I.

Taru, joka jumalista kertoi, oli alussa. Kuten suuri jumala eli

runohenkenä hindujen, kreikkalaisten ja germaanien sielussa, pyrkien

ilmoille, samoin hän nytkin päivittäin jokaisen lapsen sielussa

runollista elämää luo.

En vielä tiennyt, mitkä olivat kotiseutuni järven, vuorien ja

purojen nimet. Muttet auringon valossa levisi silmäini eteen

sinivihreänä tasankona vetten lakeus, jonka pintaan valo tuhansiksi

säteiksi särkyi, ja vetten ympärillä näin jättiläisseppeleenä

äkkijyrkät vuoret, niiden huipuilla rotkoissa kimaltelevan lumen

ja pienet pauhaavat puroset, juurella viettävät, valonväriset

ruohokentät, omenapuineen, tupasineen ja harmaine alppikarjoineen.

Ja kun köyhä, pieni sieluni niin tyhjänä, niin hiljaisena ja niin

odottavana tuota katsoi, kirjoittivat järvien ja vuorien henget

sen syvyyteen omat kauniinrohkeat tekonsa. Nuo jäykät seinät,

nuo uhmaavat kivijoukot kertoivat uhkamielin ja kunnioituksella

niistä ajoista, joiden lapsia ne olivat ja joiden antamia arpia

ne rinnassaan kantoivat. Ne kertoivat ajasta, jolloin maa halkesi

ja taipui, kidutetusta ruumiistaan voihkivassa tulemisen tuskassa

synnyttäen huippuja sekä teräviä kallioita. Vuoria tungeskeli

jymisten ja rysähdellen ahtaudessaan, kunnes ne sinne tänne

lukemattomiksi huipuiksi pirstoutuivat; epätoivon tuskassa

taistelivat kaksoiskalliot keskenään, kunnes toinen voitti ja

ilmoille kohosi, veljensä murskaten ja syrjään heittäen. Ja yhä

vieläkin on noiden aikojen perintönä vuorten kuiluissa irtimurtuneita

kallioita, syrjääntungettuja ja muserrettuja huippuja, ja jokaisen

kevään vesiputouksena alas syöksyvä lumi toi mukanaan laaksoon

huoneensuuruisia kallioita, murskaten ne kuin lasin tahi mahtavalla

iskulla lyöden ne syvälle kedon pehmeisiin uumeniin.

Nuo vuoret kertoivat aina samaa. Ja helppo oli niitä ymmärtää, kun

näki niiden äkkijyrkät seinämät, miten ne olivat kerros kerrokselta

murskautuneet, taipuneet, karhistuneet, täynnä ammottavia haavoja.

"Kauheasti olemme kärsineet", sanoivat ne, "ja me kärsimme vielä".

Mutta ne sanoivat sen ylpeästi, ankarasti ja jurosti, kuten vanhat,

taipumattomat, karaistut sotilaat.

Sotilaat! Näin niiden taistelevan vettä, sadetta ja myrskyä vastaan

kauheina aikaisen kevään öinä, jolloin vimmainen föhn-tuuli mylvi

niiden vanhojen päitten kiireellä, ja jolloin alas syöksevät

ouruvedet repivät niiden kyljestä tuoreita, raakoja kappaleita. Näinä

öinä ne seisoivat uhmaillen, juuriaan maan uumeniin jännittäen,

synkkinä, päättäväisinä ja hengähtämättä, ojensivat myrskyä vastaan

pirstoutuneet tuulien puremat seinämänsä ja kalliosarvensa, ja

jännittivät kaikki voimansa nöyryytetyn uhmaavaan asentoon. Ja

jokaiselta uudelta haavalta antoivat ne kuulua raivon ja kauhun

pöyristyttävän jylinän, ja kautta kaukaisuuden kaikui murtuneena,

mutta raivoisana niiden kauhean voihkinan ääni.

Näin ruohokenttiä ja vuorten vierteitä, joilla kasvoi ruohoa,

kukkia, kuolemankouria, sammalta, joilla kansankielessä oli omat

salaperäiseen vivahtavat nimensä. Huoleti väriloistossaan elivät

nuo vuorien lapset ja lastenlapset siellä paikoillaan. Tunteissani

elin niiden keralla, katselin niitä, nautin niiden tuoksusta ja opin

tuntemaan niiden nimet. Vakavammin ja syvemmin vaikutti minuun puiden

näkeminen. Näin jokaisen niistä elävän omaa erityistä elämäänsä,

muodostavan itselleen oman omituisen muotonsa ja latvansa kruunun

ja luovan tämän erikoisuuden mukaisen varjon. Mielestäni olivat ne

ikäänkuin vuorien läheisiä sukulaisia, erakoita ja taistelijoita,

sillä jokainen niistä, nekin, jotka korkeampana vuoren juurella

kasvoivat, taisteli hiljaista ja sitkeää taistelua tuulta, myrskyä

ja kivikkoa vastaan voidakseen elää ja kasvaa. Näin niiden joukossa

petäjiä, joihin myrsky oli jättänyt ikäänkuin säälistä oksat vaan

yhdelle puolelle, toisia, joiden punaiset rungot olivat kiertäytyneet

kuin käärmeet yllänsä riippuvien kallioiden ympäri, niin että puu ja

kallio toinen toistansa tukivat. Ne katsoivat minuun kuin sotaisat

miehet, ja herättivät sydämessäni arkaa pelkoa ja kunnioitusta.

Meidän miehemme ja vaimomme olivat niiden kaltaisia, ankaroita ja

ryppy-otsaisia, harvapuheisia, ja kaikista harvapuheisimpia juuri

parhaimmat. Siitä opin minä katselemaan ihmisiä aivan samoin silmin

kuin puita tahi kallioita, ajatuksissani heidän kanssaan askaroimaan

ja heitä yhtäpaljon rakastamaan ja kunnioittamaan kuin hiljaisia

honkianikin.

Pieni Nimikon-niminen kylämme on järven rannalla pienellä

kolmikulmaisella kahden vuorihaaranteen väliin puristuneella

viettävällä maapalalla. Läheiseen luostariin viepi tie, ja toinen

neljän ja puolen tunnin matkan päässä olevaan naapurikylään; muihin

järven rannalla oleviin kyliin päästään vesitse. Talomme ovat

rakennetut vanhaan puutyyliin; niiden ikää ei juuri voi määrätä,

sillä uutisrakennuksia rakennetaan harvoin, ja vanhoja korjataan

kohta kohdalta tarpeen mukaan yhä uudelleen; tänä vuonna tämä

lauta, toisena jo osa kattoa, ja moni laudan puolisko ja tukihirsi,

jotka ennen ovat kuuluneet tuvan seinään, on nyt kattomalkana, ja

jos ne eivät enää siihen kelpaa, mutta ovat sittenkin liian hyviä

poltettaviksi, niin käytetään niitä seuraavalla kerralla tallin tahi

heinäladon paikkaukseen tahi tuvan oven poikkilaudoiksi. Samoin

on itse asukkaidenkin laita; jokainen heistä on mukana niinkauan

kuin voimat riittävät, siirtyy senjälkeen vähitellen käytäntöön

kelpaamattomien lukuun ja katoaa lopuksi unohduksen pimeään, ilman

että siitä sen enemmän välitetään. Joka vuosia oloistamme poissa

oltuaan niihin jälleen palaa, huomaa, että tuskin mitään muuta on

muuttunut kuin että pari vanhaa kattoa on uudistettu ja pari uutta

vanhentunut; taannoiset vanhukset ovat tosin poissa, mutta toisia

on ilmestynyt sijaan, jotka asuvat samallaisissa majoissa, ovat

samannimisiä, kaitsevat samaa tummatukkaista lapsiparvea ja ovat

kasvoiltaan ja käytökseltään niin edeltäjäinsä kaltaisia, että heitä

tuskin toisiksi tiesi.

