Pois tieltä! Pois tieltä! Mehiläisparvi surisee, muurahaiset ovat
liikkeellä, miljoonilla käsivarsilla varustettu seppä työskentelee
pajassaan ja kiehittää rauta- ja puuvillalankojaan viiden maanosan
ympäri. Pysähdy hetkiseksi tänne London Bridgen cityn puoleiseen
päähän; mutta varo, valitse kulmaus kiviaitauksen luona, johon voit
hetkeksi pysähtyä ilman että ihmisvirta vetää sinut mukanaan. Sillä
ihmisvirta ei osota sääliä enemmän kuin Thems-joki luodeaikana; se ei
sinua tunne, se syöksyy eteenpäin uomassaan ja survasee sinut
arvelematta jalkoihinsa, samoinkuin vaununpyörät välinpitämättömästi
kierivät tiellä olevan sontiaisen yli. Olitpa kuka tahansa, et voi
hetkeksikään sen valtavaa kulkua ehkäistä. Vaikka olisit Palmerston,
jättiläisellä ei ole aikaa sinua odottaa; vaikka Blondin, hänellä ei
ele aikaa sinuun töllistellä. Hän on työssään, hänen hetkiään ei voi
edes kullalla korvata. Ja sinä et ole Palmerston etkä Blondin, et edes
joku noita saarelaisia, jotka viihtyvät täällä omassa elementissään,
kivihiilensavussa; olet yksi noita satojatuhansia, jotka joka päivä
heinäsirkkojen tavoin ajelehtivat taivaan tuulten heitteleminä
mannermaalta brittien saarelle. Sitä vähemmin saatat odottaa
armahdusta. Jos nyt virta sinut nielisi ja sinä katoaisit maan päältä
lyhyemmässä ajassa kuin mitä Wellingtonin kellotapulin viisari
tarvitsee ennättääkseen seuraavaan pisteeseen, mitä sitten? Kukapa
sinua kaipaisi, kuka surisi? Ei kukaan. Virta jatkaisi entistä
kulkuaan, keko vilisisi yhtä toimeliaana kuin ennenkin, tuon suuren
kellokoneiston pieninkään jousi ei sen vuoksi pysähtyisi. Mene sinä
itsekäs, mene pikkukaupungin pomo, joka pidät itseäsi korvaamattomana
ja luulet olevasi maailman keskipiste, mene kerran Lontoon
ihmispyörteeseen ja opi ymmärtämään että olet vähäpätöinen, katoava
laine ihmiskunnan kuohuvassa pyörteessä!
Pois nykyajan tieltä, joka lakkaamatta kulkee menneisyyden ja
tulevaisuuden välistä siltaa myöten, samoinkuin ihmisjoukko lakkaamatta
vyöryy Themsin rantoja yhdistävän sillan yli! Jos olet paavi tai
viralta pantu yksinvaltias, asetu vastarintaan, jos kykenet; koeta
ehkäistä ajan reipasta edistystä. Sinä sokea viha, sinä voimaton
käsivarsi! Aika edistyy, huolimatta vastalauseistasi ja
valitushuudoistasi, kun se astuu sinun ahtaille kengillesi tai antaa
töytäyksen leinin jäykistämille jaloillesi.
Nähdessämme tuon ihmisjoukon, tunnemme miltei halua huudahtaa Xerxeen
lailla: viidenkymmenen vuoden päästä ovat nuo kaikki kadonneet
maailmasta! Niinpä niin, mutta viidenkymmenen vuoden päästä pyörre
kuitenkin kuohuu yhtä suurella ehkäpä suuremmalla voimalla kuin nyt;
laineet ovat toiset, mutta virta on sama -- jos vielä silloin Lontoo on
olemassa Euroopan kartalla,
Mikä sitten kaikkia noita ihmisiä vaivaa? ajattelee itsekseen
hyvännahkainen saksalainen, flegmaattinen hollantilainen ja hidas
suomalainen -- hän, jonka otsaan itse luonto näyttää piirtäneen: ellen
ennätä perille tänään, niin tulen kai huomenna! Niin, mikä heitä
oikeastaan vaivaa, kun heillä kaikilla näyttää olevan niin kauhea
kiire? Onko nyt joku suuri juhla, johon he rientävät kellonlyömällä,
vai onko kysymyksessä joku saalis, jota kaikki kilvan tavottavat? Ei,
muuta juhlaa ei ole kuin työn, ei muuta saalista kuin se kallisarvoinen
sulka, jonka itsellemme tempasemnse ajan siivistä. Tämä on arkipäivä,
niinkuin kaikki muutkin, samat askareet kuin muulloinkin, sama kiire
kuin eilen ja sama ahertaminen mitä on jatkuva vielä huomennakin. Totta
on että nyt ollaan Lontoon vilkkaimman »sesongin» lopussa, että täällä
nyt on maailmannäyttely, jonne mainingit vyöryvät kaikista maailman
osista. Se ehkä laajentaa tavallista uomaa ja lisää veden pauhinaa,
mutta sitä ei paljon huomaa. Vuodesta vuoteen, päivästä päivään on
liike muuttumaton, ja tavallisina aikoina kulkee 110,000 jalkamiestä ja
25,000 ajopeliä ja ratsastajaa joka päivä London Bridgen yli.
