Päästyäni kotiseutuni arkipäiväisestä ja painostavasta ilmanalasta
kohosin ylpeänä siivilleni, ikäänkuin vapauden riemusta iloitseva
lintu. Vaikka olenkin muutoin elämässäni aina joutunut lyhemmän
tikun vetäjäksi, niin nuoruuden erikoisesta, haaveilevasta ilmasta
olen kuitenkin runsaasti ja puhtaasti nauttinut. Kukoistavan metsän
reunassa lepäävän nuoren sotilaan tavoin täytyi minun aina taistella
autuaassa levottomuudessa hulluttelun halua vastaan; kaukonäköisen
henkien näkijän tavoin seisoin onkaloiden reunalla, kuunnellen
suurien virtojen ja myrskyjen kohinaa, sielu valmiina kuulemaan
ja käsittämään olevaisen yhteissointua ja koko elämän harmoniaa.
Syvällä onnen tunteella join nuoruuden helmeilevästä maljasta,
kärsin hiljaisuudessa suloisia tuskia kauniiden, ujosti lempimieni
naisten vuoksi ja maistoin miehuullisen, iloisen, puhtaan ystävyyden
tuottamaa nuoruudenonnea pohjaan saakka.
Uudessa kotitekopuvussani, mukanani pienessä kirstussa vähäiset
kirjani ja muu omaisuuteni saavuin maailmalle, valmiina valloittamaan
siitä itselleni osan ja osoittamaan kotiraakalaisilleni niin pian
kuin mahdollista, että olin aivan toista maata kuin muut Camenzindit.
Kolme ihmeellistä vuotta asuin minä tuossa samassa korkeassa,
tuulisessa ullakkokamarissa, lukien, sepittäen runoja, kaipaillen ja
tuntien maailman kaiken kauneuden lämpimällä henkäyksellään minua
ympäröivän. Kaikkina päivinä ei minulla ollut lämmintä ruokaa,
mutta joka päivä ja joka yö lauloi, nauroi ja itki minun sydämeni,
sykähdellen riemun runsaudesta ja puristaen kuumasti ja kaipuulla
rakasta elämää syleilyynsä.
Ensimäinen suuri kaupunki, jonka minä keltanokka-Peter olin
nähnyt, oli Zürich, ja pari viikkoa siellä kuljeskelinkin silmät
suitsirenkaina. Tosin olin liiaksi talonpoika voidakseni todella
ihailla tahi moittia kaupungin elämää, mutta minua huvitti kuitenkin
katujen paljous, talojen sekä ihmisten moninaisuus. Katselin katuja,
joilla vaunut tungeskelivat, varastohuoneita, toreja, puutarhoja,
loistorakennuksia ja kirkkoja; näin ahkeroiden ihmisten joukottain
kiiruhtavan työhön, näin ylioppilaitten vetelehtivän joutilaina,
ylhäisten ihmisten ajavan ulos asioilleen, narrien röyhisteleivän
ja muukalaisten töllistelevän. Rikkaiden muodinmukaisesti sirot,
hienokäytöksiset rouvat näyttivät minusta aivan samoilta, ihanilta,
ylpeiltä, hieman naurettavilta kuin kanalan riikinkukot. Oikeastaan
en ollut juuri arka, mutta olin jäykkä ja ylpeä, ja en hetkeäkään
epäillyt, etten pystyisi perinpohjin tutustumaan kaupunkien
vilkkaaseen elämään, ja itselleni siinä myöhemmin varman sijan
valloittamaan.
Nuoruus lähestyi minua muutoin erään kauniin nuoren miehen muodossa,
joka lueskeli samassa kaupungissa ja oli vuokrannut itselleen pari
kaunista huonetta saman talon ensimäisestä kerroksesta, jossa minäkin
asuin. Päivittäin kuulin minä hänen soittavan alakerrassa pianoa,
ja tutustuin silloin ensikerran hiukan musiikin tenhoon, tuohon
kaikista taiteista naisellisimpaan ja suloisimpaan. Sitten näin
tuon kauniin nuorukaisen käyvän ulos, vasemmassa kädessä kirja tahi
nuottivihko, oikeassa paperossi, jonka savu liehahti hänen notkean
käyntinsä jälkeen kiemurtelemaan. Aralla rakkaudella rupesin häneen
kiintymään, mutta pysyttelin kuitenkin syrjässä, sillä minua pelotti
ruveta seurustelemaan miehen kanssa, jonka keveä, vapaa ja hyvinvoipa
olemus vaan nöyryyttäisi minua köyhyydessäni ja elämäntapoihin
tottumattomassa kömpelyydessäni. Silloin saapuikin hän itse
luokseni. Eräänä iltana koputettiin ovelleni, niin että jo säpsähdin
hiukan; eihän ollut kukaan siihen saakka luonani käynyt. Tuo kaunis
ylioppilas astui sisään, puristi kättäni, sanoi nimensä ja teki sen
niin vapaasti ja kohteliaasti, ikäänkuin olisimme olleet vanhoja
tuttuja.
"Teki mieleni kysyä, ettekö haluaisi kanssani harrastaa hiukan
musiikkia", sanoi hän ystävällisesti. En ollut koskaan elämässäni
koskenutkaan mihinkään soittokapineeseen. Sanoin sen hänelle ja
lisäsin, etten ymmärtänyt mitään muuta taidetta kuin ainoastaan
"alppilaulua" [saksaksi "jodeln". Tarkoittaa alppien asukkaiden
omituista sanatonta laulua, milloin kurkku- milloin rintaääniä
käytellen. _Suom. muist._], vaan että hänen pianonsoittonsa oli usein
kuulustanut minusta kauniilta ja houkuttelevalta.
"Kuinka saattaakin erehtyä niin suuresti!" huudahti hän iloisesti.
"Teidän ulkomuodostanne päättäen olisin minä ollut valmis vannomaan,
että Te olitte musikaalinen. Kummallista! Vai osaatte Te laulaa
vuoristolaisten tavalla! Koettakaapa sitä, kuulkaa, hiukan! Kuulisin
sitä niin mielelläni!"
Olin pyynnöstä aivan hämmästyksissäni ja selitin hänelle, ettei se
käynyt päinsä näin vaan pyynnöstä ja sisällä huoneessa. Sen täytyi
tapahtua vuorilla tahi vähintäin ulkoilmassa ja kokonaan omasta
halusta.
"No, sitten laulatte vuorella! Kentiesi jo huomenna? Pyydän Teitä
suorastaan. Voisimmehan iltapäivällä tehdä pienen retken kaupungin
ulkopuolelle. Vietämme siellä pienen joutohetken ja juttelemme
hiukan, sitten näytätte Te laulutaidettanne, ja lopuksi syömme
jossakin kylässä illallisen. Onhan Teillä aikaa?"
Aikaa riitti kyllä. Kiiruhdin myöntymään hänen ehdotukseensa.
Sitten pyysin häntä soittamaan jotakin, ja niin menimme yhdessä
alakertaan hänen suureen ja kauniiseen huoneustoonsa. Pari taulua
uudenaikaisissa kehyksissä, piano, pientä siroa epäjärjestystä siellä
täällä -- kaikki tuo loi noihin kauniisiin suojiin jonkunmoista
mieluista ja vapaata hienoutta ja kodikasta tunnetta, joka oli
minulle kokonaan uutta. Rikhard istui pianon ääreen ja löi pari
tahtia.
