Samana päivänä ajatteli Florent Guillaume pimeän tullen mennä
korkeaan kellaritorniinsa nukkumaan. Hän oli paastonnut koko päivän,
enemmän vasten tahtoaan sillä hän oli sitä mieltä, että kunnon
kristitty ei saa paastota pyhän viikon aikana. Ennenkun hän paneutui
makuulle tornissaan, meni hän sangen hartaana rukoilemaan Puyn Pyhää
Neitsettä. Neitsyt oli vielä keskellä kirkkoa samassa paikassa missä
pitkänäperjantaina oli vastaanottanut uskovaisten kunnianosotukset.
Pienenä ja mustana, päässään jalokivikruunu ja päällään kultaa, helmiä
ja juveeleja kimalteleva vaippa, piti hän polvellaan Jeesus-lasta,
yhtä mustaa kuin itsekin, joka pisti esille päätään vaipan aukosta.
Tämän ihmeitä tekevän kuvan oli Ludvig Pyhä saanut lahjaksi Egyptin
sulttaanilta ja omakätisesti antanut sen Ilmestyskirkkoon. Kaikki
toivioretkeilijät olivat poissa.
Kirkko oli autio ja pimeä. Uskovaisten viimeset lahjat olivat vielä
levällään pöydällä mustan madonnan jalkojen juuressa. Muutamat
vahakynttilät valasivat pöytää. Siinä näkyi pää, sydän, kädet, jalat,
rinta, kaikki hopeasta, pieni kultavene, munia, leipää, Aurillacin
juustoa ja pienessä maljassa pieni sininen hopealla kirjaeltu pussi,
täynnä denareja ja pientä rahaa.
Pappi jonka piti vahtia lahjoja, uinaili keinutuolissa pöydän vieressä.
Florent Guillaume laskeutui polvilleen pyhän kuvan eteen ja rukoili
hiljaa ja hartaasti tämän rukouksen:
Hyvä Rouva, jos on totta, että profeetta Jeremias näki teidät sielunsa
silmillä ennenkuin olitte syntynyt ja omin käsin veisteli seetripuusta
tämän teidän pyhän kuvanne, jonka edessä minä nyt polvistun; jos on
totta, että kauan sitte kuningas Ptolemeus, joka oli kuullut tämän
kuvan tekemistä ihmeistä, ryösti sen juutalaisten papeilta, vei sen
Egyptiin ja asetti sen jalokivillä koristettuna epäjumalan temppeliin;
jos on totta että Nebukadnesar, egyptiläisten voittaja vuorostaan
otti sen haltuunsa ja piillotti sen aarrekammioonsa, josta saraseenit
sen löysivät vallotettuaan Babyloonin; jos on totta, että sulttaani
rakasti sitä enemmän kuin mitään muuta ja rukoili sitä vähintään kerran
päivässä; jos on totta, että sanottu sulttaani ei koskaan olisi sitä
antanut pyhälle Ludvig-kuninkaalle, ellei hänen vaimonsa, joka, vaikka
saraseni syntyään, kuitenkin piti suuressa arvossa ritarillisuutta
ja urhoollisuutta, olisi saanut häntä taivutetuksi lahjottamaan sitä
koko kristikunnan etevimmälle ritarille ja viisaimmalle miehelle, ja
lopuksi, jos tämä kuva, johon minä täydelleen ja vahvasti uskon, voi
tehdä ihmeitä, niin antakaa sen sitte tehdä yksi ihme köyhän kirjurin
hyväksi, joka niin monasti on kirjottanut ylistyslauluja messukirjan
pergamentille teidän kunniaksenne. Hän on pyhittänyt syntiset kätensä
kirjottamalla murheellisille lohdutukseksi _Pyhän Neitseen viisitoista
iloa_, runoa ja suorasanasta ja alkanut joka lauseen suurella punasella
alkukirjaimella.
"Tämä on hurskas pyyntö, ajatelkaa sitä, elkääkä katsoko hänen
syntejään. Antakaa hänelle jotain syötävää. Se olisi minulle sangen
edullista ja teille sangen kunniakasta, sillä ei varmaankaan kukaan,
joka tuntee maailmaa, voisi pitää sitä vähäpätösenä. Te olette
tänään saaneet kultaa, munia, juustoa ja pienen, sinisen, hopealla
kirjaellun rahakukkaron. Minä en katehdi mitään näistä lahjoista. Te
olette ansainneet ne ja vielä paljo sen lisäksi. Minä en edes pyydä
teiltä takasin mitä eräs varas nimeltä Jacquet Coquedouille, eräs
Puyn kaupungin armossa pidetyin porvari on minulta ryöstänyt. En,
minä pyydän teiltä vain ettette anna minun kuolla nälkään. Ja jos te
täytätte minun rukoukseni, niin kirjotan minä seikkaperäsen ja kauniin
kertomuksen pyhästä kuvastanne, joka on tässä edessäni."
Näin rukoili Florent Guillaume. Vastaukseksi hänen hiljaseen
rukoukseensa kuului vain nukkuvan papin rauhallinen tasanen hengitys.
Kirjuriparka nousi ylös, meni äänettömästi ulos sivukäytävästä, niin
keveäksi hän oli käynyt ja kiipesi syömättä ylös torninportaita, joita
oli yhtä monta kuin päiviä vuodessa.
Rouva Asabeau oli sillaikaa ryöminyt ristikkoveräjän alitse ja päässyt
kirkkoon, josta toivioretkeilijäin läsnäolo oli sen karkottanut, sillä
se rakasti rauhaa ja yksinäisyyttä. Se hiipi varovasti eteenpäin,
hitaasti asettaen toisen jalan toisen eteen, pysähtyi, ojenteli
kaulaansa ja tarkasteli epäluulosesti ympärilleen. Sitte heilautti se
pyrstöään, hypähti sievästi mustan madonnan kuvan eteen, oli hetken
liikkumatta ja kuunteli, samalla tarkkaan pitäen silmällä nukkuvaa
vartijaa ja räpytteli viimein vaivaloisesti uhrilahjapöydälle.