Sumuisessa ilmassa, loppumattomien savun mustaamien huonerivien,
palatsien ja kirkkojen välitse kulkee kello kahdeksasta alkaen aamulla
loppumaton virta ihmisiä, ajoneuvoja ja hevosia Lontoon kaduilla. Tämän
ihmismeren aallot risteilevät alati kaikkiin suuntiin. Muurahaiskeko on
lähtenyt liikkeelle, kukin korttaan vetäen; mehiläisparvi surisee,
kukin oman pesänsä ympärillä. Se on alituiseen kiertävä pyörre, jonka
alkua ja loppua emme voi keksiä.
Noin kello kymmenen tienoissa aamupäivällä huomaamme kuitenkin
muutamissa liikkeen keskuksissa, kuten London Bridgen luona, määrätyn
suunnan ihmisvirrassa. Se on vain pieni virranvuolle, ja suuri koski
kohisee kuin ennenkin, mutta pitkä vaunurivi näyttää nyt selvemmin kuin
ennen liikkuvan idästä länteen. Pyöriviä taloja, aina kattoon saakka
ihmisiä täynnä, raivaa itselleen vaivaloisesti tietä South
Kensingtoniin, Lontoon länsiosaan. Sinne on sijotettu 1862 vuoden
näyttely -- »Great international exhibition of 1862».
Palatsi on ruma -- siitä lienevät jo nykyään useimmat yksimielisiä; sen
alaosa on niin raskas kuin tiili saattaa olla, siellä täällä lasia
välillä; sen yläosaa painaa suunnaton, kömpelö kupooli. Paikka ei ole
myöskään niin valittu, että voisi edes joltakin puolelta saada
rakennuksesta kokonaiskuvan; ainoastaan kylkirakennusten koosta saattaa
kokonaisuuden arvata. Ne ovat jättiläismäisiä, sitä ei voi kieltää,
oikein englantilaisten luonnetta kuvaavia, raskaita ja suuria! Se on
oikeastaan Paxtonin entinen kristallipalatsi, joka työntää tämän
varjoon. Kerrankin oli tuo raskas englantilainen komeus luopunut
entisistä ihanteistaan ja loihtinut esiin sulouden, keveyden ja valon
ihmerakennuksen -- palatsin, joka on pelkistä auringonsäteistä
rakennettu -- mutta katso, se »ei kelvannutkaan», britti ei luultavasti
voinut milloinkaan oikein siellä kotiutua, ja niin syntyi vuonna 1862
tämä jättiläispalatsi, jonka piti hämmästyttää, tämä kupooli ynnä
muuta, jonka piti kaikin puolin kohota Paavalinkirkkoa ja kaikkia muita
edeltäjiään mahtavammaksi, mutta jolla ei ulkomuotoonsa nähden ole
muuta ansiota kuin suuruus -- sangen pieni ansio, kun siihen ei ole
yhtynyt sopusointu. Jättiläiset, jotka eivät ole muulta kuin kooltaan
jättiläisiä, ovat olemassa ainoastaan nuijaniskua varten. Great Eastern
on rakennettu saadakseen aalloissa hautansa -- näyttely-palatsi
kadotakseen Lontoon sumuihin.
Oikeudenmukaisuus vaatii lisäämään, että palatsin sisäpuoli on koko
joukon keveämpi ja miellyttävämpi kuin ulkopuoli. Täällä voimme saada
yleiskatsauksen suhteista; kupooli tekee täältä katsoen ilmavan,
korkean vaikutuksen, valo lankee miellyttävästi lievennettynä
sivuseiniltä sisään. Se, joka ei vielä ole nähnyt Sydenhamin palatsia,
katselee mielihyvällä korkeita parvekkeita ja eksyy ihastellessaan
suuriin ristikäytäviin.
Otaksukaamme että nyt on shillingin maksava aamupäivä. Jonkun virran
lasketaan antavan niin tai niin monta kannua vettä tunnissa; nämä
huolellisesti vartioidut kapeat sisäänkäytävät, joista ei pääse sisään
ilman että on näyttänyt sesonkilippunsa tai heittänyt määrätyn
hopearahan (ilman vaihtamatta) konstaapelin pienelle, käytävän vieressä
olevalle pöydälle -- nämä sisäänkäytävät, sanon minä, päästävät
palatsiin niin ja niin monta tusinaa ihmistä minuutissa; niitä taitaa
karttua noin kaksi joka sekuntia kohti. Erotamme heti ensikertalaisen,
joka ei ole ennen näyttelyssä käynyt, sinne jo kotiutuneesta kävijästä.