"Tehän tunnette tämän, vai kuinka?" kysyi hän minulta, ja oli uljaan
näköinen, kun hän siinä kohotti kauniin päänsä ja katsoi minuun
loistavin silmin.
"En", sanoin, "en tunne mitään".
"Se on Wagnerin kappale", sanoi hän uudelleen, "eräs kohta
Mestarilaulajista", ja soitti edelleen. Soitto kaikui keveältä ja
voimakkaalta, kaipaavalta ja iloiselta, ja ympäröitsi minut ikäänkuin
haalea, kiihoittava kylpy. Samalla katselin salaisella mielihyvällä
soittajan solakkaa niskaa ja selkää ja hänen valkoisia soittoniekan
käsiään, ja silloin valtasi minut sama arka ja ihaileva hellyyden
ja kunnioituksen tunne kuin silloinkin, kun kerran katselin sitä
tummatukkaista koulupoikaa; aralla kunnioituksella ajattelin, että
kentiesi tämä kaunis ylhäinen mies tahtoisi todellakin ruveta
ystäväkseni, ja siis toteuttaa minun vanhan, vieläkin elossa olevan
käsitykseni ja toivomukseni todellisesta ystävyydestä.
Seuraavana päivänä menin häntä noutamaan. Hitaasti, keskenämme
jutellen nousimme me muutamalle kohtuullisen korkealle kukkulalle,
katselimme kaupunkia, järveä, puutarhoja, ja nautimme illansuun
täyteläisestä kauneudesta.
"Ja nyt laulamaan!" huusi Rikhard. "Jos Teitä yhäkin ujostuttaa, niin
kääntykää selin minuun. Mutta ääneensä, olkaa hyvä!"
Tyydytin hänen halunsa. Vuoristolaisten tapaan leikin äänelläni,
milloin raivoten, milloin iloiten kauas ruusuisen illan avaruuteen,
kaikissa äänilajeissa ja käänteissä. Lakattuani oli hän jotakin
sanomaisillansa, mutta jättikin sen tekemättä ja viittasi sensijaan
kuunnellen vuoriin päin. Kaukaisesta korkeudesta kuului vastaus,
hiljaa, venytellen ja paisuen: se oli jonkun paimenen tahi vaeltajan
tervehdys, ja me kuuntelimme sitä hiljaa ja iloisina. Siinä
yhdessä seisoessamme ja kuunnellessamme valtasi minut mieluisana
väristyksenä se tunne, että nyt ensikerran seisoin ystävän vieressä,
kahden siinä kauniiseen, rusopilviseen elämänavaruuteen katsellen.
Iltavalaistuksessaan alkoi järvi vienon värileikkinsä, ja juuri
ennen auringonlaskua näin haihtuvan sumun seasta pistävän esiin pari
uhmailevaa, röyhkeän särmikästä alppihuippua.
"Tuolla on minun kotini", sanoin minä. "Keskimäisenä on 'Punainen
kallio', oikealla puolella 'Pukinsarvi' ja vasemmalla kauimpana
pyöreä Senn-alppiryhmä. Olin kymmenen vuoden ja kahden viikon ikäinen
ensikerran seistessäni tuolla leveällä selällä."
Jännitin katsettani voidakseni huomata vielä jonkun etäisemmistä
huipuista. Hetkisen kuluttua sanoi Rikhard jotakin, jota en
ymmärtänyt.
"Mitä sanoittekaan?" kysyin minä.
"Sanon vaan, että nyt tiedän, mitä taidetta harrastatte."
"Mitä sitten?"
"Olette runoilija."
Silloin punastuin ja suutuin, mutta olin samalla hämmästyksissäni
siitä, että hän oli sen arvannut.
"En", sanoin minä, "runoilija en ole. Koulussa rakentelin runoja
kyllä aikoinani, mutta sen jälkeen en pitkään aikaan enää."
"Saanko nähdä niitä joskus?"
"Olen polttanut ne. Mutta vaikka minulla ne olisivatkin tallella,
niin ette niitä saisi nähdä kuitenkaan."
"Ne olivat varmaankin hyvin uudenaikaisia. Paljo Nietscheä?"
"Mitä se on?"
"Nietsche? Suuri jumala, ettekö tunne häntä?"
"En. Mistäpä minä hänet tuntisin?"
Hän oli ihastuksissaan siitä, etten Nietscheä tuntenut. Minä
puolestani suutuin hiukan ja kysäsin häneltä, monenko alppijäätikön
yli hän oli kulkenut. Kun hän ilmaisi kokemattomuutensa tässä kohden,
olin minä olevinani yhtä pilkallisen hämmästynyt kuin hänkin äsken.
Silloin laski hän kätensä käsivarrelleni ja sanoi aivan vakavasti:
"Te olette hyvin arkatuntoinen. Mutta ettehän itse tiedäkään, kuinka
säälittävän turmeltumaton ihminen Te olette ja kuinka vähän Teidän
laisianne on. Nähkääs, yhdessä tahi parissa vuodessa opitte Te
tuntemaan Nietschen samoinkuin muunkin roskan, paljo paremmin kuin
minä, koska olette minua perinpohjaisempi ja ymmärtäväisempi. Mutta
juuri nykyisellänne pidän Teistä. Te ette tunne Nietscheä ettekä
Wagneria, mutta Te olette oleskelleet paljo lumivuorilla ja Teillä
on rehelliset vuoristolaisen kasvot. Ja aivan varmaan olette myös
runoilija. Voin sen nähdä katseestanne ja otsastanne."
Jo sekin, että hän niin vapaasti ja ujostelematta minua arvosteli ja
lausui mielipiteensä, hämmästytti minua ja tuntui minusta oudolta.
Mutta vielä hämmästyneemmäksi ja onnellisemmaksi tunsin itseni,
kun hän kahdeksan päivää myöhemmin joi eräässä usein käydyssä
olut-puistossa kanssani veljenmaljan, hyppäsi ylös tuoliltaan
kaikkien ihmisten nähden, suuteli ja syleili minua ja tanssi kanssani
pöydän ympäri aivan kuin mieletön.
"Mitähän ihmiset ajattelevat!" varoitin häntä hiljakseen.
"Ne ajattelevat näin: siinä on kaksi ylen onnellista tahi perki
juopunutta; useimmat sitävastoin eivät ajattele mitään."
Yleensä tuntui Rikhard minusta usein rinnallani aivan paljaalta
lapselta, vaikkakin hän oli vanhempi, viisaampi, paremmin
kasvatettu, kokeneempi ja järkevämpi kuin minä. Kadulla osoitti
hän puolikasvuisille koulutytöille juhlallisen pilkallisesti
kohteliaisuuttaan, vakavimmat pianokappaleensa saattoi hän yhtäkkiä
keskeyttää täydellisiä lapsellisia sukkeluuksia jutellakseen, ja kun
me kerran olimme pilan vuoksi menneet kirkkoon, lausui hän äkkiä
keskellä saarnaa miettiväisesti ja tärkeän näköisenä: "Kuule, eikö
sinustakin tuo pappi näytä aivan samalta kuin vanha kaniini?" Vertaus
oli sattuva, mutta mielestäni olisi hän saattanut sanoa sen minulle
jäljestäkinpäin, ja sen huomautinkin hänelle.
"No mitäpä siitä, kun asia vaan niin oli!" sanoi hän hiukan
nyrpeissään. "Sopivaa aikaa odottaessani olisin sen varmaan jo
unohtanut."
