I.

Paastonaikana vuonna 1429 oli omituinen yhteensattuma, ajanlaskun

ihmetyö. Ei ainoastaan tavallisille oikeauskosille, vaan myös papeille,

jotka osasivat laskuoppia. Sillä tähtitiede, almanakan alku, oli

siihen aikaan kirkollinen. Vuonna 1429 sattui pitkäperjantai Marian

ilmestymisenpäiväksi, joten tämä päivä tuli niiden kahden ihmetyön

muistojuhlaksi, joihin ihmiskunnan lunastus alkaa ja loppuu ja siten

sattui Jesuksen siittäminen neitsyt Marian kohdussa ja Jesuksen kuolema

ristillä kummallisella tavalla yhteen. Tätä perjantaita, jolloin

sulonen ihmetyö sattui samaan aikaan kun katkerakin, kutsuttiin

suureksi perjantaiksi ja sitä vietettiin suurilla juhlallisuuksilla.

Mont Anis'n [lue Mong t' Annii] ilmestyskirkossa. Paavit olivat

jo aikoja sitte antaneet IlmeStyspyhätölle oikeuden jakaa suurena

kirkkopyhänä täydellistä synninpäästöä ja Puyn [lue Puii] piispavainaa

Elie de Lestrange [lue Elii dö Lestrangsh] oli saanut paavi Martinin

uudistamaan tämän tavan. Paavit aina myöntävät tällasen suosion

kun sitä vaan pyydetään sopivalla lavalla. Aneiden jakaminen

Pitkänäperjantaina houkutteli joukon pyhiinvaeltajia ja kauppiaita

Puy-en-Melay'hen [lue Puii-ang-Melee]. Jo helmikuun puolivälissä

lähtivät kaukaisten seutujen asukkaat matkalle pakkasessa, sateessa

ja tuulessa. Useimmat lähtivät jalan pyhiinvaeltajan sauva kädessä.

He kulkivat mikäli mahdollista suurissa joukoissa, etteivät maaseutua

vallitsevat maantierosvot heitä ryöstäisi ja nylkisi putipuhtaaksi

ja ettei tarvitsisi maksaa veroa aatelismiehille heidän maansa läpi

kulkemisesta. Koska vuoristossa kulkeminen oli sangen vaarallista,

niin he odottivat ympärillä olevissa Clermontin, Issoiren, Briande'in,

Lyonin, Issingeaux'n ja Allais'n [lue Klarmong, Issuaar, Briag, Liong,

Issingoo, Allee] kaupungeissa siksi kunnes heitä oli tarpeeksi monta

uskaltaakseen matkalle läpi lumen. Pyhällä viikolla tunkeili Puyn

mäkisillä kaduilla kummallinen joukko: markkinasaksoja Languedocista,

Provence'ista [lue Langdok, Provangs] ja Catoniasta ajaen nahoilla,

öljyllä, villalla, kankailla ja espanjalaisilla viineillä täytetyillä

pukinnahkaleileillä kuormitettuja muuliaasejaan: ritareja ratsain

ja naisia vaunuissa, käsityöläisiä ja porvareja vaimot ja tyttäret

takanaan muuliaasien selässä ja viimeksi köyhät pyhiinvaeltajat,

jotka nilkuttaen ja liikaten, sauvat kädessään ja reput selässään

huokaillen ponnistelivat eteenpäin pitkin koluisia mäkiä, heitä seurasi

raavaskarja, jota vietiin teurastettavaksi.

Piispantalon muuriin nojaten seisoi Florent Guillaume [lue Gijoum]

pitkänä, tuimana ja mustana kuin viiniköynnös talvella tukikepissään.

Hän tarkasteli toivioretkeläisiä ja nautakarjaa innokkaasti.

— Katsopas, sanoi hän pitsinnyplääjätär Marguerite'lle [lue Margörit],

miten suuria nautoja.

Ja Marguerite, joka istui nypläystyynynsä yli kumartuneena, vastasi:

— Niin, minä näen, ne ovat kauniita, ja lihavia.

Heiltä molemmilta puuttui tämän maailman hyvyyttä ja tällä kertaa oli

heillä kova hätä. Ihmiset sanoivat, että se oli heidän oma vikansa.

