II.

Pulmakseni rakkaudesta, -- niin, niissä asioissa olen aina ollut

poikasten kirjoissa. Minulle on naisten rakkaus ollut aina

puhdistavaa, harrasta palvelemista, joka lämmittävänä liekkinä

leimahtaa raskasmielisyyttäni vastaan ja kohottaa taivaalle

rukoilevia käsiään. Jo äidistäni pitäen, ja omainkin epäilevien

tunteitteni perusteella kunnioitan naisia yleensä vieraana, kauniina,

arvoituksentapaisena sukuna, joka on meitä etevämpi synnynnäisen

kauneutensa ja olemuksensa sopusuhtaisen kokonaisuuden vuoksi ja jota

meidän tulee pitää pyhänä, koska se on meistä kaukana kuin tähdet ja

siniset vuorenkukkulat ja näyttää olevan lähempänä jumalaa. Mutta

kun elämän raakuus on siihen lisäksi sinappiaan runsaalla kädellä

siroittanut, niin on naisten rakkaus tuottanut minulle yhtäpaljo

katkeraa kuin makeaa; tosin jäivät naiset aina korkealle jalustalleen

seisomaan, mutta minun osani juhlallisesti rukoilevana pappina

joutuikin petetyn narrin tuskallisen koomilliseksi tehtäväksi.

Syömään mennessäni kohtasin Rösi Girtannerin melkein joka päivä.

Hän oli noin seitsemäntoista vanha neito, luja ja notkeakasvuinen.

Hänen kapeilla, ruskean terveillä kasvoillaan lepäsi hiljainen,

sielullinen kauneus, jonka huomasi vielä hänen äidissäänkin ja

jonka hän oli perinyt esi-isiltään, Tästä vanhasta, ylhäisestä ja

siunatusta suvusta oli lähtenyt kaunis joukko naisia, sukupolvi

sukupolven perästä, kaikki hiljaisia ja ylhäisiä, terveitä,

aatelisia, poikkeuksetta kauniita. Eräs tuntematon mestari on

maalannut Fugger-perheeseen kuuluvan neidon kuvan kuudennellatoista

vuosisadalla, ja on se kauneimpia kuvia, mitä koskaan olen nähnyt.

Sellaisia olivat Girtannerin naiset ja sellainen oli myös Rösi.

[Fugger, vanha ja rikas kauppias-, pankkiiri- ja ruhtinassuku

Augsburgista. Kaarlo V:n kerrotaan Augsburgissa käydessään

vierailleen Jacob von Fuggerin luona, jolloin tämä antoi lämmittää

hänen huonettaan kaneelilla. "Fuggertochter"-niminen kuuluisa taulu

kuvaa erästä tämän suvun naisjäsentä. _Suom. muist._]

Tosin en tuota kaikkea silloin tiennyt. Näin vaan hänen hiljaisen ja

iloisen arvokkaana kulkevan ja tunsin hänen yksinkertaisen olentonsa

aateluuden. Silloin istuin iltaisin hämärässä mietiskellen, kunnes

minulle onnistui saada mielikuvitukseni avulla hänen kuvansa selvänä

ja tajuttavana eteeni, ja silloin värisytti suloinen salaperäinen

vavistus pojan-sieluani. Pian kuitenkin hämmentyivät nämä ilon hetket

ja tuottivat minulle katkeria tuskia. Tunsin äkkiä, kuinka vieras hän

oli minulle, hän ei minua tuntenut eikä minusta perustanut, vaan oli

uneni sieppaama varkaansaalis hänen autuaasta olemuksestaan. Ja juuri

kun tunsin sen mitä selvimmin ja tuskallisemmin, näin aina siinä

silmänräpäyksessä hänen kuvansa silmäini edessä niin todellisena ja

ilmielävänä, että tumma, lämmin aalto tulvahti sydämeeni ja vei oudon

tuskan tunteen suonien kaukaisimpaan sopukkaan.

Päivisin saattoi tuommoinen tunnehyrsky sattua keskellä oppituntia

tahi keskellä kiivainta tappelua. Silloin suljin silmäni, annoin

käsieni vaipua ja tunsin liukuvani välinpitämättömyyden kuiluun,

kunnes minut herätti opettajan huomautus tahi toverini nyrkinisku.