Se että hänen sukkeluutensa eivät suinkaan aina olleet henkeviä,
vaan useinkin rajoittuivat jonkun lainatun kertomiseen, ei häirinnyt
minua paremmin kuin muitakaan; hänen sukkeluuttansa ja henkevyyttänsä
emme arvossa pitäneet, vaan hänen valoisan, lapsellisen olemuksensa
vastustamatonta iloisuutta, joka puhkesi esiin joka silmänräpäys
ympäröiden hänet keveällä ja iloisella ilmakehällä. Se saattoi ilmetä
muutamassa käsien liikkeessä, hiljaisessa naurussa, uskollisessa
silmäyksessä, mutta piilossa se ei voinut olla kauan. Olen varma
siitä, että hän unissaankin väliin nauroi tahi teki jonkun ilonilmeen.
Rikhard toi minut usein muiden nuorten kanssa yhteen, ylioppilaiden,
musiikkimiesten, maalarien, kirjailijoiden, kaikellaisten
ulkomaalaisten, sillä olipa mitä hyvänsä mieltä kiinnittävää,
taiteen harrastajia, tahi muita erityisempiä kaupungissa oleskelevia
henkilöitä, kaikki joutuivat hänen seuraansa. Heidän joukossaan
oli monta vakavaa ja ankarasti taistelevaa henkeä, filosoofeja,
kaunotieteilijöitä ja sosialisteja, ja monelta oli minulla hyvä
joukko opittavana. Sirpaleina lenteli syliini tietoja mitä
erilaisimmilta aloilta, täydentelin niitä ja lueskelin paljo
siinä sivussa, ja niin sain vähitellen itselleni yleiskäsityksen
siitä, mikä aikani eloisimpia henkiä kidutti ja kirouksessa piti,
ja edullisesti eteenpäin kannustavan käsityksen myös siitä, mikä
aikani henkisessä elämässä oli kansainvälistä. Heidän toiveensa,
aavistuksensa, työnsä ja ihanteensa olivat minusta mieluisia ja
ymmärrettäviä, ilman että kuitenkaan mikään voimakkaampi halu
olisi pahoittanut minut taistelemaan niiden puolesta tahi niitä
vastaan. Useimpien näin suuntaavan ajatuskykynsä ja intohimojensa
voiman yhteiskunnan ja valtion oloihin, tieteisiin ja taiteisiin,
vähemmistöllä taas näytti olevan määräävänä oman olemuksensa
määritteleminen ilman ulkonaista päämäärää ja suhteensa ratkaiseminen
aikaan ja ijankaikkisuuteen. Tämä pyrkimys uinui minussa itsessäni
vielä puolihorroksissa.
Muita ystävyydenliittoja en enempää tehnyt, sillä Rikhardia
rakastin aivan yksinomaan ja mustasukkaisesti. Koetin saada hänet
erilleen niistä naisistakin, joiden kanssa hän seurusteli paljo ja
tuttavallisesti. Pienimmätkin hänen kanssaan tekemäni sopimukset
täytin minä tuiki tarkkaan, ja loukkauduin, jos hän antoi minun
odottaa. Kerran pyysi hän, että tulisin noutamaan häntä määrätunnilla
soutelemaan. Tulin, mutta hän ei ollutkaan kotona ja sain odottaa
kolme tuntia turhaan hänen tuloaan. Seuraavana päivänä moitin häntä
kiivaasti hänen huolimattomuudestaan.
"Miksi et sitten aivan yksinkertaisesti mennyt yksinäsi soutelemaan?"
naurahti hän kummastuneena. "Olin unohtanut jo koko asian: ja --
eihän ole lopuksikaan mitään onnettomuutta tapahtunut."
"Minulla on tapana pitää sanani säntilleen", vastasin kiivaasti.
"Mutta olenhan jo siihen tottunutkin, ettet paljoa välitä, jos
annatkin minun jossakin itseäsi odottaa. Onhan sinulla ystäviä
kylläkin riittämään saakka!"
Hän katsoi minuun aivan rajattomasti kummastuneena.
"Näinkö vakavalta kannalta otat kaikki pikku seikatkin?"
"Ystävyyteni ei ole minulle pieni seikka."
"Tuo sana tunki hälle sydämeen,
Ja kutsui esiin katumuksen kyyneleen",
siteerasi Rikhard juhlallisesti, tarttui päähäni, hieroi itämaisen
lemmentavan mukaan nenäänsä minun nenääni ja hyväili minua, kunnes
puoleksi vihoissani puoleksi nauraen pääsin hänen käsistään; mutta
ystävyytemme oli jälleen entisellään.
Ullakkokamarissani oli minulla lainassa kalleisiin nidoksiin
sidottuina uudenaikaiset filosoofit, runoilijat ja kriitikot, Saksan
ja Ranskan kirjalliset yleiskatsaukset, uusia teatterikappaleita,
Pariisilaisia följetongeja ja Wienin muoti-kaunotieteilijöitä.
Mutta vakaammin ja mieluummin kuin näitä keveitä lukemisia
harrastelin muinaisitalialaisia novellistejani ja historiallisia
opinnoita. Toivonani oli saada niin pian kuin suinkin lopettaa
kielitieteelliset opintoni ja antautua yksinomaan historiaa
lueskelemaan. Yleishistoriallisten teosten ja historiallisen metoodin
tutkimisen ohessa lueskelin nimittäin lähdeteoksia ja elämäkertoja
myöhäisemmältä Italian ja Ranskan keskiajalta. Silloin opin
ensikerran tarkemmin tuntemaan lemmikkini ihmisten seassa, autuaimman
ja jumalaisimman kaikista pyhimyksistä, Fransiskus Assisilaisen. Ja
niin kävi uneni, jossa olin nähnyt elämän ja hengen täyteläisyyden
eteeni avautuneena, päivittäin toteen, lämmittäen sydäntäni
kunnianhimolla, ilolla ja nuoruudenturhamaisuudella. Luentosalissa
omistin taas omakseni murun tuota vakavaa, hiukan happaman makuista
ja väliin myöskin hiukan ikävää tiedettä. Kotona seurustelin jälleen
kodikkaan, hurskaan tahi julman keskiajan historian kanssa, tahi
myöskin miellyttävien, vanhojen novellimestarieni kanssa, joiden
kaunis ja hyvinvoipa maailma ympäröitsi minut kuin varjoisa,
hämärtävä satujen valtakunta; väliin taas tunsin uusaikaisten
ihanteitten ja intohimojen synnyttämien aaltojen huuhtovan ylitseni.
Välillä kuuntelin musiikkia, laskin leikkiä Rikhardin kera, otin osaa
hänen ystäviensä kokouksiin, seurustelin ranskalaisten, saksalaisten
ja venäläisten kanssa, kuulin luettavan merkillisiä uudenaikaisia
kirjoja, pistäysin silloin tällöin jonkun maalarin atelieriin ja olin
mukana iltaseuroissa, jossa joukko nuoria, hapuilevia henkiä ympäröi
minut ikäänkuin mielikuvituksen maailman kulkueena.
Eräänä sunnuntaina olin Rikhardin kanssa käymässä muutamassa pienessä
taulunäyttelyssä, jossa oli esillä uusia tauluja. Ystäväni pysähtyi
katsomaan erästä taulua, joka esitti alppia ja sen rinteellä pari
vuohta. Se oli ahkeran ja siron käden maalaama, mutta hiukan
vanhanaikainen ja oikeastaan ilman oikeata taiteellista ytimekkyyttä.