Puutoksena yhteiskunnassamme oli se, että ulkoapäin niin harvoin

tuli joukkoomme raikasta verta ja elämää. Jokseenkin voimakasta

rotua olevat asukkaat ovat melkein kaikki keskenään hyvin läheistä

sukua, ja hyvinkin kolmen neljäsosan nimenä oli Camenzind. Se

täyttää kirkonkirjojen sivut ja hautausmaan ristit, upeilee

öljyvärimaalauksena tahi rohkeatyylisenä leikkaustyönä talojen

päätyseinillä ja on näkyvissä kyytimiehen vaunuissa, talli-ämpäreissä

ja venheissä. Isänikin tuvan oven yläpuolelle oli maalattu: "Jost ja

Franziska Camenzind ovat rakentaneet tämän talon", mikä ei kuitenkaan

tarkoittanut isääni, vaan hänen esi-isäänsä; ja vaikka minäkin kuten

luultavaa on kerran kuolisin lapsia jälkeeni jättämättä, niin tiedän

kuitenkin, että uudelleen taas tuohon vanhaan pesään joku Camenzind

muuttaa, jos se vaan muutoin siihen saakka kestää ja kattoa päällänsä

pitää.

Huolimatta näennäisestä yksivärisyydestä oli yhteiskunnassamme

kuitenkin sekä hyviä että pahoja, ylhäisiä ja alhaisia,

mahtavia ja vähäväkisiä, monen viisaan rinnalla pieni huvittava

narrinjoukkue, hassahtavia ollenkaan huomioonottamattakaan. Kuten

yleensä oli tämäkin suuren maailman pienoiskuva, ja kun suuret ja

pienet, älymestarit ja narrit olivat keskenään eroittamattomasti

sukulaisia, astuivat usein ylpeys ja pöyhkeilevä kevytmielisyys

toistensa varpaille saman katon alla, niin että elämämme kyllä

tarjosi riittävästi aineksia ihmisluonnon syvimpien ominaisuuksien

tutkimiseen. Ainoastaan salaperäisyyden ja itsetiedottoman

masentumisen tukahduttava huntu tuntui peittävän kaikki.

Riippuvaisuus luonnonvoimista ja vaivaloinen rehkiminen toimeentulon

eteen olivat painaneet aikojen kuluessa jo ilman sitäkin vanhuuttaan

vaappuvan sukumme luonteeseen syvämietteisyyden piirteitä, jotka

tavallaan sopivatkin kasvonpiirteiden karkeuteen ja särmikkäisyyteen,

mutta eivät koskaan mitään, ei ainakaan iloisia, hedelmiä kantaneet.

Ilomielin kohdeltiinkin senvuoksi paria narria, jotka olivat kylläkin

hiljaisia ja vakavia, narreja ollakseen, mutta silti kykenivät

vaihtelua antamaan ja herättämään pilanhalua ja raikasta naurua. Ja

kun joku heistä jollain uudella kepposellaan sai puheen itsestään

kiertämään, kajasti Nimikonin poikain ruskeilla, ryppyisillä

kasvoilla poutainen välke, ja aivan suussa sulavaksi kohosi pilan

tuottama nautinto, kun siihen ryydiksi hiipi farisealainen itsetunto

omasta ylemmyydestä, joka esti miehen itsensä moisiin erehdyksiin

ja harha-askeliin horjahtamasta. Siihen lukuisaan joukkoon, joka

horjahteli vanhurskaitten ja syntisten välimailla, ja joka kernaasti

olisi kummankin puolelta nauttinut nautintoon kelpaavan, kuului

myös minun isäni. Ei yhtään koiranjuonta keksitty, ettei se olisi

täyttänyt hänen sydäntään autuaalla levottomuuden tunteella, ja niin

hän vaarui kahtaanne, milloin osaa-ottavaisesti veitikkata ihaellen,

milloin lujalla omanarvon tunteella teatterimaisesti viitaten omaan

nuhteettomuuteensa.

Enoni Konrad taasen kuuluikin jo suorastaan narrien joukkoon,

olematta silti kuitenkaan järjeltään hiventäkään tyhmempi kuin

isäni tahi kylän muut sankarit. Päinvastoin oli hän täydellinen

älyniekka, jota vaivasi rauhaton keksimishalu, mitä toiset

olisivat saaneet häneltä sydämestään kadehtia. Mutta vika oli

vaan siinä, ettei hänelle mikään onnistunut. Oikeastaanhan oli

yksi hänen etevistä puolistaan se, että hän, vaipumatta noloon

mietiskelevään torkuntaan, ryhtyi aina vaan puuhaamaan jotakin

uutta, samalla kuitenkin aina eloisasti tuntien yritystensä

surettavan koomillisuuden. Tuota pidettiin kuitenkin vaan

jonakin hänen naurettavana erikoisominaisuutenaan, jonka vuoksi

hän yhteiskunnassamme sai olla ja elää aivan itseoikeutettuna

pilapukkina. Häneen nähden isäni alituisesti vaappui sinne tänne

vuoroin häntä ihaillen, vuoroon halveksuen. Jokainen uusi ehdotus,

jonka hänen lankonsa teki, saattoi isäni tavattoman levottomaksi ja

uteliaaksi, jota mielentilaa hän turhaan koetti salata pilkallisilla

kysymyksillään ja viittauksillaan. Ja kun enoni joskus luuli olevansa

puuhainsa onnistumisesta ihan varma ja rupesi esiintymään suurena

keksijänä, viehättyi isäni joka kerta samaa uskomaan liittyen

tuon neron kannattajaksi toivorikkaalla veljellisyydellä, mutta

kun aivan välttämätön epäonnistuminen olikin tapahtunut, holvasi

isäni suorastaan enoni vihansa ja pilkkansa ylenpalttisuudella,

kuukausimääriin pitämättä häntä tuskin sanan ja katseen arvoisena,

sillävälin kun tämä vaan kohautteli olkapäitään.

Konradiamme sai kylämme kiittää ensimäisestä purjevenheestään, ja

isäni sai siihenkin kokeiluun ruuhensa antaa. Sirosti valmisti enoni

kalenterin puupiirrosten mukaan venheeseen purje- ja köysilaitteet,

ja jos ruuhemme lopuksi huomattiinkin purjevenheeksi liian kapeaksi,

niin eihän se lopultakaan ollut Konradin syy. Valmistukset kestivät

viikkokausia, isäni muuttui melkein elohopeaksi jännityksestä,

toivosta ja pelosta, ja muukin kylä puheli ainoastaan Konrad

Camenzindin uusimmasta yrityksestä. Se oli meille muistorikas päivä,

jolloin uusi venheemme piti eräänä tuulisena syyskesäpäivän aamuna

aalloille laskettaman. Onnettomuuden pahaenteiset aavistukset saivat

isäni pysyttelemään syrjässä koko puuhasta ja kieltämään minutkin

suureksi surukseni lähtemästä mukaan vesille. Füsslileipurin

poika yksinään meni purjehdustaiteilijalle kumppaniksi. Koko

kylä oli kokoontunut pihallemme ja puutarhaan katsomaan tuota

ennenkuulumatonta näytelmää. Järvellä puhalteli veltto itätuuli.

