IV.

Sen, mitä isäni ei omastapuolestaan saanut tehdyksi, teki nyt tämä

onneton rakkaus. Se kasvatti minusta juopon.

Se oli elämälleni ja olemukselleni paljo tärkeämpi muutos kuin

mikään muu noista tapahtumista, joista tähän saakka olen kertonut.

Tuosta väkevästä, makeasta jumalasta tuli hyvä ystäväni, joka se

on vielä tänäänkin. Kuka on niin kaunis, niin mielikuvituksen

mahtava luoja, haaveileva, iloinen ja surumielinen? Hän on sankari

ja loitsuniekka. Hän on lemmenjumalan johtaja ja veli. Hän tekee

mahdottomat mahdollisiksi; köyhät ihmissydämet täyttää hän kauniilla

ja ihmeellisellä runohengellä. Hän on tehnyt minusta, erakosta ja

talonpojasta, kuninkaan, runoilijan ja viisaan. Tyhjentyneitä elon

pursia lastaa hän uudelleen uusilla kohtaloilla ja vie rannoille

ajautuneet suuren elämän vinhaan virtaan uudelleen takaisin.

Sellaista on viini. Senkin laita on kuitenkin samoin kuin kaikkien

muidenkin arvokkaiden lahjojen ja taiteiden. Se tahtoo, että häntä

rakastetaan, hänen seuraansa haetaan, häntä ymmärretään ja että hän

taistelun kautta omaksi voitetaan. Monet sitä eivät taida, ja niin

saattaa hän tuhannen toisensa jälkeen perikatoon. Hän vanhettaa ja

tappaa heidät, tahi sammuttaa heissä hengen liekin. Mutta lemmikkinsä

kutsuu se juhliin ja rakentaa heille sateenkaarisiltoja autuaitten

saarille. Väsyneille ystävilleen asettaa hän patjoja pään alle, ja

hoitelee heitä, kun suru heissä valtaan pääsee, ystävän hiljaisella

ja hyväntahtoisella syleilyllä kuin lastaan lohduttava äiti. Elämän

mullerruksen muuttaa hän tarujen maailmaksi ja soittaa harpullaan

luomisen mahtavaa laulua.

Toisekseen on hän pieni lapsi, jolla on pitkät silkkiset kiharat,

kapeat hartiat ja hennot jäsenet. Hän nojautuu sydäntäsi vastaan,

kohottaa kapeat kasvonsa puoleesi ja katselee sinua rakkailla

suurilla silmillään hämmästyneesti ja uneksivasti, ja hänen

katseessaan asuu syvä paratiisin autuuden muisto ja unohtumaton tunne

jumalan lapsena olosta, joka aaltoilee kosteana ja kirkkaana lailla

vasta ilmoille puhjenneen metsälähteen.

Tuo suloinen jumala muistuttaa myöskin virtaa, joka kevätyössä syviä

aaltojansa kuohuttaa. Sitä voisi myös verrata mereen, jonka viileillä

aalloilla keinuvat sekä myrsky että auringonsäteet.

Puhuessaan suosikkiensa kanssa saattaa se salaisuuksien, muistojen,

runouden ja aavistusten aavan ulapan myrskyjen ja kuohujen

temmellyskentäksi. Maailma muuttuu pieneksi ja katoaa, aralla ilolla

heittäytyy sielu tuntemattomuuden tiettömään avaruuteen, jossa kaikki

on sekä vierasta että samalla tuttua, ja jossa musiikin, runouden ja

unelmien kieltä puhutaan.

Mutta käynpä kertomustani jatkamaan.

Saattoi tapahtua, että olin tuntimääriä iloinen, lukien, kirjoittaen

ja kuunnellen Rikhardin soittoa. Mutta yksikään päivä ei suruttansa

päässyt. Väliin tuli tuska mieleeni yöllä, silloin valitin,

heittelehdin vuoteessani ja vihdoin kyyneleihini nukuin. Tahi heräsi

se tavattuani Agliettin. Mutta useimmiten valtasi se minut tuossa

illansuussa, kun nuo kauniit, rauhalliset, lauhat ja raukaisevat

kesäillat alkoivat. Silloin menin järven rantaan, otin venheen,

sousin itseni hikeen ja väsyksiin sekä huomasin sittenkin olevan

mahdotonta mennä kotia. Siis kapakkaan tahi johonkin ulkoravintolaan.

Siellä koettelin eri viinilajeja, join ja haudoin tuskiani sekä

olin monta kertaa seuraavana päivänä puolisairas. Usein valtasi

minut silloin niin voimakas kurjuuden ja kyllästymisen tunne, että

päätin jättää juomisen ainaiseksi. Sitten menin juomaan uudelleen.