Missähyvänsä taulunäyttelyssä on nähtävänä samallaisia sieviä, mutta
merkityksettömiä pieniä tauluja. Sellaisenaankin miellytti se minua
kuitenkin, koska se oli jokseenkin uskollinen kuva kotiseutuni
alpeista. Kysyin Rikhardilta, mikä kuvassa häntä miellytti.
"Tämä täällä", sanoi hän ja osoitti maalarin nimeä taulunnurkassa.
En voinut noista punasenruskeista kirjaimista saada nimeä kokoon
tavatuksi. "Tuo kuva", sanoi Rikhard, "ei ole suuriarvoinen.
Kauniimpia on paljo. Mutta kauniimpaa taiteilijatarta kuin sen
tekijä ei ole. Hänen nimensä on Erminia Aglietti ja jos tahdot, niin
voimme mennä huomenna hänen luokseen sanomaan, että hän on suuri
taiteilijatar."
"Tunnetko hänet?"
"Kyllä. Jos hänen taulunsa olisivat yhtä kauniita kuin hän itse, niin
olisi hän aikoja sitten jo rikas, eikä maalaisi enää mitään. Hänellä
ei nimittäin ole siihen enää yhtään halua, ja tekee hän sitä vaan sen
vuoksi, koska hän ei ole sattunut oppimaan muuta, millä hän voisi
elää."
Rikhard unohti tämän asian jälleen ja otti sen puheeksi vasta pari
viikkoa myöhemmin.
"Eilen tapasin Aglietin. Meidänhän piti oikeastaan käydä häntä
tervehtimässä. Tule siis! Onhan sinulla toki puhdas kaulus. Hän
katsoo nimittäin sitä."
Kaulus oli puhdas ja me menimme yhdessä Aglietin luo, minä itsekseni
puolittain vastahakoisesti, sillä Rikhardin ja hänen toveriensa
hiukan poikamainen seurustelu taiteilijattarien ja ylioppilasneitojen
kanssa ei ollut minua koskaan miellyttänyt. Miehet esiintyivät
silloin aina jokseenkin suorasukaisesti, milloin karkeasti, milloin
pilkallisesti; tytöt taas olivat käytännöllisiä ja viisaita sekä
kokeneita; missään ei ollut huomattavissa sitä kirkastavaa ilmakehää,
jonka valossa minä mieluiten naisia katselin ja arvostelin.
Hiukan ujona astuin atelieriin. Maalarityöpajojen ilmaan olin
minä hyvin tottunut, mutta nyt tulin kuitenkin ensikerran naisen
atelieriin. Siellä näytti hyvin järkevältä ja siistiltä. Kolme
neljä valmista taulua riippui kehyksissään, viides oli jalustallaan
tuskin vielä pohjamaalissa. Loput seinistä olivat hyvin hienojen,
miellyttävän näköisten lyijykynäpiirrosten peitossa, tuossa oli
vielä puoleksi tyhjä kirjahylly. Taiteilijatar otti tervehdyksemme
hyvin kylmästi vastaan. Hän pani siveltimensä syrjään, nojausi
maalauspuvussaan kaappia vastaan ja oli aivan sen näköinen, ikäänkuin
kuluttaisi hän vastenmielisesti aikaansa meidän tähtemme.
Rikhard imarteli häntä kamalasti hänen näyttelyssä olevan taulunsa
johdosta. Taiteilijatar naurahti hänelle ja pyysi saada olla niitä
kiitoksia kuulematta.
"Mutta neitiseni, saattaisihan käydä niinkin, että ostaisin tuon
taulun! Ne lehmät siinä taulussa ovat muutoin niin todenmuk --".
"Vuohiahan ne ovat", oikasi taiteilijatar rauhallisesti.
"Vuohia? Luonnollisesti vuohia! Halusinkin sanoa, että ne olivat niin
hyvin tutkitut, että hämmästyin. Ne ovat todellisia vuohia, jotka
elävät elämäänsä vuohien tavalla. Kysykää ystävältäni Camenzindilta,
olenko oikeassa; hän on vuoristolainen."
Tällöin tunsin siinä hämilläni ja kummastuksissani tuota lavertelua
kuullessani taiteilijattaren katsovan ja tarkastelevan minua. Hän
katsoi minuun pitkään ja ujostelematta.
"Olette ylimaalainen?"
"Kyllä, neiti."
"Sen näkeekin. No mitä pidätte vuohista?"
"Oh, ovathan ne hyvin hyvät. Voin ainakin vakuuttaa, etten ole
pitänyt niitä lehminä kuten Rikhard."
"Hyvä niinkin. Oletteko musiikkimies?"
"En, ylioppilas."
Enempää ei hän kanssani puhunut ja minulla oli nyt hyvää aikaa
häntä tarkastella. Pitkä maalarinviitta peitti ja rumensi hänen
vartaloansa, ja kasvot eivät näyttäneet minusta kauniilta. Piirteet
olivat terävät ja ikäänkuin ahtaat, silmät hiukan ankarat, tukka
runsas, musta ja pehmeä; kasvojen väri häiritsi minua ja ikäänkuin
vieroitti pois. Hänessä oli jotakin Medusanpään tapaista, enkä
olisi yhtään kummastunut, vaikka olisin huomannut hänen kasvoissaan
joitakin vihreitä juovia. En ollut vielä silloin nähnyt vaaleaverisiä
italialaisia, ja nyt, atelierin epäsuotuisassa aamuvalaistuksessa,
näytti hän aivan kuin kivestä tehdyltä -- ei marmorista, vaan
rapautuvasta, kellastuneesta. Myöskään en ollut tottunut
arvostelemaan naisen kasvoja niiden muotojen mukaan, vaan oli minulla
tapana etsiä niistä poikain tavalla jotakin sulavaa, lemmenväristä ja
hempeää.
Ei Rikhardkaan meidän käynnistämme sen enempää puhunut. Sitä enemmän
hämmästyin tahi oikeammin säikähdyin, kun hän jonkun ajan kuluttua
ilmoitti minulle, että Aglietti mieluusti piirtäisi muotokuvani.
Kysymyksessä oli vaan pari skitsiä, kasvoistani ei hän välittänyt,
mutta leveässä vartalossani oli muka jotakin tyypillistä.
Ennenkuin tästä asiasta ehdittiin sen enemmän puhua, sattui
toinen pieni tapaus, joka muutti koko elämäni ja antoi vuosiksi
tulevaisuudelleni määrätyn uran. Herätessäni eräänä aamuna oli
minusta tullut kirjailija.
Rikhardin pakoituksesta olin, tarkoituksella vaan kehittää tyyliäni,
sattumoisin pienissä kuvauksissa, mahdollisimman todenmukaisesti,
esitellyt tyyppejä, pieniä tapahtumia, keskusteluja ja muuta
semmoista oman piirimme keskuudesta, sekä kirjoittanut myös siinä
ohessa muutamia kokeita kirjallisilta ja historiallisilta aloilta.
Eräänä aamuna, vielä ollessani vuoteessa, astui Rikhard sisään
ja heitti vuoteeni peitteelle kolmekymmentäviisi frangia. "Se
on sinun omaasi", sanoi hän liikemiehen tapaan. Kun olin aikani
tiedustellut ja kaikki otaksumiseni olivat menneet turhaan, otti
hän vihdoin taskustaan sanomalehden ja näytti minulle sieltä erään
pienen novellini. Hän oli kopioinut useita käsikirjoituksistani,
vienyt ne eräälle tuttavalleen sanomalehtimiehelle ja niin kaikessa
hiljaisuudessa toimittanut ne painoon minun edestäni. Ensiksi
julaistu kappale ja tekijäpalkkioni siitä oli nyt kädessäni.
