On heinäkuu. Kello lyö kahdeksan. Laskevan auringon viimeiset säteet
kultaavat S:t Paulin kirkon torninhuippua. Themsistä nousee keveä sumu,
sekottuen ohueen, harsomaiseen usvaan, joka alati liitelee tummien
kattojen päällä.
Ilma alkaa pimetä? Lontoo on kylläinen, se on syönyt päivällistä kello
kahdestatoista kello kahdeksaan. Liikemiehet ovat tuhansilla
kabrioleteilla, ajurinvaunuilla ja junilla palanneet Cityssä olevista
konttoreistaan kaukaisiin asuntoihinsa. Kaasu, joka jo on tunnin
ajan palanut taloissa, syttyy vähitellen kaduillakin. Kolmetoista
teaatteria -- kaikkityyni »kuninkaallisia» -- sen lisäksi
lukematon joukko museoita, lukuhuoneita, konsertteja, panoraamoja,
temppuilijoita, nuorallakävelijöitä, taideratsastajia, silmänkääntäjiä,
vahakabinetteja, Garibaldiklubeja, shakkiklubeja, spiritistiklubeja,
jockeyklubeja, peliklubeja, kahviloita, ravintoloita ja kaikenlaatuisia
kapakoita, enemmän tai vähemmän aamulehdissä suositeltuja, avaa ovensa
kirjavalle yleisölle. Pistäytytäänkö johonkin sisään?
-- A ticket, sir? a box, sir? Piletinmyyjät parveilevat kuin
heinäsirkat ympärillämme.
Tuolla esimerkiksi on italialainen ooppera Coventgardenissa ja »Hänen
Majesteettinsa teaatteri», johon mennessä täytyy pukeutua juhlapukuun
esiintyäkseen arvokkaasti yhden guineen sijoilla kaiken maailman
armojen rinnalla. Coventgardenissa näytellään »Robertia», jossa
esiintyvät Tamberlick ja Adelina Patti; Hänen Majesteettinsa
teaatterissa Don Juania, esiintyjinä Mario ja Louise Michal. Ahdinkoa
katonrajaan saakka, orkesteri ranskalaisten ja saksalaisten
taiteilijain avustama, näyttämöllepano pyrkivä voittamaan Pariisin,
Pietarin ja Berlinin. Muuten koreita aarioita, merkillisiä duetteja,
luonnottomia liikkeitä ja dramaattista mitättömyyttä. Kaikki, mikä
Euroopassa on siinä suhteessa kuuluisinta, on kulkeutunut Lontooseen.
Tuolla, pienellä näyttämöllä Oxfordstreetin varrella, Royal Princess
Theatressa, esitetään näytelmää, joka jättää syvemmät jäljet, Charles
Kean, suuren Keanin täysarvoinen poika ja itse ensiluokan näyttelijä,
esiintyy kardinaali Wolseyna Shakespearen Henrik VIII:ssa. Liikkeet
ovat koko lailla saksalais-pateettisia ja madame Kean (kuningatar
Katarinana) lyö rintaansa niin, että teaatteri kaikuu. Mutta
Kean on mestari, jolle äänettömässä näyttelemisessä ei luultavasti
kukaan aikalaisemme vedä vertoja. Itse tuo kylmäkiskoinen
englantilainenkin yleisö, joka tulee tänne puolittain unisena
portterinsa ja paahtopihvinsä äärestä, herää horrostilastaan ja puhkee
suosionosotusten myrskyyn. Kappale päättyy maagillisen kauniiseen
kuvaelmaan, jonka sähkövalo saa aikaan: enkelit astuvat alas pimeään
yöhön ja liehtovat palmunoksillaan viileyttä hyljätyn kuningattaren
vuoteen yli.
Tai riennämme Colosseumiin Regents Parkin luona, kuuntelemme
pitkäveteistä esitelmää kolkuttajahengistä, ihailemme kaunista
keinotekoista stalaktiittiluolaa ja purjehdimme pitkin Tajo-virtaa
nähdäksemme omin silmin Lissabonin maanjäristyksen. Kuulemme
maanalaisen jyrinän, näemme kirkkojen ja palatsien suistuvan, meren
kuohuvan yli partaittensa ja laivojen hautaantuvan pilvenkorkuisiin
aaltoihin. Tuskin olemme tuosta kamalasta näystä tointuneet, ennenkuin
meille tarjoutuu jotain vielä ihmeellisempää. Astumme pieneen
huoneeseen; huomaamme tuskin lattian liikkuvan ja että kohoamme.