Siirryin erilleen muista, juoksin ulos ja katselin hämmästyksellä,

oudoin unelmin maailmaa. Nyt näin äkkiä, kuinka kaunista ja

väririkasta kaikki oli, kuinka kaikesta virtasi elämää ja henkeä,

miten kirkkaanvihreä oli virta, punaisia katot ja sinisiä vuoret.

Tämä minua ympäröitsevä kauneus ei kuitenkaan saattanut minua

hajamieliseksi, vaan nautin minä hiljaa ja surumielisenä. Kuta

kauniimpaa kaikki oli, sitä vieraammalta se näytti minusta, ikäänkuin

minulla ei olisi ollut siihen mitään osaa, vaan olisin ollut siitä

pois suljettu. Sen ohessa johtuivat sumuiset ajatukseni jälleen

Rösiin: Jos tällä hetkellä kuolisin, niin ei hän siitä tietäisi, ei

siitä välittäisi, eikä surulliseksi tulisi!

Kuitenkaan en toivonut, että hän minut huomaisi. Olisin mielelläni

tehnyt jotakin ennenkuulumatonta hänen puolestaan tahi sellaista

hänelle lahjoittanut, ilman että hänen olisi tarvinnut tietää,

keneltä tuo tuli.

Ja paljo teinkin hänen vuoksensa. Sattui juuri lyhyt lupa-aika ja

minut lähetettiin kotia. Siellä suoritin kaikellaisia voimanäytteitä,

kaikki vaan mielessäni muka Rösin kunniaksi. Vaikeimmin kavuttavalle

huipulle kiipesin sen jyrkintä puolta. Järvelle tein minä

turhanpäiväisiä matkoja, pitkät taipaleet lyhyessä ajassa. Tullessani

eräältä sellaiselta matkalta päivettyneenä ja nälkäisenä, juolahti

päähäni olla iltaan saakka syömättä ja juomatta. Kaikki Rösi

Girtannerin tähden. Kaukaisille huipuille ja ennen tuntemattomille

kuiluille kannoin minä hänen nimensä kunniaa.

Mutta samalla pääsi minun koulusalissa nuokkunut nuoruuteni myös

oikeuksiinsa. Hartiani levisivät voimakkaiksi, kasvoni ja niskani

ruskehtuivat ja lihakseni kehittyivät ja paisuivat kaikkialla

ruumiissani.

Viimeistä edellisenä lupapäivänä uhrasin rakkaudelleni vaivaloisen

kukkaisuhrin. Tosin tiesin monella houkuttelevalla vuoren vierulla,

kapeilla maakannaksilla edelweiss-kukkia kasvavan, mutta tuo

tuoksuton ja väritön, sairaaloinen hopeakukka oli mielestäni aina

ollut sieluton ja tuskin sanottavasti kauniskaan. Sen sijaan tunsin

pari yksinäistä alppiruusupensasta, jotka kasvoivat ikäänkuin

paenneina muutaman suunnattoman kallion kyljen uomassa, myöhään

kukkien ja houkuttelevien vaikeuksien takaa noudettavina. Nyt

sen täytyi tapahtua. Ja koska nuoruudelle ja rakkaudelle ei ole

mitään mahdotonta, saavutin vihdoin revityin käsin ja horjuvin

polvin päämääräni. Vaarallisessa asemassani en tosin voinut hyppiä

ilosta, mutta sydämeni riemuitsi ja kuohui hyvästä mielestä, kun

varovaisesti leikkasin poikki pensaan jäykät oksat ja sain saaliin

käsiini. Takaisin täytyi minun kiivetä kukat suussa, takaperin, ja

Jumala yksin tietää, miten minä uhkarohkea poika jälleen pääsin

kallion juurelle. Aikoja sitten olivat alppiruusut muualla vuorilla

kukkineet, vuoden viimeiset umpuilevat ja hennosti kukoistavat oksat

olivat kädessäni.

Seuraavana päivänä kannoin kukkia koko viiden tunnin matkan

kädessäni. Alussa tykytti sydämeni innosta lähestyessäni kauniin

Rösin kaupunkia; mutta kuta kauemmaksi korkea vuoristo jäi, sitä

voimakkaammin veti synnynnäinen rakkaus minut takaisin. Muistan

niin hyvin tuon rautatiematkan. Senn-alpit olivat aikoja sitten

painuneet näkymättömiin, ja nyt katosivat terävähuippuiset

läheisimmätkin vuoret toinen toisensa perään taivaanrannan taa kukin

niistä valittaen sydämestäni eroten. Nyt olivat kaikki kotivuoreni

poissa, ja laaja, alava, vaaleanvihreä maisema levisi silmäini

eteen. Ensi matkallani ei tuo minua niin liikuttanut. Mutta tällä

kerralla valtasi minut levottomuus, pelko ja suru, ikäänkuin

olisi minut tuomittu matkustamaan kauemmaksi yhä tasaisemmille

maille, ja saavuttamattomiksi menettämään vuoreni ja kotiseutuni

kansalaisoikeudet. Samalla näin aina Rösin kauniit ja kapeat kasvot

edessäni, niin hienoina, niin vieraina ja kylminä sekä minusta

välittämättä, että tuskasta ja katkeruudesta hengitykseni pysähtyi.

