Kerran -- minä toistan mitä edellä sanoin -- on tuo raskas
englantilainen komeus eräänä onnellisena hetkenä luonut palatsin niin
keveän, ilmakkaan ja valoisan, kuin olisi se pelkistä auringonsäteistä
rakennettu. Kerran on onnellinen neron välähdys tunkeutunut Lontoonkin
harmaiden sumujen läpi; kerran on tuo kylmä brittiläinen flegma, joka
muuten viihtyy paraiten savun mustaamien koneitten keskellä ja jota,
liikkeelle jouduttuaan, voi verrata käyvään portteritynnyriin -- kerran
on senkin mieleen johtunut luoda jotain hienoa ja miellyttävää, jotain
ihastuttavan kaunista, ja tuo sen ihmeteltävän kaunis oikku oli
1851-vuoden kristallipalatsi. Mutta katsos, se ei kelvannut olemaan
kaappina, jossa säilytettiin kaiken maailman schene rariteetteja, se
oli aivan liian siro sopiakseen suuren kaupungin muitten rumien ja
nokisten palatsien rinnalle ja sentähden se revittiin hajalleen
Hydeparkista, myytiin eräälle osakeyhtiölle ja muutettiin Sydenhamiin,
7 englanninpenikulmaa Lontoosta. Kiitos ja kunnia niille, jotka saivat
tuon onnellisen päähänpiston; he ovat pelastaneet hyvän ajatuksen,
ovatpa tehneet enemmänkin: antaneet sille oikeat suhteet ja oikean
paikan.
Tuskinpa on mitään muuta ihmistyötä koko avarassa maailmassa, joka niin
täydellisesti ja niin kauniisti kuin Sydenhamin kristallipalatsi
muistuttaisi noita satujen taikalinnoja, joista olemme niin usein
lapsina uneksineet ja jotka aina siitä asti ovat säilyneet muistissamme
kaiken kauniin ja viehättävän ihanteina rakennustaiteen alalla.
Yksin, kuin hallitsija auringonpaisteisella kummullaan, kohoo
kristallipalatsi jo kaukaa muukalaisen silmien eteen korkeine,
kaarevine hopeaviivoineen. Missä kohti aurinko milloinkin vaeltaakin
taivaan kannella, aina se löytää tuossa ihmeellisessä linnassa jonkun
heijastavan pinnan, jota vasten voi säteillä. Olen nähnyt tuontapaisen
kuvan ennenkin, mutta se oli kaukana pohjolassa, illan kultaisten
pilvien keskellä; olen ennenkin ihastellut samanlaista suurta, hohtavaa
hopeapintaa, mutta se oli kaukana Satakunnan yksinäisillä rannikoilla,
kun Mallasveden laaja sinipinta välkkyi päivänpaisteessa.
Oletko milloinkaan tarkastanut korennon siipiä? Nuo hienot,
verkontapaiset juovat, jotka yhdistävät harsokudoksen kokonaisuudeksi,
antavat ehkä käsityksen niistä hoikista, sopusuhtaisista osista, jotka
yhdistävät ja tukevat suurta kristallipalatsia. Ne kannattavat niin
keveästi korkeita holveja ja laajoja sisustoja; katselemme ympärillemme
ajattelematta minne ovat hävinneet ne tukevat pylväät ja raskaat
palkit, joita olemme tottuneet näkemään muissa rakennuksissa. Tuskin
saatamme uskoa että nuo kapeat viivat, jotka näyttävät olevan vain
koristeina, ja nuo rautapylväät, jotka paksuimmillaankin ovat vain
purjeveneen mastojen vahvuiset, voivat kannattaa niin korkeita holveja
kuin Pietarinkirkko Roomassa. Ei milloinkaan ole ihmisnero
onnellisemmin ja täydellisemmin jäljitellyt luonnon siroa
rakennustapaa, josta Ehrensvärd sanoo: »missä suhteessa puu on kaunis?
Siinä, että näemme suuren esineen niin keveän näköisenä».
Mahtavan suuren ja hienon miellyttävän toisiinsa yhdistäminen on tähän
saakka kuulunut ainoastaan luonnon taitoihin, ilmeten kasvavan puun
muodoissa, pilven reunapiirteissä, hopealta välkkyvän merenpinnan
lempeässä majesteettiudessa. Ihminen on turhaan pyrkinyt antamaan
Rhodon kolossille keijukaisen hintelät muodot; itse Kölnin tuomiokirkon
rohkeimpiakin holveja painaa raskaat kivijoukot. Kristallipalatsin
yksin on onnistunut ratkaista rakennustaiteen vaikein pulma.
Tämän rakennuksen ylevän ulkomuodon voittaa kuitenkin sen sisäpuoli.