Aivan erikoisen omituinen tunne valtasi minut. Oikeastaan olin
hiukan suutuksissani Rikhardin kohtalomaisesta välityksestä, mutta
ensikertalaisen suloinen esimaku kirjailijanmaineesta, tuo melkoinen
rahasumma ja aatos joskus kohota vaatimattomaksi kirjalliseksi
kuuluisuudeksi sai kuitenkin ylivallan ja voitti harmini lopuksi.
Eräässä kahvilassa tutustuin sitten Rikhardin kautta tuohon
sanomalehtimieheen. Hän pyysi saada pitää Rikhardin näyttämät
muutkin kirjoitelmani, ja kehoitti minua silloin tällöin lähettämään
uusia. Minun kirjoituksissani, erittäinkin historiallisia aiheita
käsittelevissä, oli muka aivan erikoinen sävy, josta hän mieluusti
halusi nauttia enemmänkin ja josta hän kyllä oli valmis maksamaan
kunnollisesti. Silloin vasta valkeni minussa asian tärkeys. Nyt
saattaisin päivittäin syödä säännöllisesti, maksaa pienet velkani,
heittää pakolliset lukemiset sikseen ja kentiespä piankin elättää
henkeni omin voimin, mielialallani työskennellen.
Kerran sain tuolta sanomalehtimieheltä läjän uusia kirjoja
arvosteltavaksi. Ahmimalla luin ne ja työskentelin niiden ääressä
viikkokausia; mutta kun palkkio maksettiin vasta neljännesvuoden
kuluttua ja minä olin elänyt sen toivossa vähän paremmin kuin
tavallista, ei minulla eräänä päivänä ollut penninhyrrääkään
taskussani ja saatoin siis vielä kerran koetella nälkäparannuskeinoa.
Pari päivää elin syömällä viereisestä ruokapuodista leipää ja
kahvia, mutta sitten ajoi minut nälkä erääseen ruokalaan. Kolme
arvosteltavana olevaa kirjaa otin mukaani antaakseni ne pantiksi
ruoka-ateriastani. Antikvaariin olin niitä jo turhaan koettanut
kaupata. Syödessä kävi vielä kaikki hyvin, mutta mustaan kahviin
päästyäni alkoi rohkeuteni lannistua. Ujostellen tunnustin
palvelijattarelle, ettei minulla ollut penniäkään rahaa, mutta että
halusin jättää yhden kirjoistani pantiksi. Hän otti kirjoistani
toisen -- runoteoksen -- käteensä, selaili sitä uteliaasti ja kysyi,
saisiko hän sitä lukea. Hän sanoi lukevansa hyvin mielellään, mutta
saavansa tuskin koskaan kirjoja käsiinsä. Tunsin olevani pelastettu
ja tarjosin hänelle nuo kolme nidosta maksuksi ruoastani. Hän suostui
siihen, ja on siten jälkeenpäin vähitellen saanut minulta kirjoja
seitsemäntoista frangin edestä. Pienemmistä runoteoksista vaadin
juustovoileivän, romaaneista vielä siihen viiniä, yksityisistä
novelleista sain sensijaan vaan kahvia leivän kanssa. Muistaakseni
olivat teokset enimmäkseen aivan vähäpätöisiä, uudenaikaiseen
kivuloiseen tyyliin kirjoitettuja, ja tuo hyväsydäminen tyttö
lienee niitä lukemalla saanut omituisen käsityksen uudemmasta
saksalaisesta kirjallisuudesta. Tyytyväisenä muistelen vieläkin
noita edeltäpuolisia, jolloin otsanhiessä ahmin läpi hurjaa vauhtia
jonkun nidoksen ja rivisen pari siitä kirjoitin, päästäkseni
valmiiksi päivällisille ja saadakseni kirjalla sitten jotakin
syötävää. Rikhardilta koetin rahapulaani huolellisesti salata, sillä
ujostelin häntä tarpeettoman paljo, ja turvauduin hänen apuunsa
vastenmielisesti sekä silloin kuin se tapahtui, ainoastaan hyvin
lyhyeksi ajaksi.
Runoilijana en itseäni pitänyt. Mitä joskus kirjoitin, oli vaan
nurkkanovellia, mutta ei runoutta. Sydämeni syvyydessä hautui
kuitenkin salaisena toivona se ajatus, että eräänä päivänä minun
sallittaisiin luoda suuri, rohkea, kaipauksen ja elämän ihana laulu.
Sieluni iloisen kirkas kuvastin päätyi kuitenkin väliin pilveilemään
jonkunmoisesta raskasmielisyydestä, mutta vakavammin sen peilipinta
ei sentään päässyt häiriytymään. Joskus yhdeksi päiväksi tahi
yöksi saapui alakuloisuuden henki uneksivan erakon suruna luokseni
vierailemaan, mutta hävisi sitten taas jäljettömiin ja palasi vasta
viikkojen ja kuukausien perästä. Totuin siihen vähitellen kuin
uskottuun ystävättäreen ja otin sen vastaan ikäänkuin ainoastaan
rauhattoman väsymyksen eikä kiduttajan, jolla oli mukanaan oma
viehätyksensä. Kun se öisin minut yllätti, saatoin tuntikausia
uneksia ikkunassa, katsellen synkkää järveä, vuorten varjokuvia
kalpealla taivaalla ja korkeuden kauniita tähtiä. Silloin valtasi
minut usein ahdistavan huumaava, voimakas tunne, ikäänkuin koko tuo
öinen kauneus katsoisi minuun syystä syyttävän vakavalla katseella.
Tuntui siltä, ikäänkuin kaipaisivat nuo tähdet, vuoret ja järvi
jotakin, joka ymmärtäisi ja toisi ilmoille heidän kauneutensa ja
mykän olemuksensa kärsimykset, ikäänkuin minä sitten olisin tuo joku,
jonka todellinen kutsumus olisi antaa mykälle luonnolle runollinen
ilmoille-astumisen muoto. En koskaan ajatellut, millä tavalla se
olisi mahdollista, tunsin vaan tuon kauniin, vakaamielisen yön
kärsimättömästi mykässä vaatimuksessaan minua odottavan. Sellaisessa
tunnelmassa en myöskään koskaan mitään kirjoittanut. Kuitenkin tunsin
näitä hämäriä ääniä kohtaan jonkunmoista vastuunalaisuutta ja läksin
tavallisesti sellaisten öiden jälkeen monipäiväisille yksinäisille
kävelymatkoille. Ajattelin sillätavoin voivani osoittaa jonkun verran
rakkautta tuota minua mykkänä rukoilevaa maata kohtaan, vaikka tälle
käsitykselleni jälleen toisella kerralla nauroin. Näistä vaelluksista
muodostui myöhemmän elämäni perustus; suurimman osan elinvuosistani
siitä saakka olen viettänyt viikkoja ja kuukausia kestävillä
matkoilla useimmissa maissa. Totuttelin kulkemaan vähällä rahalla,
pala leipää taskussa, pitkiä matkoja, olemaan yksin matkalla päivät
pitkät ja usein yöpymään vapaan taivaan alle.
Taiteilijattareni olin unohtanut kokonaan kirjallisten harrastusteni
vuoksi. Silloin tuli häneltä pieni kirjelippu: "Pari ystävää ja
ystävätärtä tulevat luokseni teelle torstai-iltana. Olkaa hyvä ja
saapukaa Te myös, sekä tuokaa ystävänne mukananne."