Aluksi täytyi soutaa, siksi kunnes venhe ehti tuulenhenkeen,

purjeensa pullistutti ja ylpeänä läksi pois aaltoja pitkin liukumaan.

Ihmetellen näimme sen lähimmän vuoriniemekkeen taakse katoavan ja

valmistauduimme sukkelaan enoa hänen palatessaan jo voittajana

tervehtimään sekä ivallisia takapanettelujamme häpeämään. Mutta yöllä

takaisin palatessaan ei venheessä enää ollutkaan purjeita, laivurit

olivat paremmin kuolleita kuin eläviä ja leipurin poika yski ja

sanoi: "Suurin huvi meni teiltä kuitenkin suun sivu, sillä helposti

olisi voinut ensi sunnuntaiksi sattua pari hautajaiskemuja". Isäni

täytyi nitoa ruuheensa kaksi uutta lautaa, ja sen jälkeen ei ole

konsanaan purje järven sinipintaan kuvastellut. Konradille huudettiin

vielä kauan jälkeenpäin, kun hänellä oli jonnekin kiire: "Laita

purjeet kuntoon, Konrad!" Isäni nieli kiukkunsa, ja vielä kauan

aikaa jälkeenpäin, kun onneton enoni tuli häntä vastaan, katsoi hän

vaan poispäin syläisten pitkän sylen sanomattoman halveksimisensa

osoitteeksi. Tätä kesti niin kauan, kunnes Konrad eräänä päivänä

suositteli hänelle uutta, tulenkestävää leivinuuniaan, joka sittemmin

saattoi keksijänsä suunnattoman pilkan alaiseksi ja maksoi isälleni

neljä taaleria puhdasta rahaa. Voi sitä, joka uskalsi muistuttaa

hänelle tästä neljän taalerin jutusta? Kun kerran myöhemmin hätä

saapui taloomme vieraaksi, sanoi äitini noin sivumennen, että olisipa

nyt hyvä olemassa sekin synnillisesti tuhlattu raha. Isäni sävähti

punaiseksi aivan paidankaulusta myöten, mutta hillitsi kuitenkin

itsensä ja sanoi ainoastaan: "Soisinpa ne yhtenä ainoana sunnuntaina

juoneeni!"

Kun talvi oli lopussa, alkoi myrskyinen föhn-tuuli syvänkumisevan

huminansa, jota alppien asukas vavisten ja kauhulla kuuntelee, ja

jota hän vieraalla maalla, nääntyen koti-ikävästä, kaipaa.

Kun föhn lähestyy, tuntevat sen miehet, vaimot, vuoret, metsän

eläimet ja karja jo aikoja edeltäpäin. Lämmin syvä suhina ilmoittaa

sen tulon, jota ennen melkein aina tuntuu viileitä vastapuuskia.

Sinivihreä järvi muuttuu parissa silmänräpäyksessä musteenmustaksi,

ja kuohahtaa äkkiä valkoisiksi vaahtoharjoiksi. Ja meren tavoin

sen jälkeen tuo äsken, muutama minuutti sitten, niin rauhallinen

järvi jyristen syöksee rantoja vastaan, katkerassa raivossaan sen

kallioihin sumuksi pirstoutuen. Koko seutu näyttää samalla ikäänkuin

pelokkaan arkana lysähtävän kokoon. Huipuilla, jotka muutoin

kaukaisuudessa sinertivät, voi nyt laskea kallioiden luvun, ja ennen

kaukaisuudesta ruskeina pilkkuina silmiisi siintäneet kylät näkyvät

nyt selvästi kattoineen, päätyineen ja ikkunoineen. Pelokkaan lauman

tavoin kokoutuu kaikki yhteen, vuoret, niityt ja talot. Ja niin alkaa

jyrisevä pauhu, tuntuu kuin maanpohja vapiseisi. Kuohuvia aaltoja

kuljettaa myrsky savuna ilman läpi, ja alituisesti, yölläkin, kuuluu

myrskyn epätoivoinen taistelu vuoristosta. Hetkistä myöhemmin kertoo

huhu kautta kylien umpeen peittyneistä kaivoista, murskautuneista

rakennuksista, rikki ruhjoutuneista venheistä, kadotetuista isistä ja

veljistä.

Lapsena pelkäsin föhn-tuulta, jopa sitä vihasinkin. Mutta kun

poikuuden hurjuus rinnassani heräsi, rupesin rakastamaan tuota

kapinoitsijaa, tuota ijankaikkisesti nuorta ja röyhkeää ratsastajaa,

joka kevään tuloa ennustaa. Ihana oli se elämää pursuavana, rajuna ja

toivorikkaana esiin rynnätessään, ihana, kun se taistelunsa alkoi,

myrskyten, nauraen, voihkien, ulvoen läpi kuilujen kiidättäessään,

lunta vuorilta ahmiessaan ja jäykkiä vanhoja honkia karkein käsin

kumarruttaessaan ja niistä huokauksia esiin pusertaessaan. Myöhemmin

muuttui rakkauteni syvemmäksi ja nyt kertoi föhn minulle suloisesta,

kauniista, rikkaasta etelänmaasta, josta aina yhä uudelleen ilman,

lämmön ja valon virtoja kumpuilee, täällä vuoriin musertuakseen ja

vihdoin pohjolan kylmillä mailla verensä kuiviin vuodattaakseen.

Ei ole mitään harvinaisempaa ja kalliimpaa kuin tuo suloinen

föhn-kuume, joka föhn-tuulen aikoina palaa vuoriston ihmisten ja

erittäinkin naisten veressä, poistaa unen ja kiihoitellen kaikkia

aisteja hyväilee. Se on etelän hengetär, joka yhä uudelleen myrskyten

ja leimuten tunkeutuu köyhemmän, hennomman pohjolan sisarrintaan

ja julistaa lumien peittämille alppikylille, että jälleen Italian

purppurassa väreilevien järvien rannoilla kevätesikot, narsissit ja

mantelikukat kukoistavat.

Mutta sitten kun föhn on loppuun puhaltanut ja viimeiset likaiset

lumivyöryt tiensä ovat löytäneet, silloin vasta seuraa kaikista

kaunein. Silloin kuroittelevat pitkin vuorien rinteitä kaikilla

puolilla kukkasin kukoistavat, kellahtavat ruohomatot. Lumihuippuiset

vuoret kohottavat kruunujaan puhtaina ja autuaina sekä välkyttävät

jäävirtojaan, järvi muuttuu siniseksi ja lämpimäksi sekä kuvastelee

pinnassaan aurinkoa ja pilvien ikiteitä.