Emme luule seisovamme tavallisessa talossa, vaan taivaan sinikaaren
alla. Miten usein olemmekaan kevein sydämin seisoneet korkeassa
koivikossa, jonka solakkain puiden latvojen kautta on päivä paistanut;
mutta niin läpikuultavan ilmakasta korkeutta kuin tämän palatsin sisus
voimme verrata ainoastaan itse taivaaseen. Sydän laajenee ja ajatukset
kohoovat tuossa valon asunnossa. Päivän kirkkaus ja auringon lämpö,
joka lasin vahvistamana virtaa sisään kaikkialta seinistä ja katosta,
olisi kirkkaina kesäpäivinä miltei sietämätön, ellei, aina auringon
asennon mukaan, hankittaisi lievennystä vaaleanvihreiden verhojen
avulla, joita nerokkaan koneiston avulla nostetaan ja lasketaan.
Palatsia on paljo laajennettu vuoden 1851 jälkeen; sillä on nykyään
korkea, nelitahkoinen torni, sekin pelkästä lasista ja raudasta, sekä
monta uutta kylkirakennusta. Sen tarkotuskin on nyt toisenlainen kuin
siihen aikaan: se on nyt pysyväisenä maantiedon, historian, taiteen ja
teollisuuden näyttelysuojana. Voisimme sitä sanoa lasikaappiin
asetetuksi maailmaksi, kuvalliseksi yliopistoksi nuorille ja vanhoille.
Tuo suuri ajatus, jonka tarkotuksena on ollut tänne koota se, mikä
kaikissa maissa ja kaikkina aikoina on ollut kauneinta, opettavaisinta
ja hyödyllisintä, on onnistunut, ellei täydellisesti, niin kuitenkin
tavalla, joka tekee yhden päivän oleskelun kristallipalatsissa
ajatus- ja näkemysrikkaammaksi kuin ehkä moni vuosi kuluneessa
elämässämme on ollut. Lontoon koulunuoriso on todellakin onnellinen
voidessaan milloin hyvänsä siirtyä tuohon kuvamaailmaan, joka on
ainoastaan neljännestunnin junamatkan päässä.
Oikeassa keskusosastossa on maailman suurin orkesterisali, johon
Händelin oratorioita esitettäessä on sopinut 3,500 laulajaa ja 17,000
kuulijaa. Se muodostaa tavattoman suuren amfiteaatterin, jonka keskellä
on jättiläisurut. Urkujen äänet paisuvat vienoimmasta kuiskauksesta
aina tuomiopasuunan jyrinään, joka saattaa suuren palatsin liitokset
vapisemaan.
Ei kaukana siitä on avara vesikasvien ja tuhansien uiskentelevien
kultakalojen täyttämä lammikko, jonka keskeltä kohoo korkea,
kristallinen suihkulähde. Lasisärmäin ja vesisateiden värileikki on
ihmeteltävä. Kylkirakennuksissa on siellä täällä pienempiä, elävien
kasvien ympäröimiä lammikotta. Joka maanosa on erikseen edustettuna
kasveineen ja (täytettyine) eläimineen. Intian kuningastiikeri väijyy
bamburuokojen keskeltä, Afrikan antiloopit syövät taatelipalmujen
juurella ja Amerikan boakäärme luikertelee kaktuspensaikossa. Siellä
täällä elähyttää näkyä luonnollisen kokoiset pahviset ihmisryhmät,
jokaisen ilmaston ja rodun alkuasukkaat. Tuolla istuvat koreasti
tatuoidut intiaanit wigwamissaan; täällä taistelee kafferi lyhyellä
miekallaan bisonihärän kanssa; tuolla näkyy kauhistava bushmanni nuoli
jousenjänteellä; täällä loikoo kalmukkijoukko nuotiotulen ympärillä
hirveä paistaen. Lähimmässä lammikossa kelluu veden pinnalla komea
Victoria regia ja kauvempana kohoaa mammutpuun jättiläisrunko sinistä
lasitaivasta kohti.
Astumme muutamia askeleita eteenpäin, siirtyen maantiedon alalta
historian ja taiteen alalle. Jokaisella aikakaudella on täällä oma
»courtinsa», pihansa, eristetyt avarat palatsinsa, jokainen koristettu
oman omituisen tyylinsä mukaisesti. Kaksi jättiläismäistä, istuvaa
kaksoiskuvaa, jotka esittävät Ramses suurta ja ovat tarkasti kopioidut
eräässä vanhassa temppelissä olevien alkuperäisten kuvien mukaan,
johtavat meidät egyptiläisessä osastossa neljättätuhatta vuotta
taaksepäin ajassa. Nuo vanhat faaraot eivät ole kääpiöitä; heidän
pikkuvarpaansa ovat kutakuinkin boksarin käsivarren paksuisia. Noiden
muinaisegyptiläisten salien seiniä peittävät osaksi veistokuvat, osaksi
sfinxit, osaksi korkokuvat ja maalaukset, kaikki tarkasti jäljitellen
tuota jäykkää tyyliä, joka ilmaisee kuvaamataiteen ensimäiset
kynänvetäsyt. Saman vaikutuksen ammoin kuluneista ajoista ja
kehityskausista saamme assyrialaisessa osastossa, jonka raskaasta (olin
miltei sanoa englantilaisesta) komeudesta on tänne koottu kuvaavia
jäljennöksiä Niniven ja Babylonin rauniolöytöjen mukaan. Vanhan
testamentin harmaat hirmukuvat katselevat meitä, etunenässä Babelin
Bel.