Ikkunoista näin iloisten ja puhdasten maisemien solakoine tornineen

ja valkoisine päätyinen liukuvan ohitseni, näin ihmisten nousevan

junaan ja siitä pois, kuulin heidän puhuvan, tervehtivän, nauravan

ja tupakoivan, laskevan leikkiä, -- kaikki he olivat paljaita

iloisia alamaalaisia, sukkelia, vapaita ja notkeita ihmisiä, minä

taas, ylämaan vakava poika, istuin mykkänä, surullisena ja itseeni

sulkeutuneena. Tunsin, etten ollut enää kotona. Tunsin tulleeni

ijäksi erilleni temmaistuksi vuoristani, mutta samalla myöskin, ettei

minusta ikinä tulisi alamaalaista, ei koskaan niin iloista, niin

notkeaa, liukasta ja varmaa kuin he olivat. Heikäläiset tulisivat

aina minulla hauskaa pitämään, heikäläinen naisi joskus Girtannerin

ja olisi aina tiellänsä askeleen minusta edellä.

Sellaisissa aatoksissa saavuin kaupunkiin. Ensi tervehdysten jälkeen

nousin ullakolleni, avasin arkkuni ja otin siitä pakan paperia. Eihän

se juuri hienointa ollut, ja kun olin käärinyt alppiruusuni siihen ja

sitonut paketin kotoani tuomallani nauhalla, ei se suinkaan näyttänyt

miltään lemmen lahjalta. Vakavana vein sen mukanani sille kadulle,

jossa asianajaja Girtanner asui, pistäysin ensimäisessä sopivassa

silmänräpäyksessä ovesta sisään, katsahdin hiukan ympärilleni

puolihämärässä etehisessä ja panin muodottoman kääryni siihen

leveälle, hienolle portaalle.

Kukaan ei nähnyt minua, enkä itse koskaan saanut tietää, saiko Rösi

tervehdystäni koskaan nähdäkseenkään. Mutta minä olin kiivennyt

kallioitten seinämille ja olin pannut elämäni alttiiksi saadakseni

laskea yhden ruusunoksan hänen kotinsa portaille, ja siinä oli

minusta jotakin suloista, surumielisen iloista, runollista, joka

teki minulle hyvää ja jota vielä tänäänkin tunnen. Ainoastaan

jumalattomina hetkinäni tuntuu minusta joskus, ikäänkuin olisi

tämäkin ruususeikkailu samoinkuin myöhemmät rakkausseikkailuni ollut

paljasta _Donquichotteriaa_.

Tämä ensimäinen rakkauteni ei loppunut koskaan, vaan säilyi

sydämessäni kysyvänä, ratkaisemattomana koko nuoruuteni ajan,

esiintyen myöhempien rakastumisieni rinnalla ikäänkuin vanhempana

sisarena. En vieläkään voi kuvitella itselleni mitään ylhäisempää,

puhtaampaa ja kauniimpaa kuin tuo nuori, jalosyntyinen ja

tyynikatseinen ylimysneito. Kun monta vuotta myöhemmin Münchenissä

eräässä historiallisessa näyttelyssä näin muutaman nimettömän,

viehättävän neidon kuvan, tuntui minusta, ikäänkuin olisi haaveileva,

surullinen nuoruuteni edessäni ja katsoisi minuun tutkimattoman

syvillä silmillään syviin aatoksiinsa vaipuneena.

Sillävälin kehityin minä, hitaasti ja ikäänkuin arvellen tosin,

vähitellen täydeksi nuorukaiseksi. Eräästä valokuvastani niiltä

ajoilta katselee maailmaan luiseva, suurikasvuinen, huonoihin

koululaisen tamineisiin puettu talonpoikaisnuorukainen, jonka silmät

ovat hiukan raukeat ja jäsenet keskenkehittyneet ja suhdattomat.