Vähitellen opin eroittamaan eri viinilajit ja niiden vaikutukset,

sekä nautiskelin niitä jonkunmoisella itsetietoisuudella, vaikka

tosi-asiassa vielä jokseenkin lapsellisesti ja raa'asti. Lopulla

omistin tummanpunaisen weltliniviinin vakinaisekseni. Ensi lasi

maistui minusta katkeralta ja kiihoittavalta, sitten verhosi se

aatosmaailmani hiljaiseksi, alituiseksi uinailuksi, alkaen vihdoin

lumota, luoda, itse runoilla. Silloin näin kaikki maisemat, mitkä

minua kuunaan olivat miellyttäneet, mitä kauniimmissa valaistuksissa

ympärilläni, itse niiden keskellä vaeltelin, lauloin, unelmoin, ja

tunsin suonissani virtailevan korkeamman, lämpimämmän elämän. Ja tämä

päättyi vihdoin ylipäätään mieluiseen surumielisyyteen, ikäänkuin

olisin kuunnellut kansanlauluja, joita viululla soitettiin ja

ikäänkuin olisi minulla ollut tiedossani suuri onni, jonka sivu olin

mennyt ja jonka olin jättänyt poimimatta.

Vähitellen kehittyivät asiat itsestään niin, että hyvin harvoin

enää yksinäni ryypiskelin, vaan sain pian itselleni kaikenmoista

seuraa. Niin pian kuin ihmisiä oli seurassani, oli viinin vaikutus

minuun toinen. Minusta tuli puhelias, mutta mitään nousuinnostusta

en tuntenut, vaan erityistä viileätä kuumetta. Minulle itsellenikin

siihen saakka melkein tuntematon puoli olemustani pääsi esiin

yön kuluessa, mutta se ei suinkaan kuulunut puutarha- ja

koristekukkasiin, vaan paremminkin ohdakkeiden ja polttaraisten

heimoon. Kuta puheliaammaksi nimittäin tulin, sitä terävämpi,

kylmempi henki pääsi minussa valtaan, tehden minusta varman,

mahtipontisen, kriitillisen ja tärkeän henkilön. Jos saapuvilla

oli joitakin, joiden läsnäolo minua häiritsi, niin kiusasin ja

suututin heitä, milloin hienosti ja viekkaasti, milloin karkeasti

ja itsepintaisesti, niin kauan, että he menivät. Ihmisethän eivät

yleensä olleet minulle lapsesta alkaen juuri erityisemmän rakkaita

tahi tarpeellisia, nyt aloin heitä katsella kriitillisesti ja

pilkkamielellä. Erityisellä mielihyvällä keksin ja kertoilin

pieniä juttuja, joissa ivallisesti, ilman lämpöä ja näennäisellä

asiallisuudella, kuvattiin ihmisten keskinäisiä suhteita, sekä niitä

katkerasti pilkattiin. En itsekään tiennyt, mistä tämä halveksiva

henki minuun tuli, se puhkesi esiin kuin kypsyvä paise, josta en

vuosiin päässyt vapaaksi.

Kun välillä vietin iltani yksikseni, niin uneksuin taas vuorista,

tähdistä ja surullisesta soitosta.

Niinä viikkoina kirjoittelin sarjan katselmuksia aikamme

yhteiskunnasta, kultuurista ja taiteesta, -- pienen myrkyllisen

kirjasen, jonka kehtona juuri olivat omat kapakkapuheeni.

Ahkeruudella harrastamistani laajemmista historiallisista luvuista

saivat satiirini monellaisia historiallisia aineksia, mikä niille

antoi ikäänkuin hiukan lujemman perustan ja taustan.

Tämän teokseni vuoksi pääsin erääseen suurempaan sanomalehteen

vakinaiseksi avustajaksi, josta työstäni jo melkein saatoin elää.

Heti senjälkeen ilmestyivät nuo kyhäelmäni erityisenä kirjasena,

ja saavuttivat hiukan huomiota. Nyt heitin kielitieteen kokonaan

syrjään. Olin päässyt jo korkeampiin piireihin, liityin avustajaksi

saksalaisiin aikakauskirjoihin, ja niin kohosin siihenastisesta

unohdetusta asemastani ja köyhyydestäni tunnustusta saaneitten

piiriin. Ansaitsin leipäni, en välittänyt avoinna olevasta

apurahasta ja riensin täysin purjein pienen kirjallisen kuuluisuuden

halveksittavaa elämää kohti.

Ja huolimatta menestyksestäni sekä itserakkaudestani, huolimatta

pilkallisuudestani ja lemmenkärsimyksistäni, oli minussa kuitenkin

vallalla, ilossa ja surussa, nuoruuden lämmin elämänhalu.

Huolimatta kaikesta ironiiasta ja pienestä, vaarattomasta

maailmanmatinväsymyksestä uneksuin kuitenkin aina jostakin

päämäärästä, onnesta, jonka malja kerran eteeni täytettäisiin. Mikä

tuo päämäärä oli, sitä en tiennyt. Tunsin ainoastaan, että elämän

täytyi minulle joskus aalloiltaan huuhtoa jalkaini juureen jonkun

erityisemmän hymyilevän onnen, maineen, kentiesi lemmen, kaipuuni

tyydytyksen ja olemukseni kohottajan. Olin vielä hovipoika, joka

uneksuin aatelisnaisista, ritarilyönnistä ja suuresta kunniasta.