Olen seisonut satojentuhansien seassa Place de la Concordella ja
Invaliidi-esplanaadeissa, juhlallisissa tilaisuuksissa, jotka ovat
kutsuneet paikalle uteliaita pariisilaisia aina kuudennesta kerroksesta
asti, mutia tuokaan liikkuva ihmismeri ei vielä riitä antamaan
käsitystä jokapäiväisestä liikkeestä Lontoon kaduilla. Se on vailla
yhtä puolta Lontoon jättiläismäistä ahertamista. Kukapa ei olisi,
ainakin ensimäisenä päivänä, halukas toisinaan hiljentämään kulkuaan
katsellakseen muukalaisen silmäin eteen avautuvia kirjavia näkyjä?
Päätetty, sinä teet yrityksen Pariisin väkirikkaalla kadulla: virta
luikertaa sivuiltasi ranskalaisen omituisella joustavuudella; saat
jonkun sysäyksen kylkeen, sinut tungetaan ehkä hiukan varomattomasti
lähintä seinää vasten, mutta kuulet kuitenkin kohteliaan: _pardon,
monsieur!_ ja jos sinut poljetaan kuoliaaksi, niin se tapahtuu
tuhansia anteeksipyyntöjä tehden. Lontoossa sitävastoin eivät ihmiset
vaivaa itseään; pysähdy vaikkapa vain puoleksi sekunniksi, ja sinä
oivallat seuraavana hetkenä olevasi nyrkkitaistelijain kotimaassa. Kun
kerran totut maan tapoihin, saatat sinä vuorostasi nauraa taas muille,
jotka maksavat ensimäisiä oppirahojaan. Tuo paksu baijerilainen
oluenjuoja esimerkiksi -- kas, nyt hän pysähtyy töllistämään
ohikulkevaa ilmotuskaappia, täynnä kyynäränkorkuisia kirjaimia. Puff --
samassa hän saa senlaatuisen töytäyksen, jolla Merrimac lävisti
Cumberlandin -- ja niin taasen yhden, ei: kaksikymmentä! Ja niin hän
juoksee pakoon, niin että hiki valuu lihavia poskiaan pitkin...
Tuolla on toinen, hyväntahtoinen maalaisrouva hirmuisine
pönkkähameineen. Hänen ihailevat katseensa sattuvat eksymään
kullatuilla pyörillä varustettuihin vaunuihin ja kummallisesti
koristettuihin puuteritukkaisiin lakeijoihin. Tuo onneton unohtaa
ympäristönsä ja päälletunkeva ihmisvirta on miltei silpoa hänet, kunnes
järjestyksen ylläpitäjä saa oikeaan aikaan käsivarresta kiinni ja
vedetyksi hänet pois vilinästä. Ja tuolla tuo pieni, hoikka
ranskalainen, silmälasit nenällä! Hänen uteliaat katseensa seuraavat
kuuluisaa näyttelijätärtä, joka ajaa ohitse, ja hän tuntee samalla
kyljessään terävän kyynärpään ja pitkäkoipinen konttoristi, joka
kiirehtii pankkiin laukku kainalossa, on hänet kumoon töytäämäisillään.
Sapperment! Hänen syynsä ei ole ettei Napoleon zuaaveineen jo tänä
syksynä kohota Ranskan kotkaa Towernin huipulle.