Kaikki tuo voi antaa sisältöä lapsen elämälle ja hätätilassa myös

kokonaisen ihmisijän kululle. Ihmisen huulilta ei ole koskaan

jumalan sana niin selvänä ja keskeymättömänä virrannut, kuin näiden

puhe jumalasta oli. Joka sen itselleen lapsuudessaan omisti, sen

sydämessä kaikuu se koko elämän ajan suloisena, voimakkaana ja

peloittavana, eikä sen pauloista voi koskaan irti päästä. Se, joka

on kotoisin vuorilta, saattaa vuosikausia tutkia viisaustiedettä ja

luonnonhistoriaa sekä niin juurittaa sydämestään tiehensä vanhan

Herran-Jumalan, -- kuullessaan föhn-tuulen pauhaavan tahi lumivyöryn

puita katkovan, vapisee sydän hänen rinnassaan ja hän ajattelee

jumalaa ja kuolemaa.

Isäni tupasen vieressä oli pieni aidattu puutarha. Siinä kasvoi

katkeran makuista salaattia, juurikkaita ja kaalia, sitäpaitsi

oli äitini istuttanut sinne liikuttavan kapean, vaatimattoman

kukkapenkin, jossa pari ruusupensasta, georgiini ja kourallinen

reseedoja toivottomuudessaan ja ikävissään nääntyivät. Puutarhan

ja järven välillä oli pienoinen somerpenger. Siinä oli pari

rikkinäistä ruukkua, muutamia lautoja sekä paaluja, alhaalla

vedessä köydessään venheemme, joka vielä siihen aikaan joka toinen

vuosi uudelleen tilkittiin ja tervattiin. Ne päivät, jolloin tämä

tapahtui, ovat painuneet syvään muistooni. Ne olivat kevätkesän

lämpimiä jälkeenpuolisia, jolloin keltaiset kesäperhoset tanssivat

puutarhassamme auringon valossa, järvi oli rasvatyyni, sininen

ja rauhallinen, väliin vähän väreilevä, vuorten huiput autereen

peittämät, ja tuolla pienellä somerpenkereellämme tuoksusi väkevä

pien ja öljyvärin haju. Vielä jälkeenkinpäin tuoksusi ruuhi koko

kesän ajan tervalta. Ja milloin hyvänsä monta vuotta myöhemmin tunsin

nenässäni jossain meren rannalla käydessäni tuon omituisen veden

ja tervan sekaisen hajun, kuvastui mieleeni hetipaikalla tuo pieni

oman järvemme ranta, ja niin näin isäni jälleen paitahihasillaan

käyttelevän sivellintään ja keltaisten perhosten lyövän ilmassa

häilyvää leikkiään. Sellaisina päivinä oli isäni tavattoman hyvällä

tuulella, vihelteli itsekseen, jota hän oivallisesti osasikin,

ja kukatiesi hiukan laulaa hyräyttikin itsekseen, vaikkakin sen

puoliääneen. Äiti keitti silloin jotakin hyvää illalliseksi, tehden

sen siinä hiljaisessa toivossa, ettei Camenzind sinä iltana menisi

ravintolaan. Kuitenkin hän meni.

En voi väittää, että vanhempani olisivat mitenkään joko edistäneet

tahi estäneet sieluni kehitystä. Äidilläni oli aina työtä enemmän

kuin tarpeeksi ja isäni ei ollut maailmassa mitään niin vähän

harrastanut kuin kasvatuskysymyksiä. Hänelle oli aivan kylliksi

siinä, että hän jaksoi hoitaa kitukasvuiset omenapuuparinsa, pitää

perunamaapalasensa kunnossa ja katsoa että heiniä oli riittävästi.

Mutta noin joka toinen viikko ennen ulosmenoaan otti hän minua

kädestä ja vei minut sanaasanomatta tallin heinäylisille. Siellä

toimitettiin sitten harvinainen jonkinmoinen rangaistus- ja

sovitusmeno: sain selkäsaunan, ilman että isäni tiesi paremmin kuin

minäkään, miksi. Ne olivat vaan kostottaren alttarille uhrattuja

hiljaisia uhreja ja ne suoritettiin ilman saarnaa hänen huuliltaan

paremmin kuin huutoa minun, jonkinmoisena velkapäänä verona jollekin

salaperäiselle voimalle. Aina kun myöhempinä vuosinani kuulin

puhuttavan "sokeasta kohtalosta", muistin nämä salaperäiset menot

ja tuntuivat ne minusta tuon käsitteen plastilliselta esitykseltä.

Tietämättänsä seurasi hyvä isäni tässä tuota elämän yksinkertaista

kasvatusoppia, jota aina saamme kokea, kun salama kirkkaalta

taivaalta leimahtaa, ja jättää meidät miettimään, millä pahoilla

teoilla olemme jälleen ylimmät voimat kamppailuun haastaneet. Paha

kyllä, en minä tullut tällaista itsetutkistelua viljelleeksi,

vaan otin tämän opetustavan vastaan välinpitämättömästi, ilman

tarpeellista tuomiolle käyntiä, taikka myöskin uhkamielisesti, aina

sellaisina iltoina mielessäni iloiten jälleen sakkoni maksaneeni

ja niin rangaistuksesta taas pariksi viikoksi päässeeni. Paljoa

itsenäisempi olin esiintyessäni vanhempiani vastaan silloin, kun

he halusivat totuttaa minua työhön. Käsittämätön ja tuhlaavainen

luonto oli yhdistänyt minuun kaksi vastakkaista lahjaa: aivan

tavattomat ruumiinvoimat, mutta ikävä kyllä aivan yhtäsuuren pelon

työtä kohtaan. Isäni pani kaikki voimansa liikkeelle tehdäkseen

minusta käyttökelpoisen pojan ja apulaisen, mutta minua nuo työt

vaan muka häpäisivät, ja vielä kimnasistina ollessani pidin kaikista

antiikin sankareista eniten Herkuleesta juuri sen vuoksi, että hänet

pakoitettiin noihin kuuluisiin, vaivaloisiin töihin. Joskus en

tiennyt mitään hauskempaa, kuin joutilaana vetelehtiä kallioilla,

niityillä ja järven rannalla.

Vuoret, järvi, myrsky ja aurinko olivat ystäviäni, kertoivat minulle,

kasvattivat minua ja olivat minulle kauan aikaa rakkaammat ja

tutummat kuin mitkään ihmiset ja ihmiskohtalot. Mutta vasituisia

lemmikkejäni olivat pilvet, joita pidin parempina kuin kimaltelevaa

järveä, surullisia honkia ja aurinkoisia vuoria.