Ainoastaan päässä on jotakin pikkuvanhaa ja lujaa. Jonkunmoisella

hämmästyksellä huomasin heittäväni poikuuden tavat ja odottelin

hämärää ilon esimakua tuntien ylioppilasaikoja.

Minun piti jatkaa opintojani Zürichissä ja olivatpa

suosijani suunnitelleet erityistarkoituksia varten jonkunmoista

opintomatkaakin. Kaikki tuo kuvastui mielessäni kauniina,

klassillisena kuvana: ystävällinen, hymyilevä lehtimaja, jossa

olisivat Homeroksen ja Platon rintakuvat, minä siellä istumassa

kumartuneena tutkimaan suuria nidoksia, joka haaralla, yli kaupungin,

järven, vuorien ja ihanan kaukaisuuden, kirkas näköala. Olin

muuttunut järkevämmäksi, mutta samalla lennokkaammaksi, ja iloitsin

tulevasta onnestani uskoen vahvasti itse olevani sen onnen arvoinen.

Viimeisenä kouluvuotenani viehätyin tutkimaan italiankieltä ja

Italian vanhoja novellinkirjoittajia, joiden tarkemman tutkimisen

määräsin tulevaa Zürichin lukukautta varten sivutöistäni

ensimäiseksi. Sitten tuli se päivä, jolloin sanoin hyvästit

opettajilleni ja isännälleni, laitoin pienen matka-arkkuni kuntoon,

naulasin kannen kiinni ja mieluisella surun tunteella jättäen

hyvästit aloitin matkani ohitse Rösin talon.

Nyt seuraava lupa-aika antoi minun tuntea elämän katkeraa esimakua ja

repi äkkiä ja raa'asti rikki kauniin unelmalinnani. Äitini oli kipeä.

Hän makasi vuoteessaan, ei puhunut paljoksi mitään, eikä näyttänyt

tuloani juuri huomanneenkaan. Paljoa en siitä välittänyt, mutta

kävihän tuo kuitenkin sydämelleni, kun ei iloni eikä nuori ylpeyteni

näyttänyt herättävän mitään vastakaikua. Vihdoin selitti isäni, ettei

hänellä puolestaan ollut mitään sitä vastaan, että jatkoin lukujani,

mutta ettei hänellä ollut antaa minulle rahaa sitä varten. Ellei

pieni apurahani riittäisi, saisin itse hankkia tarvittavan lisän.

Minun ijässäni oli hän jo aikoja sitten ollut omassa leivässä j.n.e.

Tällä kerralla ei tullut paljo mitään kuljeskelemisesta yhtä vähän

kuin soutamisesta ja vuorilla kiipeilemisestäkään, sillä minun

täytyi olla työssä mukana kotona ja pellolla, ja vapaina hetkinäni

ei minulla ollut halua mihinkään. Ei edes lukemiseen. Suuttuen ja

väsyen näin, miten tavallinen arkipäiväinen elämä suurisuisesti vaati

itselleen oikeutensa ja ahmi kaiken ylevämmän ja liikarohkeuden,

mitä olin tuonut mukanani. Muutoin oli isäni, saatuaan

rahakysymyksen sydämeltään kevennetyksi, tapansa mukaan tosin

raaka ja lyhytsanainen, mutta ei kuitenkaan epäystävällinen minua

kohtaan, josta minulla ei tosin silti mitään iloa ollut. Myöskin se

seikka häiritsi ja loukkasi minua hiukan, että koulusivistykseni

ja koulukirjani näkyivät herättävän hänessä hiljaista puoleksi

halveksivaa arvonantoa. Ja niin ajattelin usein jälleen Rösiä, ja

kiusasin itseäni talonpoikaisesta kykenemättömyydestäni johtuvalla

ilkeällä ja kateellisella mielialalla, ajatellen, etten koskaan

voisi saavuttaa maailmanmiehen varmuutta ja keveyttä. Mietiskelinpä

jo päivät pitkät, eikö olisi parempi jäädä kotiin, ja unohtaa kodin

jokapäiväisen köyhän elämän ahtaudessa kaikki latinat ja muut

toivomukset. Tuskissani ja suutuksissani kuljeskelin ympäriinsä,

löytämättä edes sairaan äitini vuoteen äärestä lohdutusta ja rauhaa.