Menimme ja saavuimme pieneen taiteilijasiirtolaan. Kaikki olivat
pelkkiä tuntemattomia suuruuksia, unohdettuja, ilman menestystä, niin
että tunsin heitä kohtaan sääliä, vaikkakin he itse näyttivät olevan
hyvin tyytyväisiä ja luottavaisia. Juotiin teetä, syötiin voileipää,
kinkkua ja salaatia. Kun minulla ei ollut joukossa ketään tuttua ja
muutenkaan en ollut puhelias, annoin nälkäni päästä oikeuksiinsa ja
söin puolen tunnin ajan hiljakseen, mutta yhtämittaa, sillävälin kun
toiset vaan maistelivat teetänsä ja lorusivat. Mutta kun heistä nyt
toinen toisensa jälkeen myöskin halusi ryhtyä asiaan vähän lujemmin,
huomattiinkin, että olin syönyt siinä yksikseni melkein koko
kinkkuvaraston. Olinhan poloinen luottanut siihen, että ainakin pari
lautasellista oli varalta. Kun tapahtumalle hiukan naureskeltiin ja
minä huomasin muutamia pilkallisia katseita, raivostuin ja toivotin
italiattareni kinkkuineen tavallista kauemmas. Nousin pöydästä,
pyysin menoni häneltä lyhyesti anteeksi, mainiten toisella kerralla
haluavani tuoda illalliseni mukanani, ja tartuin hattuuni.
Silloin otti Aglietti hatun kädestäni, katsoi silmiini hämmästyneenä
ja rauhallisena sekä pyysi minua vakavasti jäämään paikoilleni.
Pöytälampun varjostimen vaimentama valo sattui hänen kasvoilleen, ja
kesken suuttumukseni tunsin silmäni äkkiä avautuvan ymmärtämään tuon
naisen ihmeellistä, kypsää kauneutta. Äkkiä tunsin käyttäytyneeni
hyvin epäkohteliaasti ja tyhmästi, sekä istuuduin kuten nolattu
koulupoika muutamaan syrjäiseen nurkkaan. Sinne jäin istumaan ja
selailin erästä kuva-albumia Como-järveltä. Toiset joivat teetä,
kävelivät huoneessa edestakaisin, nauroivat ja puhelivat keskenään,
ja jossain syrjänurkassa kuulin viulua ja selloa viritettävän.
Esirippu vedettiin syrjään, ja niin näimme neljän nuoren ihmisen
valmiina, häthätää kokoonkyhättyjen nuottitelineiden ääressä,
soinnuttamaan jousillaan jousinelikön. Samalla saapui taiteilijatar
luokseni, asetti kupillisen teetä eteeni pöydälle, nyökäytti
ystävällisesti päätään ja istui viereeni. Nelikkö alkoi ja kesti
kauan, mutta minä en kuullut siitä mitään, tuijotin vaan silmät
pyöreinä tuota solakkaa, hienoa, hienosti puettua naista, jonka
kauneutta olin uskaltanut epäillä ja jonka varastot olin syönyt
loppuun. Ilolla ja pelolla muistin silloin, että taiteilijatar oli
halunnut piirustaa minut. Sitten ajattelin Rösi Girtanneria, nousuani
alppiruusuvuorelle, lumikuningattaren tarua, ja ne kaikki tuntuivat
minusta nyt ikäänkuin tämänpäiväisen hetken valmistusasteilta.
Kun musiikki oli loppunut, ei taiteilijatar mennytkään pois luotani
kuten olin peljännyt, vaan jäi rauhallisesti istumaan paikoilleen
ruveten kanssani juttelemaan. Hän onnitteli minua erään novellini
johdosta, jonka hän oli nähnyt sanomalehdessä. Hän laski leikkiä
Rikhardista, jota pari nuorta tyttöä ahdisti ja jonka hilpeä
nauru väliin helähti yli muiden. Sitten pyysi hän uudelleen saada
piirustaa minut. Silloin sain minä erään päähänpiston. Muutin
keskustelun italiaksi ja sain siitä hänen etelämaisista silmistään
palkakseni en ainoastaan iloisen, hämmästyneen katseen, vaan vieläpä
todellisen nautinnon kuulla hänen puhuvan kieltä, joka sopi hänen
suulleen, silmilleen ja vartalolleen, sointuisaa, hienoa, sujuvaa
"_lingua Toscanaa_", johon yhä suuremmaksi sointuisuudeksi muutakin
murretta hiukan sekautui. Itse en puhunut paremmin kauniisti kuin
sujuvastikaan, mutta se ei minua silti häirinnyt. Seuraavana päivänä
oli minun määrä saapua piirustusmalliksi.
"A rivederla" [hyvästi], sanoin jäähyväisiksi, kumartaen niin syvään
kuin taisin.
"A rivederci domani" [hyvästi huomiseen], hymyili hän ja nyökäytti
päätänsä.
Poistuessani hänen asunnoltaan astuin yhä kauemmas katua pitkin,
kunnes se päättyi eräälle harjulle, josta äkkiä pimeä maa kauniina,
öisenä maisemana eteeni avautui. Yksinäinen venhe souteli järvellä,
heittäen punaisesta lyhdystään pari väräjävää valojuovaa tummaan
veteen, jonka pinnalla muutoin vaan silloin tällöin karehtiva aalto
näyttäytyi heikossa hopeahohteessaan. Läheisestä puistikosta kuului
naurua ja mandoliininsoittoa. Taivas oli puoleksi pilvessä ja yli
kukkulan puhalsi vahva, lämmin tuuli.
Ja samoinkuin tuuli hyväili, vallitsi ja taivutteli omenapuiden
oksia ja kastanjoiden tummia lehtikruunuja, niin että ne voihkivat,
nauroivat ja vapisivat, samoin piti intohimo minuakin leikkinään.
Olin polvillani kukkulan harjalla, hyppäsin pystöön voihkaten,
poljin maata, heitin hattuni menemään, pureksin ruohoa raivoissani,
pudistelin puunrunkoja, itkin, nauroin, nyyhkytin, riehuin, häpesin,
olin samalla sekä autuas onnesta että kuolemasta sairas. Hetken
kuluttua oli kaikki jo herpoutunutta ja minä itse tukahtunut
ahdistavaan mielentylsyyteen. En ajatellut mitään, en päättänyt
mitään, en tuntenut mitään; ikäänkuin uneksuen astuin kukkulalta
alas, harhailin läpi puolen kaupunkia, näin eräällä syrjäkadulla
vielä myöhäiselläkin pienen ravintolan olevan auki, astuin sisään
aivan tahdotonna, join pari litraa waadtlantilaista ja tulin
aamupuoleen yötä kamalasti juovuksissa kotiin.
Seuraavana jälkeenpuolisena säikähtyi neiti Aglietti kovasti
tullessani hänen luoksensa.
"Mikä Teillä on? Oletteko sairas? Olette aivan menehtyneen näköinen."
"Ei mitään erityistä", vastasin. "Luulenpa olleeni viime yönä hyvin
juovuksissa ja siinä kaikki. Ryhtykää vaan, olkaa hyvä, työhönne."
Sain istua tuolille ja pyynnön olla liikkumatta. Sen teinkin, sillä
nukahdin pian ja nukuin koko sen jälkeenpuolisen siinä atelierissa.