Suomessa ollessamme tuntuu jo Tukholma ja Lübeck olevan aika taipaleen
takana, mutta kun palatessamme pitkältä ulkomaanmatkalta joudumme
uudelleen noihin kaupunkeihin, tunnemme ihmeeksemme olevamme miltei
kuin kotonamme. Saman vaikutuksen tekee kun harhailtuamme kauvan
kaukaisen muinaisuuden eriskummaisia, kulmikkaita kuvia katsellen,
siirrymme klassillisen muinaisuuden kauniiden, sopusointuisten
taideteosten piiriin. Tunnemme olevamme miltei kuin kotonamme vanhassa
Ateenassa ja Pompeijissa. Ei mitkään kuvateokset, ei mitkään
historialliset kertomukset saata antaa meille niin selvää
yleiskatsausta eri taidekausista ja antiikin etevämmyydestä kuin tämä
näyttely; näemme edessämme ihmiskunnan viljelyshistorian, ja kun
ennätämme Kreikkaan saakka, tuntuu kuin pitkän, vaivaloisen
haparoimisen jälkeen vihdoinkin saisimme levähtää selvyyden ja
sopusoinnun keskuudessa.
Näistä kauniista kreikkalaisista ja roomalaisista esipihoista astumme
edemmäs byzantilaiseen ja sieltä länsimaalaiseen, germaanilaiseen
keskiaikaan, kaikki kootut samalla uskollisuudella kolmeen eristettyyn
pihaan, joissa jokaisessa on monta huonetta. Ympäristö saattaa meidät
heti toiseen tunnelmaan. Tunnemme selvästi kristillisen romantiikan
lämpimän hengen huokuvan vastaamme: nuo muurit, nuo kuvat omaavat
rakkautta hehkuvan sydämen. Miten viileiltä nuo antiikin kuvat nyt
tuntuvatkaan; viileiltä, jopa kylmiltä kaikessa kauneudessaan! Ja
kuinka tutunomaisina kohtaavat meitä goottilaiset suippokaaret,
ritaripuvut ja tummat, maalatut ikkunat kömpelöine pyhimyksenkuvineen!
Jumalanäiti, Kristuslapsi sylissään, katselee meitä niin rauhallisesti
ja tutunomaisesti luostarinkomerosta! Niin, täällä olemme kuin kotona,
täällä ovat juuremme, vaikka kukat puhkeavat muiden aikakausien
keskellä.
Mutta meitä kohtaa vielä yksi vieras maailma: se on Alhambra
leijonanpihoineen, muhkeine pylväskäytävineen ja kuuluisine
suihkulähteineen. Ei puutu muuta kuin että kuulisimme kuningas
Boabdilin sotahevosen hirnunnan, näkisimme mustan maurilaisen, joka
pitelee hänen jalustintaan, odaliskien hopealla koristetut kengät ja
kuulisimme mandoliinin soittoa myrttipensaikosta seraljin muurien
takaa.
Kiiruhdamme täältä, sillä tuo romantiikka on ainoastaan kristillisen
hengen heikkoa kaikua: siinä ei asu rakkauden henki, ja profeetan
veripunainen päähine luo varjonsa muureilla. Me pakenemme takaisin
keskiaikaan ja renessansiin. Tuo lyhyt käynti puolikuun piirissä
saattoi meidät selvemmin tarkkaamaan kristittyjen kansain kulttuuria:
nyt vasta ymmärrämme oikein miten syvästi kristinuskon henki on
tunkeutunut koko heidän taiteeseensa ja elämäänsä -- ja kuitenkin on
kristityitä, jotka sanovat kaikkea taidetta pakanuudeksi -- kuitenkin
on uudenaikaisia pakanoita, jotka pitävät kristinuskoa voitettuna
kantana ihmiskunnan kehityksessä!
Silloin kuulemme aivan lähellämme ääniä ja hälinää. Onko se Bouillonin
Gottfrid, joka vaatii Aleksanteri Comnenukselta vapaata pääsyä
pyhään maahan? Ovatko ne Abeneerragien käyriä sapelia, jotka
huotrissaan kalisevat, vai onko se Jeanne d'Arc, joka vyöttää itseään
noustakseen Orleansin muureille? Ei -- se on tarjoilija, joka kantaa
suklaatarjotinta muutamille laahaaviin pönkkähameisiin ja tulipunaisiin
saaleihin puetuille naisille; ne ovat Lancashiren tehtailijoita, jotka
keskustelevat muutamain Cityn kauppiaitten kanssa puuvillamarkkinain
tilasta; se on yhdeksästoista vuosisata silmälaseineen ja mustine
vierailutakkeineen, sekottaen paraikaa värejä _oman_ aikansa
tauluun, jota kerran _omaan_ pukuunsa puetut vielä syntymättömät
sukupolvet katselevat ja ihmettelevät tulevaisuuden suurissa
kristallipalatseissa...