Haaveiltu lehtimajani Homeros-kuvineen kuvastui jälleen ikäänkuin

pilkkana mielessäni, ja niinpä hävitinkin sen kaiken kidutetun

sieluni katkeruuden ja vihan kostoksi. Viikot venyivät sietämättömän

pitkiksi, tuntui siltä, ikäänkuin olisin kadottanut koko nuoruuteni

näinä ristiriitojen ja vihan aikoina.

Mutta jos olinkin ollut hämmästyksissäni ja mielipahoissani

nähdessäni elämän arkipäiväisyyden niin äkkiä ja perinpohjin

hävittävän onnellisen unelmoimiseni, niin vasta oli vuoroni

hämmästyä, huomatessani, kuinka äkkiä tuollekin ikävyydelle

ilmestyi voittajansa. Elämä oli minulle näyttänyt siihen saakka

harmaan työpäiväpukunsa, mutta nyt avasi se lyhytnäköisyyteni eteen

yhtäkkiä ijankaikkisuutensa syvyyden, rikastuttaen nuoruuttani

yksinkertaisella, mutta mahtavalla kokemuksella.

Aikaisin erään kuuman kesäpäivän aamuna tunsin vuoteessa maatessani

janoa, ja nousin ylös mennäkseni kyökkiin, jossa aina oli saatavissa

saavissa raikasta vettä. Sinne päästäkseni täytyi minun mennä

vanhempieni makuuhuoneen lävitse, jolloin huomasin äitini ähkivän

omituisella tavalla. Astuin hänen vuoteensa ääreen, mutta hän ei

minua nähnyt eikä minulle vastannut, vaan voihki itsekseen kuivaan

ja hätääntyneesi, hänen luomensa nykähtelivät ja hän oli kasvoiltaan

sinertävän kalpea. Se ei kuitenkaan minua erityisesti säikähdyttänyt,

vaikkakin hätäydyin siitä hiukan. Mutta silloin näin hänen molemmat

kätensä lakanalla lepäämässä kuin nukkuvat, sisarukset. Niistä näin,

että äitini taisteli kuoleman taistelua, sillä ne kädet olivat

niin omituisesti kuolemanväsyneet ja tahdottomat, etteivät ne enää

elävälle kuuluneet. Unhotin janoni, polvistuin vuoteen ääreen,

panin käteni sairaan ohimolle ja koetin katsoa hänen silmiinsä.

Huomatessaan minut oli hänen katseensa lempeä ja tuskaton, mutta

jo sammumaisillaan. En tullut ajatelleeksi, että minun olisi ollut

herätettävä isäni, joka makasi tuossa vierellä raskaasti hengittäen.

Niin polvistuneena siinä vuoteen ääressä seurasin parin tunnin

ajan äitini kuolinkamppailua. Äitini kesti sen hiljaa, vakaasti ja

uljaasti, sukunsa esikuvan mukaan, ja antoi minulle hyvän esimerkin.

Hiljaisuus vallitsi tuvassa, johon nousevan aamuauringon kirkkaus

vähitellen valaisemaan heräsi; talo ja kylä uinui unien helmoissa

suoden minulle rauhan ja tilaisuuden seurata kuolevan sielua

ajatuksissani yli talojen ja kylän, järven ja lumihuippuisten

vuorten puhtaan nousevan aamuvarhaisen viileään vapauteen. Surua en

tuntenut paljon, sillä hämmästyen ja kunnioituksella olin katsonut

tuon suuren arvoituksen ratkaisua, miten elämän taistelu loppui

hiljaiseen vavahdukseen. Kuolevan valitukseton uljuus oli niin

ylevää, että hänen katkerasta kunniastaan lennähti minunkin sieluuni

kirkkaana säteenä viileä ylevyyden tunne. En tullut huomanneeksi,

että isäni nukkui tuossa vierellä, ettei pappia ollut saapuvilla

ja etteivät sakramentit ja rukoukset olleet kotiin palaavaa sielua

siunaten saattamassa. Tunsin vaan hämärtävän tuvan läpi virtaavan

ijankaikkisuuden väristyttävän henkäyksen, joka omituisesti

olemukseeni tuntui yhtyvän.

Viime silmänräpäyksessä, kun silmät olivat jo sammuneet, suutelin

ensi kertaa elämässäni äitini viileätä, veltostunutta suuta. Silloin

valtasi minut tuon kylmän kosketuksen vuoksi äkillinen pelko,

istuuduin vuoteen reunalle ja tunsin, kuinka suuri kyynel toisensa

perään hitaasti, ikäänkuin viivytellen vieri alas poskiani, leukaani

ja käsiäni.