Luulin aluksi käyväni polkuani ylöspäin. En tiennyt, että kaikki

siihenastiset kokemukseni olivat ainoastaan sattumuksia ja että

itseltäni ja elämältäni puuttui vielä oma syvä perussävynsä. En

tiennyt silloin rinnassani asuvan kaipuun, jolle ei lempi eikä maine

suonut rajaa eikä täyttymystä.

Niin nautin pienestä, hiukan katkerasti ansaitusta maineestani koko

nuoruuteni innolla. Mielihyvän tunteella seurustelin viinin ääressä

viisasten ja henkevien ihmisten kanssa, ja sydäntäni hiveli, kun

ruvetessani puhumaan heidän katseensa kääntyivät minuun uteliaasti ja

huomaavasti.

Väliin selveni minulle, kuinka ääretön kaipuu kaikissa näissä

sieluissa huusi vapahdusta, ja mitä ihmeellisiä teitä tämä kaipuu

noita sieluja johti. Jumalaan uskominen oli tyhmää, miltei

sopimatonta, vaikka muutoin uskottiin monellaisiin oppeihin ja

nimiin, Schopenhaueriin, Buddhaan, Zarathustraan ja moniin muihin.

Oli nuoria, nimettömiä runoilijoita, jotka hienoissa asumuksissaan

toimittivat juhlallisia hartaushetkiä kuvapatsaitten ja maalausten

edessä. Heitä olisi hävettänyt kumartua jumalan edessä, mutta he

polvistuivat Zeus Otricolin edessä. Oli askeetteja, jotka kiduttivat

itseään pidättäytymisellä ja joiden puku huusi taivaan kostoa

mauttomuutensa vuoksi. Heidän jumalansa nimi oli Tolstoi tahi Buddha.

Oli taiteilijoita, jotka kiihoittivat itsensä omituisiin tunnelmiin

erityisesti valikoitujen, mieltä masentavien seinäverhojen, musiikin,

ruoan, viinien, hajuvesien tahi sikarien avulla. He haastelivat

sopivasti ja teeskennellyllä yleispätevyydellä musikaalisista urista,

väri-akordeista ja vainusivat kaikkialla sitä n.k. "persoonallisuuden

säveltä", jonka useimmiten sitten muodosti joku pieni vaaraton

itsepetos tahi hullutus. Pohjaltaan minua tämä kivuloinen komedia

puoleksi huvitti puoleksi nauratti, mutta usein tunsin kuitenkin

erityisellä kauhulla, kuinka paljo vakavaa kaihoa ja todellista

sielun voimaa tuossa liekehti ja paloi hukkaan.

En muista ainoatakaan kaikista niistä suurellisista uudenaikaisista

runoilijoista, taiteilijoista ja filosoofeista, joihin siihen aikaan

hämmästyksellä ja huvitettuna tutustuin, josta minulla olisi mitään

mainittavampaa sanottavana. Oli heidän joukossaan eräs ikäiseni

pohjoissaksalainen, seurakas olio, hellätuntoinen, miellyttävä mies,

hienomakuinen ja -tajuinen kaikessa, mikä jotakin taiteellista puolta

koski. Hänestä piti tulla yksi tulevaisuuden suurrunoilija, ja

muistan kuulleeni lausuttavan pari hänen runoansa, jotka muistissani

vieläkin väikkyvät tavattoman ilmavina ja sielullisina sisällöltään.

Kenties oli hän ainoa meistä kaikista, josta olisi voinut tulla

todellinen runoilija. Sattumalta kuulin myöhemmin hänen tarinansa.

Menetettyään rohkeutensa kirjallisen epäonnistumisen vuoksi,

siirtyi hän, ylen tunteellinen luonne kun hänellä oli, kokonaan

hiljaisuuteen, ja joutui erään mukamas mesenaatin kynsiin, joka hänet

pian saattoi kokonaan perikatoon, sen sijaan, että olisi innostanut

häntä ja saattanut hänet järkiinsä. Tuon rikkaan herran tahdosta

kulutti hän aikansa harjoittamalla tämän hermostuneitten naisten

kanssa epätervettä kaunotieteilyä, muuttui mielikuvituksessaan

vääryyttä kärsineeksi sankariksi ja tuli vihdoin, surkealla tavalla

väärään johdettuna, soittaen paljastaan Chopinia ja mietiskellen

uusrafaelilaisia ihmenäkyjä, täydelliseen mielenvikaan.

Vastenmielisyydellä ja säälillä saatan ainoastaan muistella tuota

vaan puoleksi lentoon kykenevää käherrettyä runoilijalaumaa ja

kaunosielujoukkoa, nyt kun jälkeenpäin olen huomannut tuollaisen

seuran vaarallisuuden. Ylimaalainen talonpoikaisuuteni varjeli minua,

etten itse ottanut osaa tuohon sekamelskaan.