Ensikertalainen pysähtyy hämmästyneenä ensimäisen esineen ääreen --
tavallisesti se on Victoriasta tuotu suuri kultapyramiidi itäisen
käytävän päässä -- ja menee sitten hitaasti ja epäröiden toisen luota
toisen luo, käsittämättä todellisuudessa muuta kuin että tässä on
tavaton sekasotku ja korvia huumaavaa ihmisjoukon melu. Voimme
tosiaankin kävellä päiväkausia tuossa kirjavassa hälinässä saamatta
muuta hyötyä kuin ruumiimme ja sielumme väsyksiin, ja sentähden näemme
päivän pitemmälle kuluttua usean katseessa selvää paahtopihvin ja
porterin tai sen puutteessa seltteriveden ja tortun ikävöimistä.
Tottuneet kävijät sensijaan rientävät ripein askelin edeltäkäsin
valitsemiinsa osastoihin, antamatta silmänlumeitten viekotella itseään
harhateille, ja asettuvat vakavasti tarkastamaan vain yhtä tai muutamia
harvoja esineitä, joita tutkivat täydellä todella. Selvää on että
tuollaiset kuuluvat poikkeuksiin; suuri joukko lentää paikasta paikkaan
kuin suriseva mehiläisparvi ja lopettaa koulujemme läksynpänttääjien
tavoin juuri yhtä viisaana kuin alottivatkin, lukuunottamatta sitä että
kuitenkin voivat sanoa käyneensä tuossa merkillisessä paikassa ja ehkä
kertoa Kohi-noorista, suuresta norjalaisesta ankkurista ja
painopumpusta, joka lasisten seinien sisässä esittää pienoiskokoista
Imatraa.
Merkillistä on että tarkkaan, innostuneeseen tutkimiseen antauminen
täällä, kuten muuallakin, karkottaa ruumiillisen väsymyksen. Henkilöt,
jotka tuntikausia tutkivat yhden ainoan pienen koneen rakennetta,
unohtavat helposti että aivan heidän vieressään pitkät pöydät ovat
uhkuvia herkkuja täynnä.
Palaan tuohon ihmisjoukkoon: minusta näyttävät katselijat olevan tämän
näyttelyn merkillisimmät esineet. Times ei myöskään milloinkaan unohda
mainita niiden lukumäärää, harvoin laatuakaan. Eräänä päivänä -- se oli
heinäkuun 21 p:nä, eräänä shillinkipäivänä -- oli noin kello kolmen
aikana iltapäivällä näyttelypalatsissa yhtaikaa läsnä 67,572 maksavaa
henkeä; kun siihen luetaan koko konstaapelein, palvelijakunnan,
näytteillepanijoiden ja asioitsijain joukko, lienee lukumäärä noussut
noin 70,000:een, korkeimpaan, mikä siihen asti oli ollut läsnä
yhtaikaa. Ahdinko oli myöskin joltinenkin silmäänpistävimmissä
kohdissa, mutta ei silti minkäänlaista huomattavaa epäjärjestystä.
Esimerkiksi Kohi-noorin ja »Eteläntähden» luona muodostui katkeamaton
jono, jonka piti alati liikkua eteenpäin. Selvää on että taskuvarkailla
täällä oli erinomainen työpaikka. Minä kuitenkin luulen ettei heidän
saaliinsa ollut erikseen runsas. Ranskasta, Saksasta ja Belgiasta on
tänne saapunut joukko salapoliiseja varta vasten pitämään silmällä
niitä liikemiehiä, jotka ovat saapuneet tämäntapaiselle hyvälle
työmaalle, ja paitsi konstaapeleita oli varmaankin yli sata Lontoon
parhainta poliisia siviilipukuisina katsojain joukossa. Muuan
ammatissaan vielä taitamaton tavattiin näinä päivinä tekemässä liian
läheistä tuttavuutta naapurinsa kellon kanssa. Raukka näytti surkealta,
mutta kaikki suoriutui niin hiljaa ja huomaamatta, että tuskin lähinnä
seisovatkaan kääntyivät ympäri. Toisinaan saattaa se, jolta on
varastettu, joutua vaikeaan asemaan. Hänen kellonsa tai kukkaronsa
katoaa ja hän kääntyy paikalla vieressä seisovan gentlemanin puoleen,
jolla nähtävästi on ollut jotain salaperäistä puuhaa hänen taskussaan.