Pian sen jälkeen heräsi isäni, näki minun istuvan paikallani ja

kysyi unimielissään, mitä oli tekeillä. Tahdoin vastata hänelle,

mutta en voinutkaan sanoa mitään, vaan menin ulos huoneesta, tulin

ikäänkuin unessa kamariini ja rupesin pukeutumaan hitaasti, aivankuin

itsetiedottomasti. Pian tuli isäni luokseni.

"Äiti on kuollut", sanoi hän. "Oletko tiennyt siitä?"

Nyökäytin päätäni.

"Miksi et herättänyt minua? Ja pappiakaan ei ollut! Vieköön

sinut -- -- -- ", hän kirosi synkästi.

Silloin tunsin jostakin syystä päässäni tuskaa ikäänkuin joku suoni

olisi ratkennut. Astuin isäni luo ja tartuin häntä lujasti molempiin

käsiin -- hän oli voimiltaan kuin lapsi minuun verraten -- ja katsoin

häntä tiukasti silmiin. En saattanut sanoa mitään, mutta hän oli

aivan hiljaa ja arkana, ja kun sitten molemmat menimme äitini luo,

valtasi hänetkin kuoleman mahtavuus ja toi hänen kasvoilleen vieraan

ja juhlallisen ilmeen. Sitten kumartui hän kuolleen yli ja alkoi

valittaa aivan hiljaa ja lapsellisesti, uikuttaen heikosti melkein

kuin joku lintu. Menin ulos ja ilmoitin tapahtumasta naapureille.

He kuuntelivat sanomaani, eivätkä kysyneet mitään, vaan puristivat

kättäni ja tarjosivat apuansa orvoksi jääneeseen talouteemme. Joku

juoksi heti läheiseen luostariin noutamaan jotakin luostariveljeä,

ja palatessani kotia oli jo eräs naapurin eukko navetassamme lehmiä

ruokkimassa.

Hänen korkea-arvoisuutensa saapui, melkein kaikki paikkakunnan

perheenemännät saapuivat myöskin, kaikki kävi menoaan tarkalleen

ja oikein, ikäänkuin itsestään, olipa itse ruumisarkkukin tullut

hankituksi ilman meidän erityistä huolenpitoa. Ensikerran huomasin,

kuinka edullista on vaikeissa oloissa olla kotonansa ja kuulua

vaikkapa pieneenkin varmaan yhteiskuntaan. Seuraavana päivänä sain

kokea saman seikan vieläkin perinpohjaisemmin.

Kun nimittäin kirstu oli siunattu ja laskettu hautaan, sekä

tuo merkillinen, vanhanaikainen, villava sylinterihattujoukko

kadonnut kukin koteloonsa ja laatikkoonsa, siinä joukossa isänikin

samanlaatuinen, silloin muuttui isäni heikoksi raukaksi. Hän alkoi

äkkiä armoitella itseään ja puhui minulle kurjuudestaan omituisin

sanoin, sotkien sekaan raamatullisia lauseparsia ja puheenkäänteitä

sekä lausuen kadottaneensa vaimonsa ja nyt vielä lisäksi olevansa

pakoitettu kadottamaan poikansa ja näkemään tämän vaeltavan vieraille

maille. Hänen valituksensa tuntui loppumattomalta, säikähtyneenä sitä

kuuntelin ja olinpa jo vähällä luvata, että jäisin kotia.

Silloin, juuri kun olin tämän sanomaisillani, tapahtui minulle

jotakin merkillistä. Yhdessä ainoassa sekunnissa näyttäytyi minulle

yhtenäisenä sarjana kaikki, mitä olin pienestä saakka unelmoinut,

toivonut ja kaivaten halunnut, ikäänkuin äkkiä auenneen henkisen

näkövoiman edessä. Näin suurien, kauniiden töiden odottavan

minua, näin luettavia kirjoja, näin myös kirjoitettavia. Kuulin

föhn-tuulen puhaltavan, näin kaukaisuudessa autuaita järviä ja

rantoja etelämaisessa kirkkaudessa välkkyvän. Näin viisaita ja

henkeviä ihmisiä, kauniita ja hienoja naisia, näin katuja, alppien

yli vieviä teitä, näin rautatiejunien kiiruhtavan kautta maiden,

kaikki näöt yhdellä kertaa, mutta jokaisen kuitenkin erikseen, ja

kaikkien takana kirkkaan taivaanrannan äärettömän kaukaisuuden, jossa

pilvenhattarat tietänsä vaelsivat. Oppia, luoda, nähdä, vaeltaa --

elämän koko täyteläisyys kimalteli sielussani katoavana hopeanäkynä,

ja taas, samoinkuin poikuuteni vuosina, pyrki minussa jälleen jotakin

vavisten itsetiedottomuuden mahtavalla pakolla kohti maailman suurta

kaukaisuutta.