Jalompi ja onnellisemmaksi tekevä kuin maine, viini, rakkaus ja

viisaus oli kuitenkin ystävyyteni. Se se lopultakin auttoi yksinään

jalkeille synnynnältään raskasmielisen olemukseni ja säilytti

nuoruuteni vuodet turmeltumattomana aamuvalaistuksessaan. Vielä

tänä päivänä en tiedä mitään kallisarvoisempaa maailmassa kuin

kunniallinen ja rehellinen miesten välinen ystävyys, ja jos joskus

sydämessäni miettiväisinä päivinä herää jotakin ikäänkuin nuoruuden

kaipuuta, niin herää se ainoastaan ylioppilasaikani ystävyysliittojen

vuoksi.

Rakastuttuani Erminiaan olin pidellyt Rikhardia, hiukan

huolimattomammin. Alussa en itsekään sitä huomannut, mutta muutamien

viikkojen perästä havahtui omatuntoni. Tunnustin hänelle syntini, hän

kertoi koko ajan huomanneensa onnettomuuden saapuvan ja kasvavan ja

niin kiinnyin häneen uudelleen sydämellisesti ja mustasukkaisesti.

Sen mitä siihen aikaan saavutin itselleni iloisempaa ja vapaampaa

elämisen taitoa, sen kaiken saavutin Rikhardilta. Hän oli kaunis

ja iloinen ruumiiltaan ja sielultaan eikä elämällä näyttänyt hänen

kohdalleen varjopuolia olevankaan. Aikansa intohimot ja erehdykset

tunsi hän viisaana ja vilkkaana ihmisenä kyllä, mutta ne hän sivuutti

mitään vahinkoa kärsimättä. Hänen käyntinsä, puheensa ja koko hänen

olemuksensa oli notkeata, sointuvaa ja miellyttävää. Olisittepa

kuulleet hänen nauravan!

Viinitutkimuksiani ei hän juuri ymmärtänyt. Tilaisuuden tullen

tuli hänkin mukaan, mutta sai kyllänsä jo kahdesta lasista sekä

katseli lapsellisella hämmästyksellä minun suurempaa janoani.

Mutta nähdessään minun kärsivän ja avuttomana lannistuvan

raskasmielisyyteni uhriksi, soitteli hän, luki minulle ääneen

tahi vei minut kävelemään. Pienillä huvimatkoillamme olimme usein

vallattomia kuin pari pientä poikaa. Kerrankin levähtelimme kuuman

puolenpäivän aikana eräässä metsäisessä laaksossa, heittelimme

toisiamme kuusenkävyillä ja lauloimme "Kauniin Helenan" tunteellisia

lauluja. Virtava kirkas puro pauhasi korvissamme viekoittelevasti

niin kauan, kunnes riisuuduimme ja heittäydyimme kylmään veteen.

Silloin pisti hänelle päähän ruveta esittämään komediaa. Istuutuen

sammaleiselle kalliolle oli hän esittävinään Loreleytä ja minä

laivurina purjehdin alatse. Silloin oli hän niin neitseellisen

häveliään näköinen, ja irvisteli niin hassunkurisesti, että minä,

jonka piti tuoda esiin tuskan tuimuus, töintuskin saatoin pidättää

nauruani. Äkkiä rupesi kuulumaan ääniä, eräs matkailijaparvi

näkyi saapuvan polkua myöten ja meidän täytyi nopeasti kiiruhtaa

piiloittamaan alastomuuttamme puron yli ulottuvan, ontelon

rantakallion taa. Kun mitään aavistamaton seurue kulki ohitsemme,

päästeli Rikhard kaikenmoisia harvinaisia ääniä, myrähteli, vinkui ja

sähisi. Matkailijat hämmästyivät, katselivat ympärilleen, katsoivat

veteen ja olivat vähällä huomata meidät. Silloin sukelsi ystäväni

puoleksi esiin piilostaan, katsoi hämmästyneeseen seurueeseen ja

lausui syvällä äänellä ja papillisella naamalla: "Menkäät herran

huomaan!" Samalla katosi hän taas, nyhkäsi minua kylkeen ja lausui:

"Kuva-arvoitus tämäkin".

"Mikä sitten?" kysäsin.

"Pan säikähdyttää paimenia", naurahti hän. "Paha kyllä, oli naisiakin

joukossa."

Historiallisista luvuistani ei hän paljoa välittänyt. Minun

heikkouteni Fransiskus Assisilaista kohtaan ymmärsi hän kyllä pian,

mutta saattoi pian tehdä hänestä pilkkaakin, mikä minua hyvin

suututti. Näimme tuon autuaan marttyyrin ystävällisenä ja iloisena

kuin rakastettavan, suuren lapsen vaeltavan kautta Umbrian maiden,

jumalassansa iloiten ja täynnä nöyrää ihmisrakkautta. Luimme yhdessä

hänen kuolemattoman auriningonlaulunsa ja osasimme sen melkein ulkoa.