Mutta tämä on jo jättänyt saaliinsa huomaavaiselle vierustoverille,
tarkastelu ei tuota mitään tuloksia ja ryöstetty seisoo siellä sen
valitettavan asianhaaran painamana, että ilman todistuksia on loukannut
vapaan englantilaisen kunniaa. Siitä ei ole pitkä aika, kun muuan
suomalainen laivuri, joka kadotti kellonsa perineen, saattoi pitää
itseään onnellisena suoriutuessaan pahemmitta seurauksitta tuommoisesta
syytöksestä.
Monet näyttelyssä käynnit perustuvat yksityiseen anteliaisuuteen.
Lukemattomat Lontoon isännät maksavat palvelijoittensa pääsylipun.
Saman suovat vapaamieliset tehtaanisännät työmiehilleen. Muuan
Woolwichin tehtaanomistaja lähetti heinäkuun 22 p:nä sinne kaksituhatta
työmiestä, kustantaen heille vapaan matkan ja sisäänpääsyn, sekä
suorittaen vielä koko vapaapäivänsä päiväpalkankin. Samaten saapui
tänne Birminghamista kokonainen kolonia työmiehiä. Toisinaan kohtaamme
palatsissa monta sataa lasta käsittävän joukon: ne ovat jonkun koulun
oppilaita, koulunjohtokunnan tänne lähettämiä. Lord Palmerston valmisti
sellaisen huvin yhtaikaa neljällesadalle kansalliskoulun oppilaalle.
Jos tahdomme yhdellä sanalla sanoa noiden suurten Lontoon ja Pariisin
näyttelyjen merkityksen, niin saatamme niitä hyvinkin nimittää
_maailmanmarkkinoiksi_. Markkinoita ne ovat, täydelleen ajan
hengen mukaisia ja erittäin tarpeellisia nykyhetkenä, niinhyvin siihen
nähden että ne yhteen pisteeseen kokoovat ja ilmoille tuovat ajan koko
aineellisen ja osan sen henkistäkin työtä, kuin siihenkin että ne
helpottavat aatteiden, keksintöjen ja edistysten vaihtoa monella eri
alalla. Sensijaan on niiden poliittinen merkitys kerrassaan kuviteltua:
ne eivät kykene päiväksikään turvaamaan maailmanrauhaa tai sammuttamaan
niitä intohimoja, tasottamaan niitä epäkohtia, jotka yhäti ja
tuhansista syistä johtavat kansallisuuksia keskinäiseen taisteluun.
Markkinoita ne ovat myöskin, niinkuin kaikki muutkin markkinat, siinä
suhteessa että ne valmistavat tavaran- ja ajatuksenvaihdolle sopivimman
senkertaisen yhtymäkohdan, mutta ainoastaan siihen saakka, kunnes on
löydetty useampia ja mukavampia tavaranvaihtokeskuksia. Suomessa
esimerkiksi oli aikoinaan välttämätöntä ja käytännön vaatimusten
mukaista kuuluttaa määrätyitä paikkoja ja päiviä, jolloin kansa voi
markkinoille tuoda tavaransa myytäväksi. Mutta mitä enemmän liike
kasvaa, mitä enemmän joka kaupunki tai kauppala muuttuu alituiseksi
markkinapaikaksi, sitä vähemmin tarpeellisia, jopa väliin
vahingollisiakin ovat nuo vanhat määräaikaiset markkinat, kunnes
ne lopulta aivan katoovat. Ja niin käy epäilemättä myöskin
maailmannäyttelyjen. Yhden tai parin vuosikymmenen päästä ne saavat
toisen luonteen, niin etteivät enää ole sidotut määrättyyn paikkaan tai
aikaan, vaan jaettuna moneen paikkaan ja muuttuen pysyviksi. Pian kyllä
perustetaan kiinteä näyttely Lontooseen, toinen Pariisiin, kolmas
Hamburgiin, neljäs Amsterdamiin tai Brüsseliin, kuudes Roomaan,
seitsemäs Pietariin, kahdeksas Tukholmaan ja niin edespäin. Ja silloin
saamme lausua jäähyväiset kaikille niille loistaville tilaisuuksille,
jotka tähän saakka ovat houkutelleet satojatuhansia uteliaita joka
viides tai kuudes vuosi lännen pääkaupunkeihin! Niiden käy lopulta
samoin kuin paavin riemujuhlien Roomassa; ne tuottavat niin paljo
tuloja, että niille ruvetaan väliaikoja lyhentämällä hankkimaan
kilpailua.