Vaikenin ja annoin isäni puhua, pudistaen vaan päätäni ja odottaen,

kunnes hänen intonsa väsähtäisi. Se tapahtui vasta illalla. Nyt

ilmoitin hänelle lujan päätökseni jatkaa lukujani ja hakea tulevaa

kotimaatani henkien valtakunnasta, pyytämättä häneltä kuitenkaan

mitään avustusta. Silloin jätti hän minut rauhaan katsoen minuun

vain surkutellen ja päätään pudistellen. Hän ymmärsi, että siitä

alkaen kulkisin omia teitäni ja että pian muuttuisin hänen

elämälleen kokonaan vieraaksi. Kun tänään kirjoittaessani muistan

tuon päivän, näen isäni jälleen samanlaisena kuin silloinkin hänen

istuessaan tuona iltana tuolilla ikkunan luona. Hänen terävä, viisas

talonpojanpäänsä on liikkumatta heikon kaulansa nenässä, lyhyt tukka

rupeaa harmenemaan ja noissa kovissa ankarissa kasvonpiirteissä

taistelee murtumaton miehuudenvoima lähestyvän vanhuuden kanssa.

Hänestä ja silloisesta oleskelustani hänen kattonsa alla on minulla

vielä kerrottavana pieni, mutta ei silti vähemmän tärkeä tapahtuma.

Lähtöviikollani otti isäni eräänä iltana lakkinsa ja tarttui

ovenripaan ulos mennäkseen. "Minne menet", kysäsin häneltä. "Mitäpä

se sinuun kuuluu?" vastasi hän. "Kyllä sen voisit minulle sanoa, jos

se vaan jotakin oikeata on", arvelin minä siihen. Silloin naurahti

hän sanoen: "Voithan sinäkin tulla mukaan, sillä ethän ole enää juuri

lasten kirjoissa". Niin menin mukaan. Kapakkaan. Siellä istui pari

talonpoikaa olutruukun ääressä, pari outoa rahtimiestä joi absintia,

ja pöydän ääressä pelasi joukko nuoria miehiä korttia ja elämöitsi.

Olin kyllä tottunut juomaan silloin tällöin lasin viiniä, mutta

vasta nyt saavuin kuitenkin ensi kerran kapakkaan ilman varsinaista

tarvetta. Että isäni taas oli aikamoinen ryypiskelijä, tiesin

jo huhupuheista. Hän joi paljo ja hyviä tavaroita, ja niin jäi

hänen kotinsa ilman mitään tahallista huolimattomuutta ainaiseen

toivottomaan tilaansa. Isäntä ja vieraat osoittivat hänelle

kunnioitusta niin silmäänpistävällä tavalla, että minäkin sen

huomasin. Hän antoi tuoda eteemme litran waadtlantilaista viiniä,

käski minun täyttää lasit ja opetti, miten se oli tehtävä. Aluksi

piti kaataa matalalta, sitten pidentää viinin suihkua kohtuullisesti

ja lopuksi jälleen laskea pullo niin matalalle kuin suinkin. Sitten

alkoi hän kertoa eri viinilajeista, joita hän tunsi ja joita

hänellä oli tapana joskus harvinaisuudeksi nauttia käydessään

kaupungissa tahi vuorien toisella puolen Italiassa. Vakavalla

kunnioituksella haasteli hän tummanpunaisesta weltliniläisestä,

jota hänen tiedossaan oli kolmea eri lajia. Senjälkeen alkoi

hän jutella hiljaisella, tuttavallisemmalla äänellä erityisistä

waadtlantilaisista pulloviineistä. Ja lopuksi kertoi hän aivan

kuiskaamalla sadunkertojan tapaan _Neuchâtelin_ viinistä. Muutamilta

vuosilta oli tämä viini muka sellaista, että sen vaahto muodosti

lasiin kaataessa tähden kuvan. Ja hän piirusti tähden kuvan pöytään

kostutetulla sormellaan. Sitten vaipui hän syvämietteisiin arveluihin

aprikoiden sampanjan sisäistä olemusta ja makua, juoman, jota hän

ei ollut koskaan maistanut ja jota hänen luulonsa mukaan yksi pullo

pystyi saamaan pari miestä sikapäihinsä.