Samaa sanoi juuri parhaillaan lihasaksa Pierre Grandmange [lue Piärr

Grandmangsh]. seisten kaupassaan. "Olisi synti", huudahti hän, "antaa

almuja tuollaisille irstaille heittiöille." Lihasaksa olisi kyllä

ollut sangen hyväntekeväinen, ettei hän olisi pelännyt vahingottavansa

sieluaan antamalla syntisille, ja kaikilla Puyn porvareilla oli samat

omantunnonvaivat. Totta puhuen täytyy tunnustaa ettei pitsinnyplääjätär

Marguerit'ia säteilevässä, nykyään kadonneessa nuoruudessaan, voinut

verrata pyhään Luciaan puhtaudessa, pyhään Agataan mielenlujuudessa tai

pyhään Katariinaan viisaudessa. Mitä taas Florent Guillaume'iin tulee,

niin oli hän ollut kaupungin paras kirjuri. Pitkään aikaan ei löytänyt

hänen vertaistaan kun oli kysymys rukouskirjojen painattamisesta Puyn

Jumalanäidin kirkkoon. Mutta hän piti aivan liian paljo juhlista ja

hyvistä ruuista. Nyt ei hänen kätensä enää ollut niin vakava kuin ennen

ja hänen näkönsä oli heikentynyt. Hänen kirjotuksensa pergamentille

ei ollut enää tarpeeksi selvää. Hän olisi kuitenkin voinut ansaita

elatuksensa ottamalla vastaan oppilaita. — Mariakuva-kaupassaan

Ilmestyskirkon lähellä, sillä hän oli viisas ja kokenut mies. Mutta

onnettomuudekseen oli hän lainannut mestari Jacquet Coquedouille'ta

[lue Shakee Kokeduij] kuusi livreä ja kymmenen souS'ta [lue suu.

Livre ja sous senaikaisia ranskalaisia rahoja. Suom.] ja vaikka hän

oli maksanut kaikkiaan kahdeksankymmentä livreä ja kaksi souS'ta niin

oli hän, saamamiehensä sanojen mukaan vieläkin hänelle velkaa kuusi

livreä ja kymmenen souS'ta. Tätä laskua pitivät tuomarit oikeana,

sillä Jacquet Coquedouille oli huono laskemaan. Sentähden myytiin

Florent Guillaume'in kauppa Ilmestyskirkon lähellä pyhän Teofiluksen

päivänä, lauvantaina, viidentenä päivänä maaliskuuta mestari Jacquet

Coquedouille'n laskuun. Siitä pitäen oli kirjuriparka ollut koditon ja

konnuton. Mutta kellonsoittaja Jean Magne'n [lue Shan Mangn] avulla ja

Jumalan äidin suojeluksessa, jonka kunniaksi hän oli kirjottanut niin

monta rukouskirjaa, nukkui hän nykyään yönsä tuomiokirkon tornissa.

Kirjurin ja pitsinnyplääjättären oli sangen vaikea tulla toimeen.

Marguerite ansaitsi joskus sattumalta hiukan, sillä hän ei enää ollut

kaunis eikä pitänyt nypläämisestä. He auttoivat toisiaan. Heitä

moitittiin siitä, olisi ollut parempi lukea se heille kunniaksi.

Florent Guillaume oli oppinut. Koska hän yksityiskohtasesti tunsi Puyn

mustan Pyhän Neitseen kertomuksen ja kaikki anekaupan seremoniat, oli

hän ajatellut, että hän voisi olla oppaana pyhiinvaeltajille. Hän

toivoi tapaavansa sellasen, joka oli kyllin antelias antamaan hänelle

aterian hänen kauniiden kertomustensa korvaukseksi. Mutta ensimäiset,

joille hän tarjosi palvelustaan, käskivät hänet pois, sillä hänen

rääsynen pukunsa ei ilmaissut oppineisuutta eikä hyvää ymmärrystä. Hän

palasi murheellisena ja masentuneena piispan talon muurin luo, jossa

hän löysi hieman auringonpaistetta ja ystävättärensä Marguerite'in.

— He luulevat, sanoi hän, etten ole kyllin oppinut laskemaan heille

pyhäinjäännöksiä ja puhumaan Pyhän Neitseen ihmetöistä. Luulevatko he,

etkä minun ymmärrykseni on lentänyt takkini reijistä tiehensä?