Sanokaa minulle mies, joka maailmassa paremmin pilvet tuntee ja

niitä enemmän rakastaa kuin minä? Tai sanokaa minulle jotakin, joka

on kauniimpaa kuin pilvet! Ne ovat iloa ja silmien sulostusta,

siunausta ja jumalanlahjaa, vihaa ja kuolemanvoimaa. Ne ovat

helliä, herkkiä ja rauhallisia kuin vastasyntyneiden sielut, ne

ovat kauniita, rikkaita ja anteliaita kuin hyvät enkelit, ne

ovat synkkiä, kaikkialla ahdistavia, armottomia kuin kuoleman

lähettiläät. Hopeisina leijailevat ne keveissä kerrostumissa, hymyten

purjehtivat ne kultaruskoisina, kellan, punertavan ja sinertävän

väikkeessä seisahtuvat ne levähtämään. Synkkinä hiipivät ne hiljaa

kuin murhamiehet, suhisten lennättävät ne eteenpäin nurinniskoin

kuin hurjat ratsastajat, ja alakuloisen erakon tavoin viipyvät ne

surullisina vaaleassa korkeudessaan. Ne muistuttavat autuaitten

saaria, siunaavia enkeleitä, uhkaavia käsiä, lepattavia purjeita

ja kuljeksivia kurkia. Ne leijailevat jumalan taivaan ja köyhän

maan välillä kaiken inhimillisen kaipuun kauniina vertauskuvana,

kuuluen molemmille -- maan unelmina, joissa se syntisen sielunsa

antaa taivaan puhtauteen kohota. Ne ovat kaiken vaeltamisen, kaiken

hakemisen, kaipuun ja koti-ikävän iankaikkinen vertauskuva. Ja samoin

kuin ne ovat taivaan ja maan välillä epäröivinä, kaipaavina ja

paatuneina, samoin viipyvät ihmisten sielut epätietoisina, kaivaten,

mutta uhkamielisinä ajan ja ijankaikkisuuden välillä.

Oi, nuo kauniit, leijailevat, väsymättömät pilvet! Tietämättömänä

lapsena niitä rakastin, katselin, enkä aavistanut, että itsekin

pilven tavoin läpi elämän kiitäisin -- vaeltajana, kaikkialla

vieraana, vaappuen ajan ja ijankaikkisuuden välillä. Lapsuuden

päivistä alkaen ovat ne olleet minulle rakkaita ystäviä ja sisaria.

Kadun yli mennessäni en voi olla niille päätäni nyökäyttämättä, me

tervehdimme toisiamme ja hetkisen silmästä silmään katselemme. En

ole myöskään unhottanut, mitä kerran niiltä opin: niiden muodot,

värin, piirteet, leikit, karkelot, tanssit ja lepohetket, ja niiden

harvinaiset maasta ja taivaasta kertovat tarinat.

Erittäinkin muistan tarinan lumiprinsessasta. Tapahtuman paikka on

keskellä vuoristoa, kevättalven aikaan, kun lämmin tuuli puhaltaa

alhaalta laaksoista. Lumiprinsessa ilmaantuu pienen seurueen kanssa

pyörryttävästä korkeudesta ja valitsee itselleen lepopaikaksi laajan

kattilalaakson tahi jonkun leveämmän huipun. Kateellisena näkee

petollinen pohjatuuli puhtaan hengettären laskeutuvan lepäämään,

hiipii himokkaana vuorta ylös ja hyökkää äkkiä hänen päällensä

raivoten ja pauhaten. Hän heittää prinsessaa vastaan rikkirevityitä,

mustia pilvenriekaleita, pilkkaa häntä, sättii häntä ja tahtoisi

ajaa hänet pois. Hetkisen on prinsessa rauhaton, odottaa, kärsii, ja

usein kohoaa hän päätään pudistellen, hiljaa ja pilkallisena jälleen

korkeuteensa takaisin. Mutta usein kokoaa hän myös äkkiä pelokkaat

ystävättärensä ympärillensä, paljastaa häikäisevän ruhtinaalliset

kasvonsa ja poistaa vuorenhaltijan kylmin käsin luotansa. Tämä

vapisee, ulvoo ja pakenee. Ja prinsessa asettuu jälleen rauhallisesti

levolle, käärii istuimensa laajalta ympäriinsä harmajaan sumuun,

ja kun sumu on haihtunut, ovat laaksot ja kukkulat kirkkaat ja

välkkyvät, puhtaan, pehmeän, vastasataneen lumen peittämät.

Tässä sadussa oli jotakin niin ylhäisen hienoa, jotakin kauneuden

kunniasta ja sielusta, että se minua ihastutti ja liikutti pientä

sydäntäni kuin iloinen salaisuus.

Pian tuli myöskin aika, jolloin sain itse pilviä lähestyä, astua

niiden väliin ja katsella monta niiden joukosta yläpuolelta. Olin

kymmenen vuoden vanha, kun ensi kerran nousin vuoren huipulle,

Senn-alpin huipulle, jonka juurella kylämme Nimikon on. Siellä

näin minä ensikerran vuorien kauhut ja kauneudet. Syviä kuiluja,

täynnä lunta ja lumivettä, vihreitä jäävirtoja, ja kaiken yllä kuin

kellonkupu korkeana ja pyöreänä taivas. Joka kymmenen vuotta on

elänyt ahdattuna vuoren ja järven väliin ja läheisten kukkuloiden

aitaamana, se ei unohda sitä päivää, jolloin ensi kerran hänen

yllään kaareutuu vapaana suuren taivaan kansi ja ympärillään leviää

ääretönnä taivaan ranta. Jo ylös noustessani hämmästytti minua,

että nuo tutut alhaalta niin usein näkemäni rosot ja kallioseinämät

olivatkin niin mahtavan suuret. Ja nyt näin pelolla ja riemulla, ensi

kerran mahtavan silmänräpäyksen valtaamana, kuinka koko tuo ääretön

avaruus ikäänkuin joka haaralta tunkeutui päälleni. Niin satumaisen

suuri oli siis maailma! Koko meidän kylämme, joka ikäänkuin

katosi alhaisuuden syvyyteen, oli vaan pieni, kirkas täplä. Ja ne

huiput, jotka laaksosta katsoen näyttivät olevan aivan toistensa

läheisyydessä, olivatkin toisistaan monen tunnin matkan päässä.

Silloin rupesin aavistamaan, että olin nähnyt maailmaa vaan

silmänvilahdukselta enkä sen laveammalta, ja että tuolla ulkona

saattoi vuoria seistä ja vuoria kaatua ja suuria asioita tapahtua,

ilman että niistä hiljaisinkaan tieto syrjäiseen vuorenkoloomme

kerkesi. Mutta samalla rupesi sielussani jotakin väräjämään

kompassineulan tavoin ja itsetiedottomasti pyrkimään tuonne suureen

kaukaisuuteen. Ja nyt vasta ymmärsin oikein pilvien kauneuden ja

surumielisyyden, kun näin, mitä loppumattoman kaukaisuuden polkua ne

kulkivat.

Molemmat täysikasvuiset seuraajani kehuivat reipasta vuorelle

nousuani, levähtivät hetkisen tuolla jääkylmällä huipulla ja

nauroivat minun käsittämättömälle ihastukselleni. Mutta minä,

päästyäni selviämään suuresta hämmästyksestäni, mylvin suorastaan

ilosta ja liikutuksesta ikäänkuin härkä kirkkaaseen ilmaan. Se

oli minun ensimäinen luonnonlauluni kauneudelle. Olin odottanut

kuulevani uhkaavan kaiun jylinän vastaan, mutta huutoni kaikui pois

rauhallisiin korkeuksin jäljettömästi, heikon linnun huudon lailla.

Silloin häpesin ja olin hiljaa.

Tämä päivä mursi jonkun jään elämästäni. Sillä nyt tapahtui sattuma

toisensa jälkeen. Ensinnäkin otettiin minut yhä useammin mukaan

vuorimatkoille, vaikeammillekin, ja minä tunkeuduin erityisellä

mieltä painostavalla hekumalla korkeuksien suuriin salaisuuksiin.

