monet tuntevat sen luontaisesti ja harrastavat sitä

itsetiedottomasti, he ovat jumalan mielikkejä, hyviä lapsia ihmisten

seassa. Monet ovat oppineet sen tuntemaan vaikeiden kärsimysten

aikoina -- ettekö ole huomanneet, kuinka rampojen ja kurjien katse on

ylevä, hiljainen, loistava? Ellette tahdo kuulla minua ja koruttomia

sanojani, niin käykää niiden luo, joidenka himoton rakkaus on

voittanut ja kirkastanut tuskat.

Surettavan kaukana olen tästä täydellisyyden asteesta, jonka olen

löytänyt monessa marttyyrissä. Mutta näinä vuosina oli minulla

useimmiten lohdutuksenani se varma usko, että tiesin varman tien

sinne päästäkseni.

Sanomattakin on selvää, etten aina käynyt sitä tietä, vaan jäin

useinkin matkan varrelle kaikille penkeille istumaan enkä jättänyt

monta pahaa mutkatietäkään koettamatta. Kaksi itsekästä ja voimakasta

taipumusta taisteli minussa oikeata rakkauttani vastaan. Olin juoppo

ja ihmisvihaaja. Tosin rajoitin viinimäärääni tuntuvasti, mutta joka

toinen viikko houkutteli tuo liehakoiva jumala minut heittäytymään

hänen helmaansa. Tuskin koskaan on kuitenkaan tapahtunut, että olisin

jäänyt öisin kadulle makaamaan tahi tehnyt muita sellaisia yötöitä,

sillä viini rakasti minua ja houkutteli minut ainoastaan niin

pitkälle, että sen henget pääsivät parhaiten kanssani ystävälliseen

keskusteluun. Joka juopottelun jälkeen vaivasi minua pitkät ajat paha

omatunto. Mutta lopultakaan en voinut lakata kokonaan lempimästä

viinin jumalaa, jonka palvelukseen olin perinyt vahvat taipumukset

isältäni. Vuosikausia olin tätä perintöä huolellisesti ja hartaasti

säilyttänyt ja omistanut sen itselleni perusteellisesti, sen vuoksi

pääsin nyt pälkähästä tekemällä taipumukseni ja omantuntoni välillä

puoleksi vakavan, puoleksi leikillisen sopimuksen. Pyhän Assisilaisen

kiitoslauluun pääsi mukaan myös "viini, minun rakas veljeni".