Emmekä tuota tapaa ainoastaan kaduilla, tuota -- miksi sitä oikein
sanosin, englantilaista kovakouraisuutta, englantilaista
»selfgovernmenttia»? Vapaa britti on tottunut raivaamaan tiensä omin
käsin ja odottaa että kaikki muut tekevät samoin. Jos pysyt pystyssä,
niin hyvä, ja jos kupsahdat ojaan, niin makaa siellä missä makaat. Help
yourself!
Katsoppas -- tuolla keskellä London Bridgeä, sen kaidetta vasten on
rauhan satama. Tuhat henkeä kulkee sieltä ohi ja kahdella on
riittävästi aikaa levähtääkseen kuluneella kivipenkillä. Time is money.
Englannin suuruus on oikeastaan arvotus, johon on kaksi avainta: »auta
itseäsi!» ja »aika on rahaa». Suomalaiset, jotka kuitenkin täyttävät
monta paksua nidosta »arvotuksilla», eivät ole vielä arvanneet
Englannin arvotusta.
Älä anna tuon maukkaan ananaspöydän itseäsi viekotella, älä salli
kerjäävän ramman itseäsi narrata. Ananaspöydästä maksetaan vuosittain
paikanvuokraa sata puntaa; rammalla on kuusisataa puntaa Englannin
pankissa.
Katsohan, tuolla seisoo rehellinen ruotsalainen, muuan södertelgeläinen
sokerileipuri, ja kiistelee katupoikien kanssa.
-- A cab sir!
-- Älä vaivaa itseäsi suotta!
-- A cab sir! A cab sir!
-- Mitä minä sinun cabistasi?
-- A cab sir! A cab sir! A cab sir, a cab!
-- Korjaatko luusi...?
-- A cab, a cab sir!
-- Tuhannenkolmatta...!
-- A cab, a cab sir!
-- Mene helvettiin!
-- A cab sir? A cab...?
Viimeinen sana täytyy olla heidän. Mutta paetkaamme ajoissa, sillä
tuolla rantakadun kulmauksessa hyökkää toinen parvi katupoikia
kimppuumme. He ovat saaneet päähänsä että me tarvitsemme venettä.
-- A boat, sir? A yawl? A waterman, sir?
Nämä veitikat ansaitsisivat todellakin oman lukunsa. Ei mikään
itikkajoukko Lapin tuntureilla, ei mikään moskiittoparvi Cuban
istutuksilla voi itsepintaisuudessa ja nenäkkyydessä vetää vertoja
näille kuuluisille Lontoon boyeille, jotka ahdistavat kaikkialla
onnetonta matkustajaa, jos hän vain hetkeksikään aikoo pysähtyä tai
neuvottomana katsoo ympärilleen. Niinkuin myriaadeja lohenpoikia
uiskentelee suvannossa kosken alla, niin kasvaa Lontoon katuvierillä,
sen alituisessa kuohunnassa monta tuhatta tuollaista penikkaa, valmiit
nappaamaan pennyn sieltä, toisen täältä tuhansilla verukkeilla ja
kaikissa äänilajeissa vinkuen ja pokkuroiden. Sukkelasanaisina ja
sukkelasäärisinä saattavat he, samoinkuin Pariisin gamiinit, olla
tavattoman lystikkäitä (vaikka harvoin yhtä näppäriä), ja kun on
hyvästi aikaa ja sattuu sille tuulelle, on tavallaan hauskaakin piestä
suutaan heidän kanssaan. Mutta tavallisesti he ovat vitsaus, jota voi
välttää ainoastaan jäljittelemällä jäykkää englantilaista
kylmäverisyyttä ja suomatta heille ainoatakaan sanaa tai katsetta.
Kuusi tuollaista nulikkaa oli valinnut minut uhrikseen eräänä päivänä,
kun tunnelista palatessani olin eksynyt Lontoon laivatelakoiden
vieressä oleviin loppumattomiin kujiin. Tämän seudun vesat elävät
muukalaisista, jotka haluavat katsella telakoita, ja he olivat saaneet
nyt päähänsä että heidän piti näytellä minulle noita merkillisyyksiä.
Ja niin he saattoivat minua nurkasta nurkkaan, kadulta kadulle, aivan
kuin paarmat seuraavat tiellä juoksevaa hevosta. Vihdoin, kun pysyin
taipumattomana, ei heitä ollut enää jälellä kuin kaksi. Minä lienen
unohtanut osani ja naurahtanut, jota ei englantilainen olisi
milloinkaan tehnyt, sillä siinä silmänräpäyksessä riippui toinen noista
nuorista kansalaisista takkiaisena kiinni käsivarressani.