Senjälkeen pantiin minut vuohia paimentamaan. Eräällä niistä

vuorenkaltaista, joille tavallisesti laumani ajoin, oli pieni

tuulilta suojainen nurkka, jossa kasvoi sinertäviä katkerokukkia

ja joka oli rakkain paikkani maailmassa. Kylää ei näkynyt sinne ja

järvestäkin vaan vuorien yli kapea, kirkas kaistale; sen sijaan

loistivat kirkasväriset kukat, sininen taivas kaareutui lumihuipusta

huippuun kuin teltin katto ja vuohien kellojen hienon kilinän ohella

kaikui lakkaamatta jonkun matkan päässä olevan vesiputouksen pauhu.

Siellä loikoilin paistatellen itseäni, töllistellen pieniä valkoisia

pilviä ja loruten puoliääneen itsekseni, kunnes pukit laiskuuteni

huomasivat ja kohta olivat valmiit tekemään kaikenmoisia kiellettyjä

tepposia. Ja sen kautta sattui minulle jo ensi viikoilla ankara

keskeytys ihanassa laiskurinelämässäni, kun putosin pukkineni

muutamaan vuorenhalkeamaan. Pukki kuoli, minun pääkalloani pakotti

ankarasti ja muutenkin olin kuin surkeasti pieksetty, juoksin

kotiani, mutta palautettiin takasin manauksilla ja valituksilla.

Helposti olisi tämä seikkailu saattanut olla minun ensimäinen ja

viimeinen. Silloin olisi tämä kirja jäänyt kirjoittamatta ja monet

muut vaivat kokematta sekä hulluudet tekemättä. Olisin luultavasti

nainut jonkun serkuistani tahi makaisin kentiesi myös jossain

unohdettuna, jäätyneenä jäävirran vesissä. Eikähän sillä väliä.

Mutta kaikki tapahtui toisin, eikä minun asiani ole vertailla

tapahtumattomia tapahtuneisiin.

Isäni teki silloin tällöin pientä palvelusta Welsdörferin luostariin.

Kerran sattui hän kipeäksi ja käski minun mennä sinne hänen

sijastaan siitä ilmoittamaan. Sitäpä minä en tehnyt, vaan lainasin

naapurilta kynän ja paperia sekä kirjoitin oikein kiekuraisen kirjeen

luostariveljille, annoin sen sananviejävaimolle sekä menin niine

teineni vuorille.

Seuraavalla viikolla tullessani eräänä päivänä kotia oli isäni siellä

jo valmiina odottamassa tuon kauniin kirjeen kirjoittajaa. Minua

hiukan jo peloitti, mutta hän vaan kiitti minua ja kehoitti enemmän

opiskelemaan. Eno Konrad oli sillä kerralla jälleen suosiossa ja

hän otettiin avuksi. Luonnollisesti innostui hän asiaan kohta, ja

haaveili, että minun piti oppia ja myöhemmin oikein asioita tutkia,

minusta piti tulla oppinut herra. Isä antoi myöskin vakuuttaa itsensä

asian tarpeellisuudesta, ja niin kuului myös minun kohtaloni noihin

samoihin vaarallisiin eno-yrityksiin, joihin leivinuuni, purjevenhe

ja monet muut samallaiset mielikuvitelmat olivat kuuluneet.

Alkoi niin ankara opiskelu, latinan, raamatun historian, kasviopin

ja maantieteen tutkistelu. Tuo kaikki huvitti minua suuresti, enkä

ollenkaan ajatellut, että nuo vieraat asiat saattoivat maksaa minulle

kotimaani ja monta kaunista vuotta. Latinan ainoan laita ei ollut se.

Isäni olisi tehnyt minusta talonpojan, vaikkapa olisin tainnut _viri

illustres_ ulkoa edes ja takaisin. Mutta tuo viisas mies oli nähnyt

olemukseni perusluonteen, jossa painopisteenä ja päähyveenä oli

aivan voittamaton laiskuuteni. Milloin vaan suinkin pääsin, juoksin

pois työstäni, ja riensin sen sijaan vuorille tahi makasin syrjässä

piilossa läheisellä vuorenkaltaalla, luin, uneksuin ja laiskottelin.

Lopullisesti varmistuttuaan iässä huomiossaan antoi hän minun olla.

Sanottakoon tässä tilaisuudessa sananen vanhemmistani. Äitini oli

ollut aikoinaan kaunis, mutta siitä oli nyt jäljellä ainoastaan luja

ja suora vartalo sekä miellyttävät tummat silmät. Hän oli suuri,

erinomaisen väkevä, ahkera ja hiljainen. Vaikka hän oli kehumatta

yhtä viisas kuin isäni ja ruumiinvoimiltaan häntä väkevämpi, ei hän

kuitenkaan huoneessaan hallinnut, vaan luovutti hallinnon isälleni.

Isäni taas oli keskikokoinen, heikko- ja hentojäseninen, mutta

itsepäinen ja viisas, jonka kirkkailla kasvoilla oli täynnänsä

pieniä, harvinaisen elokkaita poimuja. Huomattavat olivat lyhyet,

pystysuorat kulmapoimut. Niinpian kun hän kulmakarvojaan liikutti,

synkistyivät ne, antaen hänen kasvoilleen surullisen kärsivän ilmeen;

silloin näytti siltä, ikäänkuin koettaisi hän miettiä jotakin hyvin

tärkeää, mutta jo itsekin edeltäpäin tietäisi, ettei hän kysymystä

koskaan ratkaistuksi saisi. Olisi voinut pitää häntä raskasmielisenä,

mutta niin ei kuitenkaan kukaan ajatellut, mutta melkein kaikki

seutumme asukkaat ovat aina luonteeltaan keveän surumielisiä, johon

on syynä pitkät talvet, vaarat, vaivaloinen elämisen eteen ponnistelu

ja syrjäisyys maailmasta.

Molemmilta vanhemmiltani olen saanut osia olemukseeni. Äidiltäni

vaatimatonta elämänviisautta, hiukan jumalaan luottamusta sekä

hiljaisen, harvapuheisen luonteen. Isältäni taas pelon lujia

päätöksiä kohtaan, tuhlaavaisen rahan pitelemistaidon sekä kyvyn

juoda paljo ja oikein harkinnan mukaan. Tämä viimemainittu ominaisuus

ei kuitenkaan osoittautunut minussa tänä hentona ikäkautena.

Ulkonaisesti on minulla isältäni silmät ja suu, äidiltäni raskas ja

luja käynti sekä ruumiinrakennus ynnä tuimat lihasvoimat. Isältäni ja

rodultani yleensä sain elämään astuessani tosin sen talonpoikaisen

viekkaan järjen, mutta myös suruisen luonteen ja taipumuksen

perusteettomaan raskasmielisyyteen. Kun määräni oli kerran oleskella

kaukana kotimaastani vieraitten keskellä, niin olisihan ollut parempi

saada tuon sijasta jonkun verran käytännöllistä liikkuvaisuutta ja

iloista kevytmielisyyttä.

Siten varustettuna ja päälläni uusi puku astuin matkalleni maailmaan.