Maalivehkeistä lemuava tärpätti aiheutti luultavasti sen, että
unessa olin tuntevinani, että meidän venheemme kotona piti juuri
tervattaman. Makasin hietikolla siinä vierellä ja näin isäni
käyttelevän tervapytsiä ja sivellintä; äitinikin oli saapuvilla,
ja kun kysäsin häneltä, eikö hän ollutkaan kuollut, sanoi hän
hiljaa: "En, sillä ellen olisi luonanne, tulisi sinustakin vihdoin
samallainen vetelys kuin isästäsikin."
Herätessäni putosin tuolilta ja huomasin hämmästyksekseni olevani
Erminia Agliettin atelierissa. Häntä itseään en nähnyt, mutta kuulin
hänen kalistelevan viereisessä huoneessa kuppeja ja astioita, ja
päätin siitä illallisen ajan olevan käsissä.
"Oletteko hereillä?" huusi hän sieltä.
"Kyllä. Olenko nukkunut kauan?"
"Neljä tuntia. Ettekö häpeä?"
"Kuinkas muutoin. Uneksuin kuitenkin niin kauniisti."
"Kertokaapa!"
"Teen sen, jos tulette sieltä ulos ja annatte minulle anteeksi."
Hän tuli, mutta sanoi jäävänsä anteeksi antoon nähden odottavalle
kannalle, siksi kunnes saisin kerrotuksi uneni. Tein sen ja jouduin
siten unta kertoessani muistelemaan syvälle kätköihin painuneita
lapsuuteni aikoja, ja kun pimeän tullen vaikenin, olin kertonut
hänelle koko lapsuuteni historian. Hän tarjosi minulle kätensä,
silitti rypistyneen nuttuni, pyysi minua tulemaan uudelleen aamuisin
ja mennessäni tunsin, että hän oli ymmärtänyt ja antanut anteeksi
tämänpäiväisen epäkohteliaisuuteni.
Seuraavina päivinä olin minä hänen mallinaan tunti tunnilta. Sinä
aikana ei puhuttu juuri mitään, ikäänkuin loihdittuna ja aivan
levollisesti istuin tahi seisoin, kuuntelin piirustushiilen pehmeää
kahinaa, hengitin keveää öljyvärinhajua enkä tiennyt mistään muusta
kuin että istuin rakastamani naisen läheisyydessä ja että hänen
katseensa kohdistui alituisesti minuun. Kirkas atelierin valaistus
ikäänkuin valui pitkin seiniä katosta alas, pari unenkärtyistä
kärpästä surisi ikkunassa ja viereisessä huoneessa suhisi
spriikeittiön liekki, sillä joka istunnon jälkeen sain kupin kahvia.
Kotona ajattelin Erminiaa usein. Intohimooni ei ollenkaan koskenut
eikä sitä vähääkään vähentänyt se, etten voinut hänen taidettaan
kunnioittaa. Hän itse oli niin kaunis, hyvä, kirkas ja varma;
mitä minuun hänen kuvansa koskivat. Päinvastoin oli minusta hänen
ahkeruudessaan jotakin sankarillista. Nainen, hiljainen, kärsivä,
urhoollinen sankaritar, taistelemassa olemassa-olonsa puolesta!
Yleensä ei löydy mitään niin tuloksetonta, kuin miettiä ja arvostella
jotakin, jota rakastaa. Sellaiset ajatukset ovat aivankuin muutamat
kansan- ja sotilaslaulut, joissa esiintyy tuhatkin eri asiaa, mutta
joissa sama peräkaneetti aina itsepintaisesti kertautuu, sielläkin,
mihin se ei yhtään sovi.
Muistissa kuvittelemani ja säilyttämäni italiattaren kuva ei tosin
ole epäselvä, mutta siitä puuttuvat kuitenkin ne monet pienet
viivat ja piirteet, jotka usein painuvat vieraan kasvoista muistiin
paremmin kuin omaisen. En muista enää, miten hän piti tukkaansa,
miten hän puki itsensä j.n.e., enpä edes sitäkään, oliko hän
vartaloltaan suuri tahi pieni. Häntä ajatellessani näen edessäni
tummatukkaisen, jalomuotoisen naisenpään, vaaleat, eloisat kasvot,
ja niissä pari teräväkatseista, ei varsin suurta silmää, sekä mitä
kauniimmin kaareutuvan, kapean, rohkean, nautintoihin kypsän suun.
Muistellessani häntä ja koko tuota rakastumiseni aikaa muistan heti
erityisesti tuon illan siellä kukkuloilla, jolloin lämmin tuuli
leyhki yli järven, jolloin itkin, iloitsin ja raivosin. Muistanpa
erään toisenkin illan, josta, nyt aion kertoa.
Olin päässyt nyt selvyyteen siitä, että minun täytyi tehdä
taiteilijattarelle joitakin tunnustuksia ja että minun täytyi kosia
häntä. Jos hän olisi ollut minusta kauempana, niin olisin ihaillut
häntä rauhallisesti kaukaa katsoen ja kärsinyt hänen tauttansa
salaisia tuskia. Mutta sitä en kestänyt, että sain nähdä hänet
melkein joka päivä, sain puhua hänen kanssansa, ojentaa hänelle
käteni ja käydä hänen kodissansa, aina pistos sydämessä.
Taiteilijat ja heidän ystävänsä panivat toimeen pienen kesäjuhlan.
Järven rannalla, ihanassa puutarhassa se pidettiin, uhkuvan rehevänä,
viehkeän lauhana sydänsuvi-iltana. Joimme viiniä ja jäävettä,
kuuntelimme soittoa ja katselimme pitkinä köynnöksinä puiden välillä
riippuvia paperilyhtyjä. Juteltiin, leikkiä laskettiin, naurettiin
ja lopuksi laulettiin. Muudan vetelys maalarinuorukaiseksi oli
esittävinään jotakin romanttista, töyhtölakki päässä, nojaten selin
aitausta vastaan ja soittaen pitkäkaulaista kitaraa. Pari vähä
parempaa taiteilijaa olivat joko kokonaan poissa tahi istuivat
huomaamattomina syrjässä vanhempien piirissä. Naisista oli pari
nuorempaa saapunut vaaleissa kesäpuvuissa, muut esiintyivät vaan
tavallisissa puvuissaan. Erittäin vastenmieliseltä tuntui minusta
muuan vanhempi ruma naisylioppilas, joka esiintyi tuppatukallaan
miehen olkihattu, polttaen sikaria, juoden vahvasti viiniä ja puhuen
kovaäänisesti sekä paljo. Rikhard seurusteli kuten tavallista nuorten
tyttöjen kanssa. Kaikesta kiihoituksesta huolimatta tunsin itseni
aivan kylmäksi, join vähän ja odotin Agliettia, joka oli luvannut
tänään tulla kanssani soutelemaan. Hän tulikin, antoi minulle pari
kukkasta ja astui pieneen purteeni.
Järvi oli kirkas ja tyyni kuin kuvastin sekä väritön öisessä
asussaan. Kiidätin keveätä purtta voimakkaasti järven hiljaiselle
lakeudelle, ja näin koko ajan tuon solakan naisen istuvan minua
vastapäätä peräsimessä mukavasti ja tyytyväisenä. Taivaan avaruus
oli vielä sininen, tähti toisensa perästä syttyi lauhaan liekkiin,
rannoilta kuului sieltä täältä soittoa ja ulkoilmajuhlien iloa.