-- London Docks -- huusi hän täyttä kurkkua -- London Docks, sir!
Poika oli nyt varma saaliistaan, mutta siinä hän erehtyi. Ravistin
hänet luotani, ehkä hiukan kärpäsläpsän tapaan, sillä hän kuukertui
lähintä seinää vasten. Sellainen vapaan englantilaisen loukkaaminen
keskellä Lontoon katua vaati kostoa. Mitä teki toivorikas nuori
brittiläisemme? Hän juoksi minun edelläni lähimpään kadunkulmaan,
asettui uhmaavaan asentoon ja näytti kieltään...
Vielä oli kuitenkin jälellä viimeinen ja itsepintaisin ahdistajani. Se
oli pieni punatukkainen, iloinen veitikka, noin kymmenen yhdentoista
ikäinen, juuri tuollainen puoleksi ivallinen, puoleksi lystillinen
nulikka, jommoisia usein näkee luonnosta jäljennettyinä Punch-lehdessä.
Häntä ei näyttänyt vähimmässäkään määrässä liikuttavan toverinsa
vastoinkäyminen; hän oli aivan varma siitä, että uutteruutensa
vihdoinkin pehmittäisi kivikovan sydämeni. Heitin tuolle veitikalle
yhden pennyn, mutta hän oli luultavasti kasvonilmeestäni huomaavinaan
että hän voisi ansaita vielä toisenkin, sillä hän oli kyllin kohtelias
saattaakseen minua, vieressäni astellen, telakoilta Rosemary laneen,
sieltä sivukatuja myöten Whitechapeliin ja Cornhilliin ja sieltä
edelleen Cheapsideen, noin puoli ruotsin penikulmaa, yhä lasketellen
puoleksi lystillisiä, puoleksi hellyttäviä sutkauksia niistä
uskollisista palveluksista, joita hän oli minulle osottanut ja minun
velvollisuudestani gentlemannina sopivalla tavalla palkita hänen
intoaan. Cheapsidessa menin muutamaan myymälään ja viivyin siellä
hyvinkin neljännestuntia. Kenenkä olisinkaan tavannut ulostultuani,
ellen tuota poikaa, joka seisoi samassa huolettomassa asennossa kuin
ennenkin? Niin suuri uskollisuus saa kivenkin heltymään. Suvaitsin
heittää hänelle pari penceä kaupanpäällisiksi. Hän nyökäytti päätään
luottavaisesti, niinkuin olisi saanut mitä hänelle oikeuden mukaan
kuuluikin, ja näytti vielä tuumivan eikö voisi minulta ansaita hiukan
enemmänkin. Mutta minun boyini oli ihmistuntija; hän ymmärsi lopulta
ettei tässä ollut enää mitään tekemistä, ja niin hän sukelsi kuin kala
muutamin pitkin harppauksin kansanjoukkoon, alottaakseen samat temput
uudelleen muiden muukalaisten kanssa.
* * * * *
Olemme vihdoinkin pelastetut. Olemme päässeet ahdingosta vapaaksi,
suoriutuneet onnellisesti niljakasta katuloasta ja astuneet alukseen,
joka vie meidät kuohuvan meren yli. Mitä sanoinkaan, alukseenko? Ei
laivaan, kaksikantiseen omnibussiin, joka matkustajia täyteen
sullottuna luovii ihmisvirran läpi. Emme olleet kyllin porvarillisen
ylhäisiä taikka naurettavan mukavia asettaaksemme tuon Noakin arkin
salonkiin, jossa kolmekymmentä ihmistä, sullottuina kuin anjovikset
laatikkoon ja kuulematta tai näkemättä muuta kuin vierustoverinsa: nuo
toiset anjovikset, kuluttavat aikaa moittien pönkkähameita ja napittaen
taskujaan naapurien pitkien sormien varalta. Meillä on Lontoon
yhteiskunnassa kunniasija, erinomainen, valoisa, ilmava paikka
omnibussin katolla, jossa on mukavat selkänojat ja sivukaiteet, yhtä
paikallaan kuin märssykori isossamastossa. Sinne kiipeäminen olisi ehkä
vaarallista luuvalon ahdistamalle milordille, mutta lordit ja ladies
surisevat kuin alempiarvoiset päiväkorennot paljoa alempana meitä
korkeuden vapaita gentlemanneja, jotka heitämme armollisen katseen
heihin ja niihin nöyriin jalankulkijoihin, joilla ei ole varaa tuhlata
kuutta penceä ajaakseen Lontoon halki. Sanalla sanoen, paikkamme on
miellyttävin kuin voimme toivoa kauniilla säällä; olemme kuin
observatoorion huipussa, joka suo meidän katsella mitä kirjavinta näkyä
ja joka yksinään jo palkitsee matkan Pohjanmeren yli.