Vanhempaini lahjat ovat kestäneet koetuksen, sillä maailmassa olin ja

elin omien voimaini varassa. Mutta jotakin on täytynyt puuttua, jota

eivät tieteet eikä maailma ole minulle koskaan antaneet. Vaikka vielä

tänäänkin taidan kiivetä vuoren huipulle yhtä hyvin kuin koskaan

ennen, kävellä tahi soutaa kymmenen tuntia ja hätätilassa paljain

käsin lyödä miehen kuoliaaksi, niin puuttuu minulta elämisen taitoa

yhtä paljo tänään kuin koskaan ennen. Aikaisin alkanut yksipuolinen

seurustelu maan, sen kasvien ja eläinten kanssa oli kasvattanut

minuun hyvin vähän yhteiskunnallisia kykyjä ja vielä nytkin ovat

uneni selvänä todistuksena siitä, kuinka paljo minulla paha kyllä on

taipumuksia puhtaasti animaaliseen elämään. Uneksun nimittäin hyvin

usein makaavani merenrannalla jonakin eläimenä, useimmiten hylkeenä,

ja tunnen silloin niin voimakasta hyvinvointia, että herätessäni

ei minua ihmisarvoni jälleen tunteminen lainkaan ilahduta tahi tee

ylpeäksi, vaan mieluumminkin surulliseksi.

Tavalliseen tapaan sain minäkin kimnaasissa vapaan paikan ja pöydän

ja määrättiin minut filoloogiksi. Miksi, ei tiedä kukaan. Mitään

toista niin hyödytöntä ja ikävää alaa ei löydy, eikä mitään, joka

olisi minusta ikävämpää.

Kouluvuodet kuluivat minulta pian. Tappeluiden ja koulutöiden välillä

sattui aina koti-ikävän hetkiä, rohkeita tulevaisuudenunelmia,

tieteen harrasta palvelusta. Väliin puuttui asiaan myös minun

synnynnäinen laiskuuteni, saattoi minulle kaikellaista harmia ja

rangaistuksia, väistyäkseen jälleen uuden innostuksen tieltä.

"Peter Camenzind", sanoi kreikanopettajani, "sinä olet niskoittelija

ja jääräpää, sekä pusket kerran vielä pääsi puhki". Katsoin tuota

ihraista rilliniekkaa, kuuntelin hänen puhettaan: minusta hän oli

koomillinen.

"Peter Camenzind", lausui matematiikanopettajani, "sinä olet nero,

kun on kysymyksessä vaan laiskotteleminen, ja minä valitan, ettei ole

alempaa numeroa kuin nolla. Tämänpäiväiset työsi arvostelen minus

puoleentoista". Katselin häntä, surkuttelin hänen karsaskatseisia

silmiään ja huomasin hänet hyvin ikäväksi olioksi.

"Peter Camenzind", sanoi kerran historianprofessori, "et ole mikään

hyvä oppilas, mutta siitä huolimatta tulee sinusta vielä kerran

hyvä historioitsija. Olet laiska, mutta osaat eroittaa pääasiat

sivuseikoista."

Sekään ei minusta ollut niin erityisen tärkeätä. Kuitenkin kunnioitin

opettajiani, sillä arvelin heillä olevan hallussaan tieteen, ja

tiedettä kohtaan tunsin hämärää, voimakasta kunnioitusta. Vaikka

opettajani olivat yksimielisiä laiskuuteeni nähden, edistyin

kuitenkin ja istuin keskikohdan yläpuolella. Tosin huomasin hyvin,

että koulu ja koulutiedot olivat vaan mihinkään riittämätöntä

hajanaista työtä, mutta minä odotinkin myöhäisempiä aikoja. Otaksuin,

että näiden koulupoikamaisuuksien jälkeen avautuisi puhdas, henkinen,

epäilemätön tieteen tie totuuden tuntemiseen. Silloin vasta saisin

tietää, mitä historian hämärä sekasorto, kansojen taistelut, jokaisen

yksityisen sielun arat kysymykset merkitsivät.

Vielä voimakkaampi ja eloisampi oli toinen toivo minussa. Halusin

mielelläni saada itselleni ystävän.

Tovereissani oli eräs kähärätukkainen, vakava poika, nimeltä Kaspar

Hauri, ijältään kahta vuotta minua vanhempi. Hänen käyntinsä,

esiintymisensä oli varmaa ja hiljaista, hän piti päätänsä pystyssä

ja vakaana sekä puhui vähän toveriensa kanssa. Kuukausimääriä

katselin häntä suurella kunnioituksella, pysyttelin kadulla hänen

jäljissään ja toivoin, että hän minut huomaisi. Olin mustasukkainen

jokaiselle poroporvarille, jota hän tervehti, jokaiselle talolle,

jonne näin hänen menevän tai josta näin hänen tulevan. Olin kuitenkin

pari luokkaa hänestä jäljellä ja hän piti luultavasti itseään jo

minun luokkalaisiani miehekkäämpänä. Koskaan emme ole sanaakaan

keskenämme vaihtaneet. Hänen sijastansa liittyi seuraani ilman minun

myötävaikutustani eräs pieni, kivuloinen poika. Hän oli nuorempi

kuin minä, arka ja lahjaton, mutta hänellä oli kauniit, kärsivät

kasvonpiirteet ja silmät. Senvuoksi että hän oli heikko ja huonosti

kasvanut, sai hän luokallaan kärsiä paljo ikävyyksiä, sekä haki

minusta vankemmasta ja enemmän arvossa pidetystä, suojelijaa. Pian

tuli hän niin kipeäksi, ettei hän enää voinut käydä koulua. En häntä

kaivannut ja unhotin hänet pian.

Oli sitten luokallamme eräs vallaton vaaleatukka, tuhattaituri,

soittoniekka, matkija-eläin ja veitikka. Hänen ystävyyttään en

saavuttanut ilman vaivaa, ja asettuipa tuo veitikka ikätoverikseni

alituisesti hiukan suojelevan suosivalle kannallekin minuun nähden.

Olipa miten hyvänsä, olihan minulla nyt ystävä. Kävin hänen luonansa

hänen pienessä huoneessaan, luin pari kirjaa hänen kanssaan, suoritin

hänen kreikantehtävänsä ja annoin hänen sen edestä auttaa itseäni

laskennossa. Usein menimme myös yhdessä kävelemään ja lienemme

silloin näyttäneet samalta kuin karhu ja kärppä. Hän se aina jutteli,

nauroi, laski sukkeluuksia eikä koskaan joutunut hämilleen, ja minä

kuuntelin, nauroin ja olin iloinen siitä, että minulla oli niin

poikamainen ystävä.

Mutta kerran iltapäivällä tulin sattumalta näkemään, miten tuo pieni

kujeilija koulun etehisessä parhaillaan esitti eräille tovereilleen

muutamia koomillisista mielitempuistaan. Juuri oli hän matkinut

erästä opettajaa, nyt huusi hän: "Arvatkaa, kuka tämä on?" ja

alkoi ääneensä lausua paria värssyä Homerosta. Sitä tehdessään

matki hän minua hyvin osaavasti, ujoa ryhtiäni, aran pelokasta

lukutapaani, ylimaalaisen karkeata kieltäni, ja myös minun alituisia

tarkkaavaisuudenmerkkejäni, silmäin räpyttämistä ja vasemman silmän

sulkemista. Hän piti itseään hyvin onnistuneena ja oli niin sukkela

ja ilkeä kuin suinkin.