Poristen hautautuivat airojen jäljet veden helmaan, toisia venheitä
liukui siellä täällä, häipyen melkein näkymättömiin hiljaisen
lakeuden syvään hämäryyteen, itse en tuota paljokaan huomannut,
vaan katselin taukoamatta peränpitäjätärtä ja tunsin suunnitellun
rakkaudentunnustuksen rautarenkaana painavan ahdistettua sydäntäni.
Illan koko näytelmän kauneus ja runollisuus, veneretkemme, tähdet,
lauha ja rauhallinen järvi, kaikki tuo ahdisti minua, sillä se tuntui
minusta ihanalta teatterikoristelulta, jonka keskuudessa minun oli
näyteltävä haikean tunteellinen lemmenkohtaus. Tuskassani, syvän
hiljaisuuden painostamana, sillä olimme molemmat vaiti, sousin
voimalla edelleen.
"Kuinka vahva Te olette!" sanoi taiteilijatar miettiväisesti.
"Tarkoitatteko _paksu_?" kysyin minä. [Alkuteoksessa sanat "stark"
ja "dick", joista tässä tuo pieni leikinlasku on muodostettu. _Suom
muist._]
"En, tarkoitan lihaksianne", sanoi hän.
"Niin, vahva olen."
Tämä ei ollut suinkaan mikään mukava alku. Hetkisen kuluttua pyysin
häntä kertomaan jotakin omasta elämästään.
"Mitä haluaisitte sitte kuulla?"
"Kaikki", vastasin. "Mieluiten jonkun rakkaudentarinan. Sitten kerron
Teille jäljestäpäin omani samallaisen, ainoan. Se on hyvin lyhyt ja
kaunis ja huvittaa Teitä varmaan."
"Mitä sanottekaan! Kertokaa toki!"
"En, ensiksi Te! Tiedättehän jo sitäpaitsi minusta paljoa enemmän
kuin minä Teistä. Tahtoisin tietää, oletteko koskaan ollut oikein
rakastunut, tahi oletteko siihen kuten pelkään aivan liian viisas ja
ylpeä."
Erminia mietti hetkisen.
"Taas joku Teidän romanttisista päähänpistoistanne", sanoi hän,
"ruveta tässä yöllä synkän veden pinnalla naisen kertomuksia
kuulemaan. En osaa kertoa. Te runoilijat olette tottuneet löytämään
kaikelle suloiset sanat ja luulottelemaan, ettei niillä, jotka
eivät tunteistaan puhu, ole sydäntä ollenkaan. Minuun nähden olette
pettyneet, sillä luulenpa, ettei voida kiivaammin ja voimakkaammin
lempiä kuin minä lemmin. Rakastan erästä miestä, joka on sidottu
toiseen naiseen ja hän lempii minua yhtä paljo; kuitenkaan emme
kumpaisetkaan tiedä, onko meidän yhtymisemme koskaan mahdollinen.
Kirjoitamme toisillemme ja tapaammekin toisemme joskus..."
"Uskallanko kysyä, tekeekö tuo rakkaus Teidät onnelliseksi vai
onnettomaksi, vaiko molemmiksi?"
"Oi, rakkaus ei ole olemassa tehdäkseen meidät onnellisiksi. Luulen
sen tehtävänä olevan osoittaa, kuinka voimakkaita voimme olla
kärsimyksissä ja kohtalon kolhujen kestämisessä."
Sen ymmärsin, ja en voinut estää, että vastauksen asemasta rinnastani
pusertui esiin hiljainen huokaus.
Hän kuuli sen.
"Tunnetteko Tekin jo ne tuskat?" sanoi hän. "Olette vielä niin nuori!
Tunnustakaa surunne minulle? Mutta tehkää se ainoastaan, jos oikein
todella tahdotte."
"Toisella kerralla ehkä, neiti Aglietti. Olen muutoinkin tänään
huonolla tuulella ja mieleni on paha, jos kentiesi olen Teidänkin
tunnelmanne häirinnyt. Palaammeko takaisin?"
"Kuten tahdotte. Kuinka kauas olemme oikeastaan saapuneet?"
En vastannut enempää, vaan ponnistin airoillani niin että vesi
vaahtosi, käänsin venheen ja rupesin vetämään, ikäänkuin olisi ollut
pohjoismyrsky uhkaamassa. Pursi kiisi nopeasti pitkin tyyntä vettä,
ja kesken tuskani ja häpeäni pyörteiden tunsin hien suurina pisaroina
valuvan pitkin kasvojani ja samalla vilun puistavan ruumistani.
Ajatellessani tarkemmin, kuinka minusta aivan vähällä oli ollut tulla
rukoileva lemmenkerjäläinen ja ystävällisen-äidillisesti rukkaset
saanut rakastaja, puistatti horkka ruumistani. Se ainakin oli jäänyt
minulta kokematta, ja muun surun kanssa sai nyt tulla toimeen miten
parhaiten taisi. Sousin kotiapäin kuin noiduttu.
Tuo kaunis neito oli hiukan vierautunut, kun rannalla jätin
jäähyväiset lyhyesti ja heitin hänet yksikseen.
Järvi oli yhtä kirkas kuin äskenkin, soitto yhtä iloista ja
paperilyhdyt yhtä juhlallisen punaisia, mutta minusta näytti nyt
tuo kaikki tuhmalta ja naurettavalta. Erittäinkin soitto. Tuon
samettinuttuisen keikarin, joka tuossa yhäkin kerskailevasti
kanniskeli kitaraansa leveässä silkkinauhassa, olisin mieluiten
lyönyt mäskiksi mäkeen. Ja ilotulituskin oli vielä polttamatta!
Lapsellista!
Lainasin Rikhardilta pari frangia, sysäsin hatun niskaan ja aloin
marssia ulos kaupungista, yhä kauemmaksi, tunti tunnin jälkeen,
kunnes minua rupesi nukuttamaan. Panin maata muutamalle niitylle,
mutta heräsin tunnin perästä kasteesta märkänä, jäykistyneenä ja
vilusta väristen sekä menin lähimpään kylään. Oli aamuvarhainen.
Niittymiehiä kulki pitkin pölyisiä kujia, uniset rengit töllistelivät
tallien ovilla, talonpojan kesä-ahkeruus tuli kaikkialla näkyviin.
Talonpoikana olisi sinun pitänyt pysyä, sanoin itselleni, livahdin
häpeissäni kylän läpi, juosten väsyneenä edelleen, kunnes auringon
ensimäinen aamulämpö soi minulle vihdoinkin lepoa. Nuoren
pyökkimetsän laitamalle heittäydyin kuivaan ruohoon ja nukuin
lämpimässä auringonpaisteessa myöhään jälkeenpuolisiin. Herätessäni,
pää täynnä niityntuoksua ja jäsenet niin hyväntunteesta raskaina kuin
ne voivat olla vaan pitkän levon jälkeen jumalan rakkaassa maassa,
tuntui minusta juhla, veneretki ja kaikki tuo niin kaukaiselta,
surulliselta ja puoleksi pois häipyneeltä ikäänkuin kuukausia sitten
luettu romaani.
Olin poissa kolme päivää, annoin auringon paistaa selkääni ja
mietiskelin mennäkseni pistäymään kotona auttamaan isääni.
Tuolla ei kuitenkaan tuskani ollut pitkään aikaan vaimennettu.
Palattuani kaupunkiin pakenin aluksi taiteilijatarta kuin ruttoa,
mutta pitemmän päälle se ei käynyt laatuun, ja joka kerta, kun hän
sitten näki minut ja puhutteli minua, tuntui tuskani tukahduttavana
kurkussani.