Kerran palatessamme höyryvenheellä järven yli eräältä kävelymatkalta,

kun iltatuuli hiljaa punaruskon kultaamia laineita läikytteli, kysyi

hän hiljaa: "Kuule, miten pyhä marttyyri nyt sanoisikaan?" Ja niin

toistin pyhimyksen sanat:

_"Laudato si, mi Signore, per frate vento e per aere e nubilo et

sereno et onne tempo!"_ [Ole kiitetty, Herrani, veljistäni tuulesta,

ilmasta, pilvistä, poudasta ja kaikesta säästä.]

Riitautuessamme ja puhuessamme pikkumaisuuksia, nimitteli hän

minua aina puoleksi leikillä koulupoikain tapaan kaikenmoisilla

hassunkurisilla pilkkanimillä, niin että pian purskahdin nauramaan,

jolloin suuttumukselta oli kärki poikki. Kunnon ystäväni oli

suhteellisesti vakava ainoastaan kuunnellessaan tahi soittaessaan

mielisäveltäjiään. Mutta silloinkin saattoi hän hetkiseksi heittää

vakavuutensa lausuakseen jonkun sukkeluuden. Siitä huolimatta rakasti

hän taidetta puhtaasti ja sydämellisesti, ja hänen tunteensa oikeasta

ja ytimekkäästä taiteesta oli rehellinen.

Ihmeellisesti ymmärsi hän lohduttamisen hienotunteisen ja hellän

taidon, osaaottavan tukemisen ja ilahduttamisen merkityksen, kun

vaan joku hänen ystävistään oli hädässä. Ollessani huonolla tuulella

saattoi hän kertoa koko joukon pieniä jutuntapaisia, karhean

sieviä kertomuksiaan, ja hänen äänessään oli silloin jotakin niin

rauhoittavaa ja ilahduttavaa, että harvoin saatoin sen vaikutusta

vastustaa.

Minua hän hiukan kunnioitti, koska olin häntä itseä vakavampi; paljo

enempi vaikutti häneen kuitenkin ruumiillinen voimani. Hän ylpeili

siitä muiden edessä, ja oli ylpeä sellaisesta ystävästä, joka saattoi

nutistaa hänet yhdellä kädellä. Hän pani suuren arvon ruumiilliseen

pystyväisyyteen ja notkeuteen, opetti minulle tennis-pelin, sousi ja

ui kanssani, otti minut mukaansa ratsastamaan, eikä antanut minulle

yhtään rauhaa, ennenkuin pelasin biljaardia melkein yhtä hyvin

kuin hän. Se oli hänen mielipeliään, jota hän taisi ei ainoastaan

mestarillisesti ja taiteellisesti, vaan vieläpä ollen itse sitä

pelatessaan erittäin vilkas, sukkela ja iloinen. Usein nimitti hän

nuo kolme palloa yhteisten tuttaviemme nimillä ja muodosti joka

töytäykseltä, katsoen pallojen asemaan, lähenemiseen ja erkanemiseen

toisistaan, kokonaisia romaaneja, täynnä sukkeluuksia, miellyttäviä

kohtia ja karrikeeraavia vertauksia. Siinä ohessa pelasi hän

rauhallisesti, keveästi ja yleensä sirosti, niin että oli nautinto

häntä siinä katsella.

Kirjailuani ei hän pitänyt suuremmassa arvossa kuin minä itsekään.

Kerran sanoi hän minulle: "Katsoppas, olen pitänyt sinua aina

runoilijana ja pidän sinua sinä vieläkin, mutta en nurkkanovelliesi

vuoksi, vaan siksi, että tunnen sinussa elävän jotakin syvempää ja

kaunista, joka kerran ennemmin tahi myöhemmin puhkeaa esiin. Ja se on

silloin todellista runoutta."

Sillävälin liukuivat lukukaudet sormistamme kuin pikkurahat ja

niin valkeni se ikävä päivä, jolloin Rikhardin oli ajateltava

kotimatkaansa. Hiukan teeskennellyllä vallattomuudella nautimme

viimeisten viikkojen riemut, ja sovimme lopuksi siitä, että ennen

tuota jäähyväisten katkeraa hetkeä lopettaisimme nämä ihanat vuodet

iloisesti ja lupaavasti jollakin loistavalla ja juhlallisella teolla.

Ehdoittelin juhlamatkaa Bernin alpeille, mutta kevät oli vielä

aikainen ja aika alppimatkaa varten oikeastaan liian varhainen.

Miettiessäni pääni ympäri toista ehdotusta toisensa jälkeen,

kirjoitti Rikhard isälleen ja valmisti minulle siten hiljaisuudessa

suuren ja iloisen yllätyksen. Eräänä päivänä saapui hän luokseni

kourassa vankka vekseli, ja pyysi minua oppaaksi matkalle

Pohjois-Italiaan.