Tässä täytyy minun ohimennen omistaa hevosraukoille myötätuntoinen
huokaukseni. Olin aina mielessäni kuvaillut että eläinrääkkäys olisi
ihmisystävällisessä Lontoossa tuntematon paha, mutta siinäpä olinkin
erehtynyt. Niin hyvinravittuja kuin nuo vahvarakenteiset vetäjät
ovatkin ja niin paljon kuin litteät, hakatut katukivet vähentävätkin
hankausta, niin tuntuu kuitenkin jotenkin järjettömältä valjastaa kaksi
hevosta nelipyöräisen myllyn eteen, jonka ylisillä on neljä- tai
viisikymmentä jauhosäkkiä, toisin sanoen meidän omnibussimme eteen. Ja
miksikä sanoisimme noita yhden hevosen vetämiä kuorma-ajurein rattaita?
Ne eivät ole rattaita, vaan hirvittävän raskaita, pyöriviä makasiineja.
Ja noihin pienten ponyjen vetämiin korivaunuihin, joita kohtaamme joka
kahdellakymmenellä askeleella, hevonen tuskin tavallisen tanakkaa
vahtikoiraa suurempi, niihin on ahdettu kolme, neljä, jopa kuusikin
henkeä? Ja tuolla -- kuinka siellä ruoskitaankaan aasiraukkaa!
Tosin: »jos kestät tuon, niin kestät tuonkin», sanoi talonpoika
aidanseipäästä. Väliin se onnistuu, väliin ei; enkä ollut vielä ollut
kahtakaan päivää Lontoossa, kun jo olin nähnyt kahden hevosen uupuvan
ja heittävän henkensä armottomain kuormiensa edessä: toinen oli
omnibushevonen, toinen kuormanvetäjä. Kuka saattaisi uskoa
että englantilaiset kilpailevat meidän issikkaimme ja muiden
hevosrääkkääjäin kanssa? »Pistätkö vastaan?» sanoi vanha Brunberg. »Kun
olet kerran hevoseksi ruvennut, niin sinun täytyy hevosena ollakkin;
minkätähden olet ruvennut hevoseksi?» -- Ei, minäpä kiitän junaa, jonka
korskuvat, aina uupumattomat rautahevoset eivät kaipaa ruoskaa eikä
kaurapussia ja jotka välinpitämättömästi kääntävät rautaisen rintansa
ihmisten julmuutta vastaan.
Mutta palaanpa jälleen liikkuvan observatoorioni katolle.
Kello on kymmenen aamupäivällä, Lontoo on äsken avannut säihkyävät
silmänsä, myymälät. Kukapa uskoisi että tämä maailmankaupunki, joka
punnitsee minuutit kultavaa'alla ja jonka uupumatonta työtä ei
lepohetki näy milloinkaan virkistävän, siitä huolimatta kuitenkin on
iltauninen ja aamuväsynyt kuin laiska koulupoika? Harvat puodit
avautuvat ennen kello yhdeksää aamulla, useimmat vasta yhdeksältä, ja
suljetaan hyvissä ajoin illalla. Totta kyllä on että työpajat takovat,
koneet surisevat, junat jyrisevät ja höyrylaivat puhaltavat
ensimäisestä aamunsarastuksesta asti; että kaikki tuon suuren kaupungin
monet tuhannet kyökit tekevät ostoksensa aikaisin aamulla, ja että tuo
aamuelämä jo on tyyntynyt, kun kaduilla alkaa päivän liike ja
kauppamaailma juo aamuteetänsä. Vieläkin myöhemmin avataan armojen
makuuhuoneiden uutimet; verho verhon jälkeen kohoo noiden kirjavien
taulujen edestä ja vasta kello kahdentoista jälkeen päivällä kohoo
kaupungin »kerma» tuon suuren viilipunkan pinnalle.