Kun hän sulki kirjan ja odotti hyvin ansaittuja suosionosoituksia,

astuin minä takaa esiin ja kostin. En sanonut mitään, vaan osoitin

koko suuttumukseni, häpeäni, raivoni yhdessä ainoassa, jättimäisessä

korvapuustissa. Heti sen jälkeen alkoi tunti ja opettaja huomasi

entisen ystäväni, joka muutoin oli hänen mielikkinsä, valituksen ja

posken punoituksen.

"Kuka sinua noin on opettanut?"

"Camenzind."

"Camenzind, astu esiin! Onko se totta?"

"Kyllä."

"Miksi olet häntä lyönyt?"

Ei vastausta.

"Eikö sinulla ole ollut mitään syytä siihen?"

"Ei."

Niinpä rangaistiin minua ankarasti, ja tyynenä kannoin kohtaloni

riemulla ajatellen marttyyrinä kärsiväni. Mutta kun en ollut mikään

stoalainen enkä pyhimys, vaan ainoastaan koulupoika, ojensin

viholliselleni rangaistuksen kärsittyäni kieleni niin pitkälle kuin

voin. Äkämystyneenä karkasi opettaja kimppuuni.

"Etkö häpeä? Mitä tämä merkitsee?"

"Sitä, että tuo tuolla on halpamainen kanalja ja että häntä

halveksin. Pelkuri on hän myöskin."

Siihen päättyi ystävyyteni matkijaeläimen kanssa. Hänellä ei ollut

paikallaan ketään seuraajaa, ja niin vietin kypsyvät poikuusvuoteni

aivan yksinään ilman ystävää. Mutta vaikkakin ihmisten ja elämän

ymmärtämiseni senjälkeen on joitakin kertoja muuttunut, niin en voi

koskaan olla muistelematta tuota korvapuustia ilman syvää tyydytystä.

Toivottavasti ei valkotukkainenkaan ole sitä unohtanut.

Seitsemäntoista vanhana rakastuin erääseen asianajajan tyttäreen.

Hän oli kaunis, ja minä olen ylpeä siitä, että elämäni pitkään olen

rakastanut vaan kauniita naisia. Mitä hänen ja muiden vuoksi kärsin,

siitä kerron toiste. Hänen nimensä oli Rösi Girtanner, ja on hän

vielä tänäänkin toisellaisten miesten rakkauden arvoinen kuin minä

olen.

Siihen aikaan kohisi kaikissa jäsenissäni vielä käyttämätön

nuoruudenvoima. Sotkeuduin tovereineni hulluihin tappelunkahakoihin,

olin ylpeä ollessani paras painija, pallonlyöjä, kilpajuoksija sekä

soutaja, ja olin siinä sivussa alituisesti surumielinen. Se oli

yksinkertaisesti kevään suloista raskasmielisyyttä, joka vaikutti

minuun voimakkaammin kuin muihin, niin että ilonani olivat surulliset

mielikuvittelut, kuoleman ajatukset ja alakuloiset mietteet.

Luonnollisesti ilmestyi sitten sekin toveri, joka antoi minulle

luettavaksi Heinen "Laulujen kirjan". Se ei ollut oikeastaan enää

mitään lukemista, vaan vuodatin minä runoihin oman täyteläisen

sydämeni, kärsin runoilijan kanssa, runoilin ja vaivuin lyyrilliseen

haaveiluun, joka sopi luultavasti minun kasvoilleni kuin valkoinen

kaulus porsaan kaulaan. Siihen saakka ei minulla ollut ollut

aavistustakaan mistään "kaunokirjallisuudesta". Nyt tulikin sensijaan

Lenaun, Schillerin, sitten Goethen ja Shakespearin vuoro, ja äkkiä

oli tuo veretön varjo "kirjallisuus" muuttunut minulle suureksi

jumalaksi.

Suloisella väristyksellä tunsin, kuinka noista kirjoista virtasi

sydämeeni elämän tuoksuvan viileä ilma, ja elämän, jota ei ollut

koskaan maan päällä ollut, mutta joka oli silti todellista ja halusi

nyt liikutetussa sydämessäni aaltoihinsa kuohahtaa ja kohtalonsa

kokea. Goethen ja Shakespearen henkilöt kävivät luonani vierailemassa

lukukomerossa ullakkokamarissa, jonne kuului ainoastaan läheisen

tornikellon lyönti ja tuossa vierellä asustelevan haikaran nokan

kalistus. Minulle selveni ihmisolemuksen jumalalliset ja naurettavat

puolet: oman ristiriitaisen kesyttömän sydämemme arvoitus,

maailmanhistorian syvä tosiasiallisuus, ja mahtava, ihmeellinen

hengen voima, joka kirkastaa meidän lyhyet päivämme ja kohottaa

meidän vähäpätöisen olemassaolomme välttämättömän ja ijankaikkisen

piiriin. Pistäessäni pääni kapeasta ikkunaluukusta näin auringon

paistavan katoille ja kapeille solakaduille, kuulin ihmetellen työn

ja jokapäiväisyyden pienen melun hälinänä korkeuteeni kaikuvan ja

tunsin suurten henkien täyttämän ullakkokamarini ja yksinäisyyden

ja salaperäisyyden ympäröivän itseäni kuin jonkun erikoisen kauniin

tarinan. Kuta enemmän luin, kuta ihmeellisemmin minuun noiden

kattojen ja katujen katseleminen vaikutti, sitä useammin sukelsi

vähitellen esiin sydämessäni ujo ja painostava tunne siitä, että

minäkin olin kentiesi näkyjen näkijä ja että tuo eteeni levitetty

maailma odotti vaan, että nostaisin ilmoille osan sen aarteista,

irrottaisin siitä satunnaisuuden ja alhaisuuden hunnun, ja siten

tempaisin perikadosta esiin runoilijan voimalla avatun maailman ja

vihkisin sen katoamattomuudelle, ikuisuudelle.

Puoleksi häpeissäni aloin hiukan runoilla ja niin täyttyi vähitellen

muutamia vihkoja runoilla, suunnitelmilla ja pienillä kertomuksilla.

Ne ovat hävinneet ja olivatkin luultavasti arvoltaan mitättömiä,

mutta valmistivat itselleni kyllä kylliksi sydämen tykytystä ja

salaista riemua. Hitaasti kehittyi näiden yritysten seuraajana

itsenäisyys ja itsearvostelu, ja vasta viimeisenä kouluvuotenani

tapahtui minulle tuo välttämätön suuri pettymys. Olin jo ruvennut

raivailemaan esikoisrunojani säilöstäni pois ja kirjoittelemistani

ylipäätänsä hiukan epäilemään, kun sattumalta pari Gottfried Kellerin

teosta joutui käsiini, jotka heti luin läpeensä pari kolme kertaa.

Silloin tulin äkkiä huomaamaan, kuinka paljo minun epäkypsistä

unelmistani puuttui, että ne olisivat olleet oikeaa, läpeensä

omintakeista, todellista taidetta, -- poltin runoni ja novellini ja

katselin maailmaa selvällä päällä ja surullisena, kovan kohmelon

kiristämänä.