Sydämeni sykähti ilosta ja riemusta. Lapsuudesta saakka kytenyt

toivo, kaihoinen mielihalu, jonka tuhatkin kertaa olin yhä uudelleen

läpi unelmoinut, täyttyisi siis. Ikäänkuin kuumeessa tein pienet

matkavalmistukseni, opetin ystävälleni muutaman sanan italiaa ja

pelkäsin vielä viime päivään saakka, että joku voisi vielä keskeyttää

matkani.

Matkatavaramme olivat lähetetyt edeltäpäin, istuimme vaunuissa

vihreiden ketojen ja kukkuloiden vilistessä ohitsemme, tuossa Urin

järvi ja Gotthard, tuossa vuorilinnat ja vuoripurot, vierukivirinteet

ja Tessinin lumihuiput, vihdoin ensimäiset mustahkot kivitalot

tasaisilla viinivuorilla, rikas matka kautta järvien ja viimeinkin

kulku kautta hedelmällisen Lombardian kohti meluisan vilkasta,

omituisen miellyttävää ja samalla vastenmielistä Milanoa.

Rikhard ei ollut muodostanut itselleen koskaan minkäänlaista

käsitystä Milanon tuomiokirkosta, oli vaan pitänyt sitä yhtenä

rakennustaidon kuuluisuuksista. Mainiota oli nähdä hänen pettymystään

ja harmiaan. Päästyään jälleen tasapainoon ja vanhaan leikilliseen

mielialaansa, ehdoitti hän itse, että nousisimme temppelin katolle

lähemmin tarkastaaksemme pyhimyspatsaitten vilisevää paljoutta.

Tyydytyksellä pyysimme merkitä tosiasiaksi, että useimmat, ainakin

uusimmat, noista sadoista pyhimyskuvista olivat tavallista

tehdastyötä. Loikoilimme melkein pari tuntia noilla leveillä,

kaltevilla marmorilaatoilla, jotka huhtikuun aurinko oli lievästi

lämmittänyt. Mukavassa asennossa lepäillen tunnusti silloin Rikhard:

"Tiedätkös, ettei minulla ole pohjaltaan mitään sitä vastaan, vaikka

sattuisi osaksemme suurempiakin pettymyksiä kuin mitä tämä kirottu

tuomiokirkko meille valmisti. Koko matkan tänne tullessamme minua

noin hiukan ikäänkuin pelottivat kaikki ne suuremmoisuudet, joita

saisimme nähdä ja joiden edessä masentuisimme. Ja nyt alkaa koko

juttu näin ystävällisesti ja inhimillisesti. Sitten johti tuo kirjava

kivikuvajoukko, jonka keskuudessa makailimme, hänet kaikenmoisiin

vallattomiin mietelmiin."

"Luultavasti", sanoi hän, "asetetaan tuonne kuoritornin huippuun,

joka on korkeinna, myös kaikista korkein ja suurin pyhimys. Koskapa

tuskin kenestäkään olisi juuri erittäin hauskaa ikuisesti kivisenä

pylväspyhimyksenä terävässä torninhuipussa tasapaino-oppia harrastaa,

niin lienee oikein ja kohtuullista, että aika ajoin ylimäinen pyhimys

vapahdetaan ja kiskaistaan taivaaseen. Ajattelehan, mikä meteli

siitä joka kerta syntyy. Sillä luonnollisesti ryntäävät nyt kaikki

muut pyhimykset tarkassa arvojärjestyksessä yhtä paikkaa ylemmäs, ja

jokaisen täytyy päästä yhdellä ainoalla hypyllä edeltäjänsä paikalle,

kaikki kiiruhtaen ja mustasukkaisina niiden niskaan, jotka vielä ovat

itsekunkin edellä."

Joka kerta olen sittemmin matkustaessani Milanon kautta muistanut

tuota jälkeenpuolista, ja nähnyt surumielisellä hymyllä pyhimysten

tekevän rohkeita hyppyjään.

Genuassa tuli sydämeni uutta rakkautta rikkaammaksi. Oli kirkas,

tuulinen päivä, hetki jälkeen puolenpäivän. Nojasin käsivarttani

leveää muurin rinnustinta vastaan, takanani siinti väririkas Genua,

allani kuohui ja eli vetten paljous. Meri. Synkästi pauhaten ja

käsittämättömiä vaatien tunki se ijankaikkisena ja muuttumattomana

sydämeeni, ja tunsin, että joku minussa teki ystävyysliiton elämäksi

ja kuolemaksi tämän sinisen, vaahtoavan elementin kanssa.

Yhtä mahtavasti vaikutti minuun meren äärettömyyteen uppoutuva

taivaanranta. Ja taas valtasi minut tunne, etten ollut syntynyt

alinomaiseen kotielämään ihmisten seassa kaupungissa ja asunnoissa,

vaan kulkemaan vieraita maita ja harhailemaan merten ulapoilla.