Otaksukaamme että lähdemme London Bridgestä South Kensingtonin
näyttelypalatsiin. Suorin tie kulkee Fleetstreetin ja väkirikkaan
Strandin yli, mutta meidän omnibussimme liikunta-alue on laajempi, ja
se pitää paraimpana purjehtia leveintä kulkuväylää myöten, jossa on
suurin liike. Se tekee sentähden pienen, noin viisi englannin tai
miltei yhden ruotsinpeninkulman mutkan.[29] Se jättää puoleksi
maanalaisen Fishmarketin kaksine miljoonine hummereineen (vuodessa)
oikealle kädelle, pyörii komeaa King Williams streetiä pitkin kokonaan
raudalla katetulle Lombardstreetille lähelle pankkia -- Lontoon lihavaa
sydäntä, joka painaa miljoonia puntia -- sieltä Cheapsiden yli S:t
Paulille ja sieltä edelleen Ludgatestreetille. Tätä lyhyttä katua voi
verrata virran koskipaikkaan. Siellä puristautuu ihmisvilinä kapeaan
uomaan, missä virta, alituiseen jyristen ja kohisten, juoksee kahteen
eri suuntaan. Kuinka suurta taitavuutta vaaditaankaan noilta
kuskilaudalla istuvilta kylmäverisiltä perämiehiltä johtaakseen
laivansa lukuisten pyörteiden välitse! Puoli vauhtia, herra kapteeni!
Seis -- koko pitkä vaunujono seisahtuu paikoilleen ja odottaa
kärsivällisesti kunnes epäjärjestys selviää. Nyt avautuu eteemme kapea
kouru -- go on! Jättiläinen lähtee liikkeelle, käärmeenmuotoinen jono
luikertelee taasen eteenpäin. Se poikkeaa oikealle leveämmälle kadulle,
Farringtonstreetille ja sieltä vasemmalle loppumattomalle, loistavalle
Holbornille.
Olemme nyt jättäneet rikkaan, kokoonpuristetun Cityn ja teemme
tuloamme ylhäiseen, tilavaan Westendiin. Mikä näky! Niin pitkältä kuin
silmä kantaa näemme molemmin puolin kaksi katkeamatonta riviä
viisikerroksisia palatseja, joiden pohjakerroksissa upeilee kaikkien
maanosien ylellisyys, levitettynä loistaviin myymälöihin, joiden
jättiläismäiset ikkunat ovat yhdestä ainoasta peililasilevystä.
Edessämme, takanamme, ympärillämme tuhansia ajoneuvoja; leveät
katukäytävät täynnä myriaadeja jalankulkijoita; elämää ja liikettä,
mutta toisenlaista kuin Cityssä. Täällä emme näe enää muurahaisten
hyörinää, emme kuule enää katumyyjäin ääniä, vaunujen kolinaa ja
nyrkkitaiteilijain isänmaan markkinaliikettä; täällä on eurooppalaiset
markkinat, jotka kuluttavat englantilaisia tavaroita; täällä on rikkaus
työssään raviten aina nälkäistä teollisuutta. Kuinka monta
istutusaluetta, työpajaa, konetta ja kättä elääkään siitä, mitä tämä
Westend yhtenä ainoana päivänä kuluttaa! Ja täällä vallitsee
jonkinlainen rauha tuossa risteilevässä ihmisvilinässäkin, jossa
kaikkialla silkki kahisee ja sovereignit (englantilaiset kultarahat)
kilisevät. Korvia huumaavassa melussakin vallitsee jonkinlainen
hiljaisuus: lukemattomat pienet aallot yhtyvät jonkinlaiseen
sulosointuun. Emme siellä tuupi toisiamme emmekä pole toistemme
varpaille, meillä on aikaa sanoa toisillemme: good morning, sir,
»kuinka on jalkainne laita?»
Miten tahansa; se on kuitenkin ainoastaan hopeanhohdetta virran
reunoilla. Nosta silmäsi katukäytäviltä, ja edessäsi näet keskellä
loistavaa Westendiä suuren, raskaan, mustan Lontoon.
Suuri -- raskas -- musta; nuo kolme sanaa kuvaavat paremmin kuin mikään
muu Britannian pääkaupungin ulkonäköä.
