Tullimiehen ensimäinen ei-virallinen kysymys, hänen astuessaan laivaan
Gravesendissä, kuului: »minkälainen sato tulee Venäjällä?» Tämä kysymys
uudistettiin varmaankin jonkinlaisella levottomuudella useammassakin
paikassa Englantia. Heinäkuun keskipaikoilla näytti sato toivottomalta
suurimmassa osassa yhdistettyjä kuningaskuntia. Alituiset rankkasateet
olivat vahingoittaneet kasvullisuutta siinä määrässä, että tuskin
uskottiin sen enää voivan kohota ja monin paikoin niitettiin
keskenkasvuinen laiho toivottomasti eläinten rehuksi. Sittemmin oli
joku poutaisempi viikko, joka jossain määrin paransi toiveita; mutta
tulokset jäävät varmasti siinä määrässä alle keskinkertaisen, että
Odessan jyväaitoilla (jos niissä jotakin on) ja suomalaisilla
rahtilaivoilla tulee ensi syksynä olemaan paljon puuhaa nälkäisen
Englannin ravitsemisessa. (Ohimennen mainittakoon että Lontoon
leipurien leipä, vaikkakin nisuista, on jotenkin huonoa, mutta muuten
kyllä terveellistä, koska se leivotaan suureksi osaksi ilman hiivaa).
Tärkeämpää on kuitenkin se tavaton hälinä, minkä »King Cotton»,
Kuningas Pumpuli, nykyään saa aikaan. Puuvillapula on korkeimmillaan;
Manchesterissa on hinta noussut aina yhteen shillinkiin ja kahteen
penceen naulalta, antaen aihetta mitä ihmeellisimpiin keinotteluihin.
Semmoisiin kuuluu että muiden muassa Göteborg jokaisella lähtevällä
höyrylaivalla lähettää puuvillaa Englantiin. Gustaf Vasalla oli
mukanaan kahdeksankymmentäviisi pakkaa. Kuin nälkäinen polyyppi imee
Manchester puuvillaa kaikista maanosista, tulematta silti ravituksi,
sillä lähteen valtasuoni on tukittu. Kehruutehtaat ovat pysäytetyt tai
työskentelevät vain kaksi päivää viikossa. Viheliäisyys tehdaspiireissä
kasvaa päivä päivältä; monet tuhannet leivättömät ovat epätoivon
partaalla. Ei minkäänmoinen yksityinen eikä yleinen hyväntekeväisyys
enää riitä. Keskellä rikasta, kukoistavaa Englantia kaikuu tänä hetkenä
kauhistavia hätähuutoja, ja tämä pula vaikuttaa kaikkiin suuntiin
kaupankin alalla. Ihmeteltävän lujasti järjestetty yhteiskunta kestää
kyllä vielä tätä painoa, niinkuin se on kestänyt lukemattomia muitakin,
mutta pitkälle eivät sen voimat enää riitä -- ei pitemmälle kuin kaksi,
korkeintaan kolme kuukautta, siitä ovat kaikki puolueet ja suunnat
yksimielisiä. Pian kuuluu enää vain yksi ainoa huuto, että Amerikan
sodan täytyy pian loppua, vaikka se sitte maksaisi kokonaisia virtoja
englantilaista verta. Ja siihen voi asiat vielä johtuakkin.
Keskellä tuota yhä kasvavaa pulaa saapui tieto että uniooni-armeija oli
lyöty ja pakotettu luopumaan Richmondin piirityksestä. Huonosti
salatulla riemulla tervehti koko Englannin sanomalehdistö
yksimielisesti tätä uutista sen ensimäisessä, koko lailla liiotellussa
muodossa. Separatisteilla oli sitä ennen monta salaista ystävää: olisi
niin suloista hankkia pelätylle läntiselle kilpailijalle alituinen
vastus rajallaan. Nyt kohosi tuhat ääntä, vakuuttaen että separatistit
taistelivat vapauden puolesta sortoa ja mielivaltaa vastaan.
Orjakysymys, niin sanottiin, oli vain veruke pohjoisvaltioiden väärän
tunkeilevaisuuden tueksi. Nuo äänet tulivat lord Lindsayn kautta
kuuluviin parlamentissa heinäkuun 16 p:nä Englannin, arveli hän,
pitäisi viipymättä ja »ihmiskunnan nimessä» määrätä rauha
Washingtonissa solmittavaksi. Vaivoin kykeni varovainen vanha
Palmerston, ei ehkäisemään, mutta pidättämään sen ilmileimahtamista
sopivampaan hetkeen. Orjuuden alhaiset edustajat, nuo veriset
Charlestonin tyrannit, jotka niin kauvan olivat olleet Euroopan
oikeutetun inhon esineenä, korottaa nyt vapaa Englanti vapauden pyhän
asian marttyyreiksi ja puuvilla, miljoonan nälkäisten vatsain ja
kateellisten kauppamonopoolinharrastajain kannattamana, on kyllin
rohkea tahtoakseen luoda uuden siveysopin, nujertaa oikeudentunnon koko
sivistyneessä maailmassa.
Maailmankaupunkiin tekevät moiset tapaukset valtavan vaikutuksen.
Lontoon mielialassa on jotakin harvinaista, jotakin vakavaa. Se, joka
katselee syrjästä tuota väsymättömästi ahertavaa muurahaispesää, ei
sitä huomaa. Mutta se, joka ottaa huomioonsa parlamentin keskustelut,
pörssin, sanomalehdenlukijat ja Cityssä hyörivät joukot Times-lehden
ilmestymis-aikaan kello yhdeksän aamulla, se huomaa vaikeudetta että
suuren kaupungin hermot vapisevat ja lihakset jännittyvät tulevaa
taistelua odottaessaan.
Woolwichissa valmistetaan yöt päivät todistuskappaleita Englannin
oikeudelle laatia rauhan ehdot, rauhan, joka, jos asia käy sen
toivomusten mukaan, tulisi ainiaaksi palottelemaan ja heikontamaan
amerikkalaisen unioonin. Silloin loppuu kaikki Jonathanveljen haaveilut
lännen maailmanvallasta! Loppuu hänen loistavat toiveensa alottaa uusi
ajanjakso maailman menossa, jossa vanha lahonnut Eurooppa olisi
näytellyt osansa loppuun ja luopunut vallastaan nuoremman,
voimakkaamman sukukunnan hyväksi valtameren tuolla puolen! Loppu
koituisi myöskin mallitasavallalle, kansanvaltaisten mielipiteiden
kannattajain alati ylistämälle luvatulle maalle, joka tästä lähtein
astuisi vanhoja kuluneita polkuja sisällisistä sodista miekkavaltaan ja
miekkavallasta yksinvaltaan! Epäilemättä on Englannissakin miehiä,
jotka pitäisivät sellaista ratkaisua ihmiskunnan onnettomuutena. Suuri
joukko sensijaan, Westendin ylimyksestä aina Lontoon laivatelakan
matruusiin saakka, pitää tänä hetkenä Amerikan nöyryytystä Englannin
voittona. Ja salassa he ajattelevat: meillä on Ranska puolellamme! --
tuo Ranska, jota ylpeä Albion ei milloinkaan ole herennyt vihaamasta,
mutta joka nyt silkkihansikkaalla viihdyttelee sen vanhaa pelkoa ja
kateutta rauhan uneen, hiljaa odottaen sopivaa hetkeä jälleen
nostaakseen haudasta ensimäisen Napoleonin haamun.