Sitä paitsi on pidettävä heikkouden merkkinä sitä seikkaa, joka muuten
on ominaista kaikelle hiljattain alulle pannulle, että halutaan näyttää
kaikki yhtaikaa, se on lajitella kaikki markkinoille. Se on
pikkuporvarien menettelytapa, todellinen suurkauppa sensijaan koettaa
edustaa jotakin määrättyä alaa mahdollisimman täydellisellä
valikoimalla.[26] Maanviljelys on jo ottanut ratkaisevan askeleen
järjestämällä omia näyttelyjään. Tieteet ja taiteet koettavat vapautua
samalla tavalla. On kyllä silmää viehättävää mutta itse asiassa
luonnotonta, että Lontoon näyttely tahtoo muun muassa edustaa myöskin
taidetta. Epäilemättä on siellä sangen kauniita tauluja ja
kuvanveistoksia, jopa jotain rakennustaiteenkin alalta, mutta vailla
johdonmukaista järjestelmää, kokonaisuuden puutteesta puhumattakaan.
Musiikin alalla ei näyttelyllä ole muuta tarjottavana kuin soittimia;
runoutta edustavat kirjansitojain kansikirjaimet, ja kaikki
käytännöllistä merkitystä vailla olevat tieteet suljetaan näyttelystä
pois. Austraalialainen kultamöhkäle, moskovalainen anturanahka,
Birminghamin kynäveitsi ja Brüsselin vaateharja ovat parempiosaisia ja
paremmin ymmärrettyjä kuin Meyerbeerin uusin sävelteos ja Victor Hugon
jättiläisluomat.
Niistä 2,905:stä taulusta, jotka pitkissä, kauniissa käytävissä
tarjoovat neuvottomalle katselijalle runsaan valikoiman, ei muut
kuin englantilainen osasto -- joka käsittää täsmälleen puolet
taulujen lukumäärästä -- tee oikein kokonaista ja tyydyttävää
vaikutusta. Ei sentähden, että tämä osasto enemmän kuin toisetkaan
olisi pelkkä mestariteosten kokoelma; päinvastoin on niiden joukossa
niinkin keskinkertaisia, että itse suvaitsevainen suomalainen
taideyhdistyksemme taitaisi epäröidä antaisiko niille toistakaan
palkintoa. Mutta siellä on paljo hyvää, joka nyt ensi kerran
paljastetaan kaikkien katseltavaksi. Se, mitä rikkaat englantilaiset
ylimykset ovat tähän asti itsekkään välinpitämättömästi ostaneet ja
koonneet enemmän kuin kahden vuosisadan kuluessa ja kenenkään
näkemättä antaneet tomuuntua maatilojensa suljetuissa saleissa ja
vierashuoneissa, se on nyt vihdoinkin vedetty päivänvaloon ja
näyttelyyn -- myöhäinen ja oikeudenmukainen hyvitys aikoja sitte
kuolleille mestareille ja samalla harvinainen ylimyksellisistä tavoista
mukautumisen ilmaus. On jokseenkin luonnollista että sellaisen kansan
keskuudesta, joka on siinä määrässä omintakeinen ja jolla on niin
loistava historia kuin Englannin kansalla, pitäisi lähteä hyviä
muotokuvamaalareita ja yhtä hyviä historiallisia maalareita; mutta
monella ei liene ollut aavistustakaan niistä Gainsboroughin,
Reynoldsin, Poolen ynnä muiden maalaamista aarteista, jotka tähän asti
ovat olleet miltei tuntemattomina haudattuina korkea-arvoisten
ylimysten kateellisiin kätköihin. Arvelen että moni, jolla tähän saakka
on ollut jokseenkin hämärä käsitys niinsanotusta englantilaisesta
koulusta, on jättänyt näyttelyn ajatellen toisin ja edullisemmin noista
brittiläisistä siveltimistä, jotka eivät ole huomattavia nerokkaan
rohkeutensa, vaan erittäin huolellisen piirustuksensa ja hyvin
yksinkertaisen, tunnontarkan värienkäyttelynsä vuoksi. Ne tekevät ensi
näkemällä jokseenkin jäykän, ylhäisen vaikutuksen, nuo viime vuosisadan
ylhäissukuiset loordit, herttuattaret ja markiisittaret, jotka nyt ovat
alentuneet esiintymään suuren yleisön ihailtavana; tuskinpa uskoisi
kaikista noista merisankareista, Francis Drakesta aina Codringtoniin,
Rossiin ja Napieriin, että heidän jalkansa milloinkaan olisivat
kyhäytyneet yliprammiraakaan kiipeemään. Mutta se on kuitenkin kaikki
englantilaista, englantilaista kengänsoljista aina kankipalmikkoon
saakka; luonnetta joka tuuma, ja enempäähän tuskin voi sanoa monesta
muustakaan taulusta, jolla on suurempi maine ja korkeampi arvo
taideteoksena.