— Ei ymmärrys, sanoi Marguerite, vaan hyvä ruumiinlämpö menee tiehensä

risasista vaatteista. Minua palelee kauheasti. Mutta ei ole vähemmän

totta sekään että meitä molempia tuomitaan vaatteidemme mukaan.

Keikarit pitäisivät tosiaankin minua vielä hyvin kauniina, jos olisin

puettu kuten Clermontin kreivitär.

Pitkin katua näkivät he toivioretkeilijäin kovasti tungeskelevan

päästäkseen pyhäkköön, jossa heidän piti saada synteinsä

anteeksiantamus.

— Pian he varmasti pusertavat toisensa kuoliaaksi, sanoi Marguerite,

pitkänäperjantaina kaksikymmentäkaksi vuotta sitte tallattiin

kaksisataa ihmistä kuoliaaksi Ilmestyskirkon pääkäytävällä. Ottakoon

Jumala heidän sielunsa. Se oli ihana aika, minä olin silloin nuori.

— Aivan kuten sanoit, kaksisataa toivioretkeilijää likisti silloin

toisensa kuoliaaksi ja he muuttivat parempaan maailmaan. Ja seuraavana

päivänä ei heistä näkynyt jälkeäkään.

Nämä sanat oli kohdistettu erääseen toivioretkeilijään, jolla ei

ollut niin kiire kuin muilla saamaan syntejänsä anteeksi. Hän katseli

joka suunnalle suurilla pelästyneillä silmillään ja näytti olevan

sekaannuksissa. Florent Guillaume lähestyi ja tervehti nöyrästi.

— Hyvä herra, sanoi hän, näkee heti että te olette viisas ja kokenut

ja ettette te mene kirkkoon niinkuin lammas teurastettavaksi, sillä

ne menevät niin lähekkäin että toisen turpa on toisen hännän alla. Te

menettelette paremmin. Sallikaa minun tulla teille oppaaksi, teidän ei

tarvitse sitä katua.

Toivioretkeilijä, joka näkyi olevan limoges'lainen [lue limooshelainen]

aatelismies, vastasi kotiseutunsa murteella, ettei hän voi mihinkään

käyttää sellasta köyhää pirua ja että hän varsin hyvin osaa yksinkin

mennä Ilmestyskirkkoon saamaan syntejänsä anteeksi. Senjälkeen jatkoi

hän päättäväisenä matkaansa. Mutta Florent Guillaume heittäytyi hänen

jalkoihinsa ja repi tukkaansa:

— Pysähtykää, herra, pysähtykää Jumalan ja kaikkien pyhäin nimessä,

elkää menkö etemmäksi, sillä sillon olette te kuoleman oma ja te olette

sellanen ihminen, jonka ei ilman huolta ja surua voi nähdä menevän

perikatoaan kohti. Vielä muutamia askelia tätä mäkeä ylöspäin ja te

olette kuoleman oma. Ne tukehtuvat tuolla ylhäällä. Jo on kuusisataa

pyhiinvaeltajaa, heittänyt henkensä. Ja se on vasta alkua. Ettekö

sitte tiedä että kaksikymmentäkaksi vuotta sitte eli armon vuonna

1409 samana päivänä ja samalla kellonlyömällä tuhoutui kirkon ovella

yhdeksäntuhatta kuusisataa kolmekymmentäkahdeksan ihmistä paitsi

vaimoja ja lapsia. Jos te, hyvä herra, joutuisitte saman kohtalon

uhriksi, niin en minä saisi lohtua koskaan. Sillä samalla hetkellä kun

teidät näkee, rakastaa jokainen teitä ja tuntee voimakasta halua saada

uhrautua teidän edestänne.

Limoges'lainen aatelismies pysähtyi hämmästyneenä ja kalpeana kun

hän kuuli tämän puheen ja antoi miehen repiä kourallisittain tukkaa

päästään. Kauhistuksissaan aikoi hän kääntyä ympäri, mutta Florent

Guillaume, yhä polvillaan, piti häntä takinliepeestä.