Ota huomioosi että tänään ei sada eikä ole sumua, tuota maineen
saavuttanutta, raskasta, sietämätöntä Lontoonsumua, joka on muukalaisen
kauhu ja synnyttää »spleeniä» (synkkämielisyyttä) yhtä välttämättä kuin
Alpit loihtivat esiin tyroolilaulun, kuin Sevillan puutarhat herättävät
kitaransoiton, kuin Korsikan aurinko synnyttää verikoston ja Suomen
talvet valavat lyijyä jäseniin. Nyt on Lontoossa juhlapäivä, suuri
kaupunki kylpee auringonpaisteessa, taivaan laella ei näy ainoatakaan
pilveä; ja kuitenkin -- siinä näet edessäsi noita loppumattomia jonoja
jättäläiskokoisia, palatsimaisia rakennuksia, jotka kaikessa
komeudessaan tekevät niin tavattoman yksitoikkoisen vaikutuksen
sentähden, että yhdeksän kymmenestä näyttää olevan valettu samassa
muotissa, ilman että yksitoikkoisuutta lieventäisi talojen väliin
puristetut kirkot ja niiden tornit, jotka, S:t Paulin raskasta kupoolia
lukuunottamatta, näyttävät aivan kääpiömäisiltä, ne kun tuskin jaksavat
kohota ympärillä olevain kattojen yläpuolelle. Niin, nyt on
auringonpaistetta ja ilma kirkas, mutta minkälainen ilma? Sadan
askeleen päässä edessäsi on usvaa, joka tihenee mitä kauvemmas katseesi
luot, se ympäröi harson tavoin etäisemmät talot ja kansanjoukon.
Lontoon alituinen harsohuntu, joka himmentää sen iloisimmankin
juhlapuvun loistoa. Tuo usva, joka on puoleksi savua, puoleksi mereltä
tulevia vesihöyryjä, tekee meihin saman vaikutuksen kuin auer tai sumu:
etäämpänä olevain esineiden hahmopiirteet käyvät epäselviksi, taustalla
liikkuu tumma, varjontapainen meri; siirrymme todellisuuden maailmasta
unen valtakuntaan.
Ja nuo palatsit, kaikki alastomista, likaisenharmaista tiilistä taikka
hiekkakivestä, joka näyttää kuin astianpesuvedellä huuhdotulta, mitäpä
niitä kannattaisi valkaista tai maalata iloisemmin värein?
Kivihiilensavu ne taasen värjäisi muutamissa viikoissa tai päivissä --
ei mustiksi, sillä se antaisi niille yön tai surun juhlallisuuden, vaan
puolimustiksi, tuhkanharmaiksi, rumiksi ja surullisen näköisiksi. Tuo
savu hoitaa oikein mainiosti seinämaalarinammattiaan; se on
poikkeuksetta mustannut kaikki talot, varsinkin länsipuolelta, sillä
länsituulet puhaltavat Lontoossa kolme neljäsosaa vuotta; se ei ole
säästänyt kuninkaanlinnoja, kansanpalatseja eikä kirkkoja, jotka kaikki
ovat näöltään kykloopien asumuksiksi rakennettujen savupirttien ja
pajojen näköisiä. Pronssiset ja marmoriset sankaritkin ovat
nokikolarien näkösiä; Wellington näyttää tulevan suoraan Waterloon
ruudinsavusta ja Nelson on kuin ruutitynnyristä korkealle jalustalleen
Trafalgar squareen vedetty.
Brüsselissäkin on pajoja ja kivihiilisavupilviä, mutta tuskinpa on koko
Euroopassa niin »puhdassilmäistä», niin hohtavan valkoista kaupunkia.
Älä siis, sinä brittiläinen jätti, syytä yksinomaan savua, kun sinulta
kysytään kuten Heroodes kysyi murjaanein kuninkaalta: »miksi olet niin
musta?»
Holborn kulkee samaan suuntaan kuin Oxfordstreet, Lontoon loistavin
katu. Kun meidän laivamme on jonkun aikaa pyörinyt tuossa laajassa,
loppumattomassa ihmismeressä, poikkee se vasemmalle ja tulee
poikkikatuja myöten Piccadillyn muhkeiden muotikauppojen ääreen ja
sieltä, tunnin aikaa luovittuaan, määräpaikkaansa Kensingtoniin.
Oleta että sinun sieltä palatessasi on yö; ei valoisa pohjolan kesäyö,
vaan etelän musta läpinäkymätön huntu. Haluttaako sinua seurata minua
yölliselle kävelylle Lontoon kaduilla?