Astumme jälleen ulos ja nyt emme ole enää Lontoon Colosseumissa, vaan
Pariisin Pantheonin ylimmällä penkereellä. Niin pitkälle kuin
silmä kantaa, leviää syvällä jalkaimme alla Ranskan pääkaupunki
kuun ja kaasun valossa. Vaikutus on aivan todellinen; kumarrumme
rinta-aidakkeen yli ja katselemme alas huimaavasta korkeudesta;
ojennamme keppiämme, jolloin tunnemme Pantheonin kupoolin ulkonemat;
kävelemme vapaasti ympäri koko parvekkeella ja eteemme avautuu kaikkiin
suuntiin ääretön näköala. Se on ihme, jonka perille emme pääse. Itse
todellisuus ei voi tehdä täydellisempää vaikutusta.
Kaikkea tätä saadaan usvakuvien, soiton, näytelmien ja isänmaallisten
runonlausuntojen ohessa nähdä yhden shillingin maksusta.
Mutta ilta on jo myöhäinen. Emme enää suo itsellemme aikaa
katsellaksemme pienellä Sadlers Wellsin näyttämöllä Morton Priceä, joka
sadattaneljättätoista kertaa jäljittelee mitä hullunkurisimmalla
tavalla englantilaista ylimystöä esittäessään lord Nonsuchia. Pian on
keskiyö. Me nautimme Haymarketissa seisoaltamme illallista, johon
kuuluu pale aleta ja pari jommoistakin kone-voileipää, sandwiohiä --
voileivätkin valmistetaan meidän aikanamme koneella. Tämä ateria maksaa
viisi penceä. Sitte lähdemme kotimatkalle ajoneuvoissa.
Mikä uusi vilinä leveillä, valaistuilla katukäytävillä! Mistä
virtaavatkaan tänne nuo monet sadat koreasti puetut naiset, jotka niin
reippaasti tervehtivät kaikkia ohikulkijoita? Onko Lontoossa tapana
että nuoret, viidentoista vanhat tytöt ojentavat sikaarinsa pyytäen
tulta keltä hyvänsä? Lapsiraukka, joka kerran olet päättävä onnettoman
elämäsi Austraalian rangaistussiirtolassa, ellet sitä päätä Lontoon
kurjimmassa kapakassa, minkätähden et ojenna sikaariasi tuolle vanhalle
herralle tai tuolle nuorelle kunnianarvoiselle rouvalle, jotka tuolla
kadunkulmassa katselevat sinua kyynelsilmin? Sentähden, että nuo
äänettömät katselijat ovat lähetetyt »Magdaleenakodista», koettaakseen
keskeltä turmeluksen syvintä lokaa pelastaa jonkun onnettoman,
kadotetun olennon omantunnonrauhan ja ijankaikkisen autuuden --
sentähden, että sinun täytyy luoda katseesi alas nähdessäsi heidän
lempeän, surullisen katseensa, jossa et huomaa rahtuakaan ylenkatsetta,
et moitteen varjoakaan, ainoastaan kristillisen armahtavaisuuden
rukouksen että sinut estettäisiin lankeemasta -- tuon liikuttavan
rukouksen, jonka Victor Hugo asettaa viattoman tyttärensä huulille
onnettomimpien, kaikista inhimillisistä olennoista syvimmälle
langenneiden puolesta, _qui vendent le doux nom d'amour!_
Mutta me riennämme tuosta samalla niin masentavasta ja niin
ylentävästä kuvasta, pysähtyäksemme muutaman huoneen ulkopuolelle,
jonka porttia valaisee suuri kaasutähti. Mikä talo se on? Sitä sanotaan
konserttisaliksi, mutta se on itse asiassa pelihuone, joka vuosittain
on syypää monen toiveissaan pettyneen onnen ja elämän hukkaan. Ja tuo
vastapäätä oleva talo, joka yksinään on pimeä useimpien muiden
kirkkaasti valaistujen keskellä? Se on muuan kveekkarien kokouspaikka;
heidän rukoushetkensä on aikoja sitten ohi, mutta tuon yksinäisen
lampun ääressä kirjotetaan kenties juuri nyt yhtä noita lukemattomia
kansankirjasia, joita joka päivä levitetään kaduilla ilmaiseksi
turmeluksen ehkäisemiseksi.