Ranskalaisia tauluja on luvultaan tuskin neljäs osa englantilaisista ja
nekin ilman keskinäistä yhtenäisyyttä. Etevin on P. Delarochen
meilläkin (teräspiirroksena) tunnettu Marie Antoinetten kuva. Ary
Schefferin, aikamme maalaustaiteen syvämielisimmän romantikon, tauluja
on täällä ainoastaan yksi, mutta se on mestariteos: pyhä Augustinus ja
Monica; H. Vernetin tauluja on kolme, niiden joukossa Alman taistelu,
jota kuitenkaan tuskin saattaa verrata hänen afrikkalaisiin
sotatauluihinsa. En edes yritäkkään tekemään selkoa muista
niinsanotuista foreign schools. Ruotsalaisen Höckertin lappalaiset,
norjalaisen Guden maisemat ja venäläisen Aivasovskyn meritaulut
puoltavat hyvin paikkaansa. Miksei Ekmanin tendenssitaulu:
englantilainen, joka ojentaa italialaiselle raamatun, saanut
näyttelyssä sijaa, on vaikea käsittää, ellei aihe liene herättänyt
epäilyksiä Pietarissa. Varmaa ainakin on, että Ekmanin sivellin
paremmin kuin moni muu nyt näytteillä ollut olisi ansainnut sijansa, ja
tulevassa näyttelyssä se saakin varmaan osakseen suurempaa arvonantoa.
Sangen lukuisten veistokuvien joukossa näyttävät kaikki yksimielisesti
antavan kunniasijan Molinin »Painiskelijoille». Se on ryhmä, jossa
antiikkiseen voimaan yhdistyy jonkinlainen pohjoismainen rajuus,
asettaen sen tuon suuren jäljittelyjen joukon edelle, jossa ei tapaa
runollista lentoa eikä itsenäisyyttä. Minusta tuntui koko tuo
uudenaikaisten veistokuvien kokoelma jokseenkin laimealta vanhalla
pohjalla haparoimiselta, vailla kykyä uuden luomiseen. Ainoastaan
naiivisella alalla oli muutamia sangen sieviä ryhmiä: etenkin on
mainittava muuan lapsi, joka koettaa houkutella koiranpenikkaa
nukkumaan (»Go to sleep!»), englantilaista työtä. Kaiken tämän nähtyäni
saatan ymmärtää minkätähden Sjöstrandin Kullervo herätti Münchenissä
niin suurta huomiota. Se oli ensimäinen olento aivan uudelta
luonnonraittiilta alalta, jonka Kalevala on vielä kerran lahjottava
uudenaikaiselle taiteelle. Sen povessa epäilemättä viruu suuria,
tuntemattomia aarteita sekä maalaus- että kuvanveistotaiteelle --
aarteita, joiden tiheimmän peitteen Ekman ja Sjöstrand jo ovat
nostaneet. Maalari ja kuvanveistäjä tarvitsevat molemmat suurta
rauhallisuutta, tunteellisuutta, syvyyttä ja voimakasta mielikuvitusta,
luodakseen Kalevalan hengen mukaista taidetta; mutta miksi epäilisimme
noiden ominaisuuksien olemassaoloa suomalaisellakin pohjalla?