Epäselvänä vaistona heräsi sydämessäni jälleen eloon tuo vanha,

surumielinen kaipuu heittäytyä jumalan rinnoille ja antaa vähäisen

olemukseni sulautua äärettömyyden ja ajattomuuden yhteyteen.

Rapallossa taistelin ensikerran uimamatkallani meren kanssa,

maistaen katkeraa merivettä ja tuntien aaltojen voimaa. Ympäriinsä

vaan sinisiä, kirkkaita aaltoja, ruskeankeltaisia rantakallioita,

hiljainen syvä taivas ja ijankaikkinen, suuri kohina. Yhä uudelleen

viehätyin katsomaan kaukana purjehtivia laivoja, tummia mastoja

ja valkeita purjeita, tahi kaukana kiitävän höyrylaivan harmajaa

savupatsasta. Lähinnä lemmikkejäni, uupumattomia pilviä, en tiedä

kauniimpaa ja vakavampaa kaipuun ja vaelluksen kuvaa kuin laiva, joka

matkaa avaraan kaukaisuuteen, pienenee pienenemistään ja lopuksi

katoo taivaanrannan avoimeen syliin.

Tulimme Florensiin. Kaupunki oli sellainen kuin olin oppinut sen

tuntemaan sadoista kuvista ja tuhansista unelmista -- valoisa,

tilava, vieraanvarainen, vihreäreunaiset, silloitetut virrat sitä

halkoivat, siintävät kukkulat sitä reunustivat. _Palazzo vecchion_

ylväs torni kohosi uljaana kirkkaalle taivaalle, puhtaana ja

auringossa kummanhohtoisena oli kukkulallaan Fiesole ja kaikki

kukkulat ympäriinsä olivat valkopunapuvussa, kukkivien hedelmäpuiden

hunnuttamina. Vilkas, iloinen, kevyt Toskanan elämä oli minulle aivan

ihme ja pian koteuduin sinne paremmin kuin koskaan omaan kotiini.

Päivät kulutimme kuljeksimalla kirkoissa, toreilla, kaduilla,

loggioissa ja kauppapaikoissa, illat unelmoitiin kukkuloiden

puutarhoissa, joissa jo sitroonat kypsyivät, tahi lapsellisen

pienissä Chiantikahviloissa, juoden ja jutellen. Sillävälin

taas riemuisan rikkaita hetkiä taulukokoelmissa, luostareissa,

kirjastoissa ja sakaristoissa, jälkeenpuoliset Fiesolessa, San

Miniatassa, Settignanossa, Psatossa.

Jo kotona tehdyn välipuheen mukaan jätin nyt Rikhardin viikoksi

yksikseen ja nautin yksinäni nuoruuteni jaloimmasta matkasta

kautta rikkaan, vihreän Umbrian kukkulamaan. Kuljin pitkin pyhän

Fransiskuksen teitä ja tunsin hänen monta kertaa vaeltavan

vierelläni, sydän täynnä tutkimatonta rakkautta, tervehtien

kiitollisuudella ja ilolla joka lintua, joka lähdettä ja joka

villiruusupensasta. Poimin ja söin sitrooneja auringonpaisteisilla

rinteillä, vietin öitäni pienissä kylissä, lauloin ja runoilin

sielussani ja vietin pääsiäistä Assisissa, pyhimykseni omassa

kirkossa.

Minulla on aina se tunne, ikäänkuin olisivat nämä kahdeksan päivää

Umbriassa olleet nuoruuteni kruunu ja kaunis iltarusko. Joka päivä

pääsi minussa pulppuamaan uusia lähteitä, ja katselin valoisaan,

juhlivaan kevätluontoon kuin jumalan lempeisiin silmiin.

Umbriassa kuljin kunnioittaen Fransiskuksen, "Jumalan soittoniekan"

askeleissa; Florensissa nautin jälleen alituisesti mielikuvitukseen

heräävästä viidennentoistavuosisadan elämästä. Olinhan jo kotona

kirjoittanut satiireja nykyisen elämämme eri muodoista. Mutta

Florensissa vasta tunsin ensikerran oikein elävästi nykyaikaisen

kultuurin naurettavaisuuden. Siellä valtasi minut ensikerran se

aavistus, että tulisin olemaan yhteiskunnassamme aina vieraana, ja

siellä heräsi minussa ensikerran toivomus päästä elämään ulkopuolella

tätä yhteiskuntaa ja jos mahdollista, etelässä. Täällä saatoin

seurustella ihmisten kanssa, täällä ilahdutti minua joka askeleella

elämän vapaa luonnollisuus, jota jalosti ja hienonsi klassillisen

kultuurin ja historian perintömuisto.

Iloisesti ja onnellisesti kuluivat meiltä nuo ihanat viikot;

Rikhardia en ollut koskaan nähnyt niin haaveilevan ihastuneena.