Miksi sulkeutuisimme ajurin vaunuihin, kun paremmin voimme tarkastaa
yöllistä Lontoota kaasun ja tähtien valossa jalkaisin astuen?
Eikö se jo nuku, tuo suuri kaupunki? Vähämielinen kysymys! Milloin
virta nukkuu? Sen aallot kulkevat pysähtymättä eteenpäin pimeässä ja
päiväpaisteessa, ja mylly jauhaa. Kun Lontoon toinen silmä nukkuu,
silloin toinen valvoo, levottomasti, unettomasti, ikäänkuin tuon vanhan
kirouksen painamana:
Glamis unen murhas ja senvuoks ei Cawdor
Unt' enää saa, unt' ei Macbeth saa enää.
Kun rikkaat ja mahtavat, ne jotka nauttivat tämän maailman antimia,
ovat murhanneet unensa ja vaipuneet aamulla nukkumaan, silloin jo
nousee ahkera työmies, rientäen tehtaisiin. Kirjapainot työskentelevät
koko yön, voidakseen oikeaan aikaan jakaa suuret aamulehdet.
Valtiokoneisto työskentelee, kuten muutkin koneet, yöt päivät.
Alahuoneen puheliaat äänet vaikenevat vasta kello kahden, kolmen,
neljän aikana aamulla. Konttorimies miettii laskujaan, ompelijatar
valvoo niukan kaasuliekkinsä ääressä. Manner-ilmaan tottumattomat
merimiehet kuljeskelevat kaduilla kaiken yötä. Varkaat, katurosvot,
vääränrahan tekijät, juomarit, pelaajat, kapakkain ja porttolain
isännät, pettäjät ja petetyt, lähtevät silloin ansiolle.
Tuskin olemme jättäneet Piccadillyn ja Pall Mallin hohtavan
kaasuvalaistuksen taaksemme, kun astumme puolipimeille kaduille, joilla
kaasuliekki tuikkii vain pitkien välimatkain päässä. Vastoin tahtoamme
johtuu mieleemme tuhansia kamalia juttuja. Nuo garotti nimiset
kuristuslingot esimerkiksi, jotka pari vuotta sitten saattoivat koko
Lontoon kauhun valtaan -- tarjottiinhan meille hiljattain eräässä
rautakaupassa veitsiä, joissa oli päällekirjotus »antigarot»! Kun
tietää kulkevansa pimeässä kaupungissa, jossa, paitsi vähemmin
tottuneita, on kuusituhatta mestarivarasta ja ehkä yhtä monta, jotka
ovat valmiit viskaamaan paulan lähimäisensä kaulaan, täytyy myöntää
että tuo tuntuu hiukan pelottavalta. Kuka takaa, etteikö tuossa
pimeässä nurkassa väijy pahanilkinen rosvo, joka kuudesta pencesta on
valmis hukuttamaan itse lord Palmerstonin?
Seis! Tuolla seisoo pimeässä katukulmassa joku mies, liikkumattomana
nojaten seinää vasten niin lähellä sinua, että huomaamattasi miltei
kosketat häneen. Mitä hän tekee siellä näin myöhään yöllä?
Se on konstaapeli. Hän seisoo siellä niiden sbirrien (poliisien)
tavoin, joiden edessä Angelo Malipieri vapisi: näkee kaikki, vaan on
itse näkymättömänä. Ole huoletta: sellainen mies seisoo, näkymätönnä
joka kadunkulmassa ja hänen ei tarvitse kuin viheltää pilliinsä
kutsuakseen muutamissa minuuteissa paikalle sata muuta. Tähän
yöpoliisikuntaan kuuluu 3,600 rohkeaa miestä, jotka pitävät Lontoon
roistoväkeä terveellisessä kurissa. Huonossa valaistuksessa et voi
kadunkulmissa saada selkoa katujen nimistä. Käänny silloin lähimmässä
kulmassa seisovan konstaapelin puoleen ja pyydä neuvoa matkasi
suunnasta. Hän vastaa kohteliaasti, näyttäen suorimman tien. Sinä
nostat hattua: thank you, sir! Hän vastaa tervehdykseen: good night,
sir!