Vaieten ja aatoksissaan sytytti hän piippunsa. Huomatessaan, ettei

minulla ollut mitään polttamista, antoi hän minulle rahaa ostaakseni

paperosseja. Ja niin istuimme me siinä vastakkain, puhallellen

savua toistemme silmiin ja ryypiskellen ensimäisen litran tyhjäksi.

Keltainen mieluisa waadtlantilainen maistui minusta erinomaiselta.

Vähitellen uskalsivat viereisen pöydän ääressä istuvat talonpojat

sekautua keskusteluumme, ja lopuksi muuttihen yksi toisensa jälkeen

arastellen ja varovaisesti istumaan meidän luoksemme. Pian olin minä

keskustelun esineenä, ja pian huomasin, ettei maineeni hyvänä vuorten

kiipeilijänä ollut unohtunut. Kaikenlaisia rohkeita ylös nousuja

ja uhkarohkeita alas syöksyjä, kaikki sadun sumuun peittyneinä,

kerrottiin, pohdittiin ja puolusteltiin. Sillävälin oli meillä jo

toinen litra melkein lopussa ja veri suhisi jo silmissäni. Kokonaan

vastoin luontoani aloin kerskata ääneensä ja kerroin myöskin

rohkean matkani Senn-alppien seinämälle, josta olin noutanut Rösi

Girtannerille alppiruusuja. Minua ei uskottu, ja kun minulle asiaa

todeksi vakuuttaessani naurettiin, suutuin. Jokaisen, joka ei minua

uskonut, vaadin painiin kanssani, ja annoin heidän huomata, että

hätätilassa heidät siihen pakoittaisin. Silloin nouti vanha, köyry,

pienikasvuinen talonpoika anniskeluhuoneesta suuren saviruukun ja

asetti sen pitkin pituuttaan pöydälle.

"Minulla on sinulle hiukan sanomista", naurahti hän. "Jos olet niin

väkevä, niin lyö ruukku nyrkilläsi rikki. Silloin maksamme sinun

edestäsi viiniä niin paljo kuin se vetää. Mutta ellet pysty siihen,

niin saat itse maksaa saman verran."

Isäni yhtyi kohta ehdotukseen. Niinpä nousin, käärin nenäliinani

käteni ympärille ja löin. Ensimäiset kaksi iskua eivät vaikuttaneet

mitään. Kolmannella meni ruukku kappaleiksi. "Maksakaa", huusi isäni

ja oikein loisti ilosta, vanhus näytti olevan yhtä iloinen. "Hyvä",

sanoi hän, "minä maksan viinin, niin paljon kuin sitä ruukkuun

menee. Mutta paljon sitä ei enää sinne mahdu." Ja todellakaan ei

sirpaleisiin mahtunut juuri mitään, ja niin sain osakseni vielä

pilkkaa sen tuskan lisäksi, jota tunsin käsivarressani. Nyt nauroi

isänikin minulle.

"No niin, sinä olet siis voittanut", sanoin minä, täytin ruukun

sirpaleet pullostamme ja kaasin viinin vanhuksen pään päälle. Nyt

olivat naurajat meidän puolellamme ja voitto meidän.

Paljo samallaista karkeaa pilaa tehtiin vielä. Sitten haalasi isäni

minut kotiin ja me jaarittelimme kiivaasti ja vihaisesti siinä

samassa huoneessa, jossa tuskin kolme viikkoa sitten oli ollut äitini

ruumisarkku. Makasin kuin kuollut ja olin seuraavana aamuna aivan

kuin murtunut ja rikkipieksetty. Isäni pilkkasi minua, oli iloinen

ja hilpeä sekä nähtävästi mielissään omasta etevämmyydestään. Minä

puolestani päätin hiljaisuudessa, etten koskaan enempää joisi, ja

odotin kiihkeästi lähtöpäivää.

Lähtöpäivä tuli ja minä matkustin, mutta lupaustani en ole pitänyt.

Keltainen waadtlantilainen, tummanpunainen weltliniläinen,

neunburger-tähtiviini ja monet muut ovat siitä saakka olleet minulle

tuttuja sekä hyviä ystäviä.