— Elkää menkö sinne, hyvä herra, elkää tehkö sitä! Te voisitte tavata

Jacquet Coquedouillen, ja silloin teidät heti muutettaisiin kiveksi.

Parempi on tavata paholainen kuin Jacquet Coquedouille. Tiedättekö mitä

teidän on tehtävä, jos te olette niin viisas kuin näytätte olevan ja

jos tahdotte elää kauan ja saavuttaa ijäisen autuuden? Kuulkaa mitä

minä sanon. Minä olen oppinut mies. Tänään kuletetaan pyhäinjäännöksiä

ympäri katuja ja toria. Te tunnette suurta lohdutusta jos kosketatte

karneoolipikarien lippaita, joista pikareista Jesuslapsi on juonut

ja erästä Kaanaan häiden saviastiaa ja pyhän herranehtoollisen

pöytäliinaa. Jos seuraatte minun neuvoani, niin vietämme juhlakulkueen

ajan levossa ja rauhassa jossain majatalossa, jonka minä tunnen ja

jonka ohi kulkueen pitää kulkea.

Vakuuttavalla äänellä ja laskematta irti takinliepeestä sanoi hän

osottaen pitsinnyplääjätärtä:

— Jos herra antaa tälle kunnon naiselle kuusi souS'ta, niin menee hän

ostamaan viiniä. Hän tietää mistä saa hyvää.

Aatelismies, joka oli viaton luonteeltaan, antoi houkutella itsensä

ja Florent Guillaume juhli sinä iltana hanhenneljänneksellä. Luut

hän säästi rouva Asabeaulle [lue Asaboo], joka asui hänen kanssaan

kirkontornissa. Se oli kellonsoittaja Jean Magnes'n [lue Shal Mangnee]

harakka.

Hän tapasi sen kotiin mennessään hirren päältä, jossa sen tapa oli

nukkua, lähellä sitä muurinaukkoa, jota se piti säilöpaikkanaan. Sinne

se kokosi pähkinöitä, saksanpähkinöitä, mantelia ja tammenterhoja.

Kun se heräsi hänen askeleistaan ja alkoi räpytellä siipiään, tervehti

hän kohteliaasti ja piti sille seuraavan rakastettavan puheen:

— Hurskas harakka, häveliäs nainen, luostarin vieras, sisar Margot [lue

Margoo] harakkojen abbedissa, kirkkolintu, klarissanunnan puvussa,

terve!

Ja antaessaan sille kaalinlehdellä sievästi yhteensidotut luut, sanoi

hän:

— Hyvä rouva, tässä on jäännökset hyvästä ateriasta, jonka eräs

limoges'lainen aatelismies tarjosi minulle. Niillä seuduin syövät

ihmiset enimmäkseen nauriita, mutta minä opetin hänet enemmän pitämään

Mont Anis'n hanhesta.

Seuraavana päivänä, viikon viimesenä, ei Florent Guillaume tavannut

aatelismiestään eikä ketään muutakaan rikasta kunnon matkustajaa ja

hänen täytyi nähdä nälkää, pitsinnyplääjätär sai tehdä samoin. Se

olikin soveliasta, koska oli paaston aika.

Pyhänä pääsiäispäivänä seisoi mestari Jacquet Cocquedouille, kaupungin

arvossa pidetty porvari huoneessaan ja katseli akkunaluukun reijästä

kuinka lukematon pyhiinvaeltajain joukko kulki eteenpäin mäkistä

katua hänen talonsa ohi. He olivat tyytyväisiä kun olivat hankkineet

synteinsä anteeksiantamuksen. Tämä näky lisäsi huomattavasti mestarin

kunnioitusta Pyhään Neitseeseen. Sillä hän oli sitä mieltä, että

nainen, jonka luona niin moni kävi, piti olla sangen mahtava. Hän oli

vanha, eikä asettanut toivoansa muuhun kuin Jumalaan! Siitä huolimatta

epäili hän ikuista autuuttaan, sillä hän tiesi usein säälimättä

ryöstäneensä leskiä ja orpoja. Lisäksi oli hän juuri äskettäin ottanut

Florent Guillaumellta puodin, jonka nimikilvessä oli Pyhän Neitseen

kuva. Hän lainaili rahoja korkeata korkoa ja vanhoja pantteja vastaan.