Se, joka ei ole ennen nähnyt kelvollisia poliiseja -- poliiseja, jotka
eivät ole olemassa saadakseen aikaan rettelöitä, vaan auttaakseen
kunniallisia ihmisiä, hän oppikoon tuntemaan Lontoon konstaapeleita.
Näin me kuljemme kaikessa rauhassa pitkiä, hämäriä katuja. Kello
kymmenen olivat enää auki ainoastaan teaatterit, ravintolat, kapakat,
tupakkamyymälät, ja siellä täällä joku myymälä, jossa kaupitaan leipää,
lihaa, kalaa tai hedelmiä. Kello yksitoista niiden luku yhä vähenee;
kello kaksitoista ei ole auki enää ainoatakaan myymälää; kokonaiset
kaupunginosat ovat pimeään ja luoksepääsemättömyyteen kääriytyneet.
Miten usein näemmekään noiden myymälöiden ulkopuolella jonkun ryysyisen
kerjäläisen tähystävän nälkäisin katsein edessään olevaan ikkunaan,
johon on levitetty kaikenlaisia herkkuja kulkijan halujen kiihotteeksi,
tai rahanvaihtajan konttorin ulkopuolella, jossa on ladottu kasottain
kultaa ja hopeaa pöydälle ikkunan ääreen! Miksei kerjäläinen ojenna
kättään särkeäkseen tuota heikkoa lasia, joka estää häntä sammuttamasta
nälkäänsä tai tyydyttämästä rahanhimoaan? Häntä pidättää näkymätön
käsivarsi; hauras lasi on vahvempi kuin rautainen muuri, vahvempi
nälkää, vahvempi saaliinhimoa, sillä sitä suojelee lakien voima!
Kun kurjuus Pariisissa näkee joka päivä edessään rikkautta ja
nautintoa, puhkee se sanoiksi ja raivoaa kommunistisina aatteina. Kun
kurjuus Lontoossa näkee joka päivä saman näyn, niin se juo
epätoivoissaan itsensä kuoliaaksi.
Yhteiskuntahyveet juurtuvat syvemmin ja voimakkaammin Lontoon
kodikkaassa perhe-elämässä kuin kevytmielisessä Pariisissa, mutta
kaikki paheetkin ovat Lontoossa rohkeampia. Pariisissa kurjuus
poimuttelee ryysynsä kauniisiin laskoksiin; Lontoossa kurjuus kulkee
alastomana ja kauhistuttavana sydänpäivälläkin. Ei ole mitään
kauniimpaa kuin englantilainen hyväntekeväisyyslaitos; ei ole mitään
inhottavampaa kuin lontoolainen kapakka keskiyön aikaan.
Nyt olemme hotellimme portin edessä, kulettuamme hyvän
ruotsinpenikulman Coventgardenista, Piccadillystä ja Pall Mallista
Trafalgar squaren, Strandin, Fleetstreetin ja monien pienempien katujen
kautta. Kello on neljänneksen neljättä. Hyvää yötä; aamulla tavataan
sanomalehden ääressä.
Mitä tietää Times kertoa? »Viime yönä kello yhden ja kahden välillä
kulki parlamentinjäsen S. yksinään alahuoneesta erääseen klubiin,
jolloin hän Strandin ja Trafalgar squaren kulmassa sai iskun niskaansa,
jonka johdosta vaipui tajutonna maahan. Onneksi estivät muutamat
paikalle saapuneet henkilöt roistojen suorittamasta työtään loppuun,
jonka tarkotuksena näyttää olleen garotin käyttäminen. Herra S., jolta
ei hävinnyt muuta kuin kellonsa, kannettiin lähimpään välskäritupaan ja
kunnianarvoisen parlamentinjäsenen henki näyttää olevan turvattu.
Poliisi ei ole päässyt väkivallan tekijöiden jäljille.».