Ylimielisinä ja iloisina tyhjensimme me nautinnon ja kauneuden

maljan. Kuljeskelimme syrjäisissä, kuumissa kukkulakylissä, hieroimme

tuttavuutta ravintolan isäntien, munkkien, maalaistyttöjen ja

tyytyväisten kyläpappien kanssa, kuuntelimme lapsellisia serenaadeja,

ruokimme ruskeita, ihania lapsia leivällä ja hedelmillä ja näimme

aurinkoisilta kukkuloilta Toskanan kevään kukoistuksessa ja kaukana

Ligurian meren siintävät laineet. Ja meitä molempia elähytti voimakas

tunne siitä, että kuljimme kohti suuren onnemme arvoista, rikasta,

uutta elämää. Työ, taistelu, nautinto ja maine olivat niin varmoina

kädessämme, että jo edeltäpäin onnemme päivistä iloitsimme. Läheinen

eronhetkikin tuntui keveältä ja sivumenevältä, sillä tiesimmehän

varmemmin kuin koskaan ennen olevamme tarpeellisia toinen toisellemme

ja varmoja toisistamme elämänijäksi.

* * * * *

Siinä kertomus nuoruudestani. Sitä ajatellessani tuntuu minusta,

ikäänkuin olisi se ollut lyhyt kuin kesäyö. Hiukan musiikkia, hiukan

henkevyyttä, hiukan rakkautta, hiukan turhuutta -- mutta kaunista,

rikasta ja väriloistokasta kuin Eleusiin juhlat.

Ja sammui äkkiä ja köyhänä kuin kynttilä tuulessa.

Zürichissä jätin Rikhardin hyvästi. Kaksi eri kertaa tuli hän

vielä rautatievaunusta minua suutelemaan, ja nyökytti ikkunasta

sydämellisesti päätään.

Kaksi viikkoa myöhemmin hukkui hän uidessaan erääseen naurettavan

pieneen Etelä-Saksan jokeen. En kerinnyt häntä enempää nähdä, en

ollut hautajaisissa saapuvilla, kuulin kaikki vasta pari päivää

myöhemmin, kun hän jo arkussaan maassa makasi. Kotona kammiossani

makasin pitkänäni lattialla, kiroten jumalaa ja elämää kauheilla,

halpamaisilla häväistyssanoilla, itkien ja raivoten. En ollut siihen

saakka koskaan ajatellut, että ainoa varma säästöni näiltä vuosilta

oli ystävyyssuhteeni. Sekin oli nyt loppunut.

Kauan en sietänyt olla kaupungissa, jossa päivittäin muistot

heräsivät sydämessäni ja ryöstivät minulta elämänhalun. Tuli

mitä tahansa -- yhtä minulle; sieluni ydin oli sairas ja minä

inhosin kaikkea elämää. Yhteen aikaan oli tuskin luultavaa, että

rikkiraastettu olemukseni jälleen pääsisi kohonemaan ja uusin purjein

kiitämään kohden miehuuden vuosien onnea. Tuntui jumalan tahdolta,

että olin antanut puhtaalle ja iloiselle ystävyydelle parhaan osan

olemuksestani. Kuten kaksi kevyttä ruuhta olimme rinnakkain kiitäneet

eteenpäin, ja Rikhardin purressa oli juuri se monipuolisuus, keveys,

onnellisuus, rakastettavuus, josta silmäni eli, johon luotin ja jonka

uskoin tempaavan minutkin mukaansa ihaniin päämääriin. Lyhyellä

hätähuudolla upposi hän ja ilman peräsintä ajelehdin nyt minä äkkiä

pimentyneellä ulapalla.

Minun olisi pitänyt kestää tuo kova koettelemus, kohottaa

katseeni tähtiä kohden ja uudella vauhdilla ryhtyä taistelemaan

elämänkruunusta, taistelemaan ja harhailemaan. Olin uskonut

ystävyyteen, naisenrakkauteen, nuoruuteen. Kun nyt niistä toinen

toisensa jälkeen oli minut jättänyt, niin miksi en uskonut jumalaan

ja antautunut hänen voimakkaan kätensä johdettavaksi? Mutta minä olin

alati vaan penseä ja ynseä kuten lapsi sekä odottelin yhä vaan sitä

oikeata elämää, että se myrskyten karkaisi kimppuuni, tekisi minusta

ymmärtäväisen ja kypsyneen sekä veisi minut kotkan siivin kohti

todellista onnea.

Mutta viisas ja säästäväinen elämä vaikeni visusti ja antoi

ajelehtia. Se ei lähettänyt tielleni myrskyjä eikä tähtiä, vaan

odotti, kunnes minusta taas oli tullut pieni ja kärsivällinen,

ja kunnes uhkamielisyyteni oli murtunut. Se antoi minun vaan

näytellä ylpeyden ja paremman tiedon narripeliä, ei ollut siitä

tietääkseenkään ja odotti, kunnes karkuun juossut lapsi taas löytäisi

äitinsä.