Minun vakaumukseni on, että Kalevala runouden, maalaustaiteen,
kuvanveistotaiteen ja miksikäs ei musiikinkin siivillä vielä kerran on
kiidättävä suomalaisen nimen ja suomalaisen kansallisuuden kauvas
maailman ääriin ja vuosisatojen halki, paikkoihin, joissa ei siitä
ennemmin ole ollut aavistustakaan.
Eräänä päivänä seurasi muuan nuori maanmieheni minua näyttelyyn.
Se oli köyhä poika Pohjanmaalta, joka tuhansien kieltäymysten ja
vastoinkäymisten läpi oli raivannut tiensä Lontooseen, missä nyt
työskenteli mekaanisessa konepajassa. Hän istui koko päivän
koneosastossa lyijykynä kädessään, piirustaen ja tutkien uusia
keksintöjä. Jos hän saa elää, on hän, kulkien samaa tietä kuin Törnudd,
tuottava maalleen sekä kunniaa että hyötyä. Nyt hän tekee palkatonta
työtä, saaden ylläpitonsa osaksi pienten, matkustavain maanmiesten
antamain avustusten kautta, osaksi työskentelemällä itse
lepotunneillaan urakkatöissä. Ja tämä vakava, uuttera, tiedonhaluinen
nuorukainen -- muuan sitä lajia, jommoisia Suomi nykyhetkellä eniten
kaipaa -- jätetään kotimaansa avustusta vailla omin voiminsa raivaamaan
tulevaisuuttaan vieraassa maassa. Siitä voi olla hänelle itselleen
hyötyä -- jos nim. ruumiilliset voimansa kestävät koetuksen -- mutta
viisaasti emme siinä tee. Meitä sanotaan köyhiksi, mutta miten paljon
kykyjä ja taipumuksia olemmekaan siten jättäneet hoidotta -- ja
tuhlanneet!
Koneiden suunnaton runsaus, kaikki tai miltei kaikki täydessä
käynnissä, oli erittäin huomiota kiinnittävää. Parasta tällä alalla,
mitä muuten saa etsiä tuhansista tehtaista, oli koottu tänne yhteen
kohtaan, erääseen saliin eli käytävään, joka pituudessa vetää vertoja
Helsingin pisimmille esplanaadeille. Totta on että monet noista
merkillisistä laitoksista, jotka näyttävät omaavan enemmän järkeä kuin
useat ihmiset, työskentelevät tavattoman hiljaisesti: tunnettuahan on,
että »kaikki suuri toimii hiljaisuudessa». Mutta vaikkapa ei yksikään
niistä olisi synnyttänyt enemmän ääntä kuin suriseva kärpänen, niin
olisi tuon joukon yhteinen ääni kuitenkin pauhannut kuin kosken
voimakas kohu. Myllyt, kehruu- ja kutomakoneet eivät voineet olla
tuotteitaan äänekkäästi kehumatta. Kaikellaisia esineitä loihdittiin
valmiiksi katsojain nähden. Joka koneen luona seisoi työnjohtaja
apulaisineen, toistaen filosoofisella tyyneydellä aina samat vastaukset
yhä uudistuviin samoihin kysymyksiin. Osa valmisteita myytiin sittemmin
vieressä olevassa basaarissa. Toisista merkittiin tilauksia muistiin.
Pikkuesineitä, kuten lasilankaa, nauhanpätkiä ja nauloja, jaettiin
tuhansille ilmaiseksi. Toisia, niinkuin kallisarvoisia itä-intialaisia
mattoja tai monien ahnaiden silmien nähden hiottuja timantteja, sai
ihailla vain koskettamatta. Hassunkurista oli nähdä millaiseen
ahdinkotilaan naiset joutuivat pönkkähameittensa vuoksi noiden monien
vaarallisten rattaiden pyörinässä. Pönkkähamehulluus sai täällä, kuten
muuallakin, rangaistuksensa, sillä suorastaan mahdotonta oli tuossa
tilaavaativassa pukineessa tunkeutua kaikkien uteliaisuuden
ihmeellisimpiä esineitä katselemaan.