Silti ei häntä juuri koronkiskuriksikaan voitu sanoa, sillä hän oli

kristitty ja ainoastaan juutalaiset ja ehkä myös lombardit harjottivat

koronkiskomista. Jacquet Coquedouille menetteli aivan toisin kuin

juutalaiset. Ei hän sanonut Jakobin, Efraimin ja Manassen tavoin: "Minä

lainaan teille rahaa", vaan: "Minä panen rahani teidän liikkeeseenne"

ja se on aivan eri juttu, sillä nylkemisen ja koronkiskomisen

kirkko kieltää, mutta kauppa on laillista ja sallittua. Kun Jacquet

Coquedouille ajatteli niitä monia kristityitä, jotka hän oli saattanut

puutteeseen ja epätoivoon, tunsi hän sittekin omantunnon tuskia ja

muisteli ikuista oikeutta. Sentähden päätti hän tänä pääsiäispäivänä

päästä vakuutetuksi Jumalan Äidin suojeluksesta viimeisellä tuomiolla.

Jumalan Äiti ehkä puhuisi puolestani poikansa tuomioistuimen edessä,

ajatteli hän, jos antaisin hänelle lahjoja. Hän meni siis suuren

arkkunsa luo, jossa hän säilytti kultiaan, ja avasi sen, päästyään

ensin kuitenkin varmuuteen että huoneen ovi oli huolellisesti lukittu.

Arkku oli täynnä angeloteja, florineja, Englannin puntia, rosenobleja

ja kaikenlaisia kristittyjä ja itämaisia rahoja. Huoaten otti hän

kaksitoista kultadenaaria ja pani ne kultavaaoilla, viiloilla,

metallisaksilla ja kirjanpitokirjoilla täytetylle pöydälle. Kun hän oli

lukinnut arkun kolmella kaksinkertasella lukolla, luki hän denaarit

yhä uudelleen ja uudelleen, tarkasteli niitä kauan hellästi ja saneli

niille niin sulosia, kohteliaita, nöyriä, rakastettavia ja säädyllisiä

sanoja, että ne enemmän muistuttivat taivaallista musiikkia kuin

ihmiskieltä.

— Ah, pienet lampaani, kuiskasi ukko, pikku vuonani, kauniit kauriit,

tiheävillaset kultaharkkoni.

Senjälkeen otti hän rahan käteensä niin varovasti ja juhlallisesti kuin

olisi se ollut Vapahtajamme ruumis ja asetti sen maalle päästäkseen

varmuuteen, että ne painoivat suunnilleen tarpeeksi, vaikka ne

lombardit ja juutalaiset joiden käsien kautta ne olivat kulkeneet,

olivatkin niistä hiukan viilanneet.

Sitte puhui hän niille vielä lempeämmin kuin ennen:

— Ah, suloiset lampaani, omat vuonani, sallikaa minun keritä teitä! Se

ei tee ollenkaan kipeää!

Ja suurilla saksillaan leikkeli hän sieltä täältä pieniä kultasiruja,

kuten hänen tapanaan oli tehdä kaikille rahoille ennenkun laski ne

kädestään. Leikellyn kullan kokosi hän huolellisesti puumaljaan, joka

oli jo puolillaan kultasiruja. Hän tahtoi mielellään antaa Pyhälle

Neitseelle kaksitoista denaaria, vaan hän ei pitänyt tarpeellisena

poiketa tavastaan. Kun tämä oli tehty, etsi hän kopista, jossa pantteja

säilytettiin, pienen, silkkisen, hopealla kirjaillun kukkaron, jonka

eräs nainen oli rahapulassaan hänelle jättänyt. Hän tiesi, että sininen

ja valkonen olivat Pyhän Neitseen värit.

Hän jätti asian kokonaan siksi ja seuraavaksi päiväksi. Mutta

maanantain ja tiistain välisenä yönä vaivasi häntä painajainen, ja

hän näki unta, että pahathenget vetivät häntä jalasta. Hän piti tätä

unta Jumalan ja Neitsyt Maarian lähettämänä varotuksena, istui kotona

koko päivän mietiskellen asiaa, sekä meni illalla jättämään lahjansa

mustalle Pyhälle Neitseelle.