Lontoo, heinäkuun 23 p:nä 1862.
Pohjanmeren laaja, autio vedenpinta, niukalti pohjoismaalaisten
purjehtijain kansottama, oli jo takanamme ja nopea höyrylaiva Gustaf
Vasa, jonka kuljettajana oli kapteeni Sjöberg -- yksi Ruotsin
kelvollisimpia ja rehellisimpiä laivapäälliköitä -- tunkeutui varovasti
tuhansien alusten välitse mutaista Themseä ylöspäin. Oli luoteen aika:
laakeilla rantamilla paljastui noin kahdentoista, kuudentoista jalan
korkuinen hiekkaviete, jolta vasta äskettäin oli vesi paennut jättäen
peitteeksi ruman, harmaan liejukerroksen. Oikealla puolella
korvia huumaavaa vasarain ja höyrykoneiden räminää: rautakausi
luomistilassaan; rautalaivoja telakassa, rautapalatseja tekeillä,
määrätyt jälleen hajotettaviksi ja Austraaliaan lähetettäviksi;
kaikenlaisia koneita, jotka huomenna uutteroina työmiehinä lähtevät
kaikkiin maailman ääriin. Vasemmalla Woolwich kuuluisine arsenaaleineen
ja taklauksesta riisuttuine laivoineen, jotka makaavat nyt kuin
siivettömät jättiläiskärpäset odotellen panssarilaivoiksi
uudistumistaan, ja joen rannalla suuri, valkoinen, liputettu
turkkilaisella vaakunalla varustettu höyryfregatti, nykyään Egyptin
varakuninkaan asuntona ja tänään niiden suurenlaisten pitojen
juhlasalina, jotka hän pitää lord Palmerstonin ja Walesin prinssin
kunniaksi. Kanuunat jyskivät paraikaa Woolwichissa: se on Armstrongin
tykistö, jonka useita kippuntia painavat keilamaiset luodit murtavat
monitoorien rautaseiniä. Edempänä Greenwich puutarhoineen, muhkeine
invaliidihotelleineen, vedenpäällisine sairashuoneineen kaikkien
kansojen merimiehiä varten ja tornikronometreineen, jonka mukaan
Lontoossa matkaajat asettavat kellonsa (Lontoo on ajassa puolitoista
tuntia Helsinkiä jälempänä; olemme toki jossakin suhteessa aikaamme
edellä). Vihdoin puristautuvat molempien rantojen huoneryhmät yhä
lähemmäs ja edessämme on ääretön, levoton Lontoo -- jättiläissieni,
joka imee itseensä kaiken maailman rikkauksien ja työteliäisyyden
mehun, titaani joka ojentaa kaikkiin maan ääriin tuhannet kätensä,
milloin tukahuttaen, milloin elähyttäen, milloin houkutellen, milloin
valliten.
Mikä näky! Pitkien palatsirivien, torninhuippujen, kupoolien ja
korkeaholvisten siltojen välitse luikertelee hernerokan värinen virta,
jolla vilisee mastoja ja aluksia ja niiden lomitse pienet puhkuavat
höyryt mennä viilettävät kuin vesihyönteiset joka suuntaan. Ja kaiken
tämän päällä kaartuu taivas niin mustana kuin tuomiopäivänä, ja sumu
sellainen, jommoisen vanhat kuvittelevat vallitsevan maailman rajoilla.
Onko se Lontoonsumua? Onko se kivihiilensavua, tuota joka on mustannut
kaikki rakennukset ja sankarien kuvapatsaat tässä suuressa kaupungissa
ja joka nyt pilvenä samoilee tornien ja huippujen päällä? Ei,
ainoastaan vähäksi osaksi; se on ukkos-ilma, joka kaikkia ihmistöitä
valtavampana puhkeaa maailmankaupungin yli -- »a thunderstorm burst
over London on wednesday», sanottiin sittemmin Times-lehdessä -- se on
elementtien liikuntoa, noiden jotka voivat Kaikkivaltiaan yhdestä
viittauksesta lakaista maailmasta kaiken inhimillisen suuruuden,
ylpeyden, koreuden ja rikkauden, niinkuin ne ennenmuinoin lakasivat
Sodoman, Atlantiksen, Liman ja Lissabonin!
Lontoolle (ja meille) onneksi ei tällä kertaa sattunut sellaista
tapausta. Että _kerran_ on niin tapahtuva, että kerran on tuleva
päivä, jolloin ylpeä Ilion raunioiksi sortuu, se on tunne, jota luulen
monen kanssani tuntevan luodessaan ensi silmäyksen Lontooseen, sillä
juuri maailman suurimmat ja voimakkaimmat ovat aina vaarassa joutua
»jumalien kateuden esineiksi». Mutta milloin tämä katoovaisuuden laki
toteutunee, se on vuosisatojen arvotus; jätämme sen asian kajoomatta.
Scandinavian hotellista (Minories Circus 1, City) -- jota sopivan
asemansa, ruotsalaisen palvelijakuntansa ja kohtuullisten hintojensa
vuoksi syystä voi suosittaa vaatimattomille suomalaisille
matkustajille, varsinkin jos eivät taida täydellisesti englanninkieltä
-- lähdemme nyt retkeilyillemme Lontooseen, riistääksemme kiitävältä
hetkeltä yhtä ja toista meitä eniten viehättävää. Lähetän tässä
muutamia katkonaisia kuvauksia, jotka eivät pyri esiintymäänkään muina
kuin tilapäisen suurkaupungin-katselijan hajanaisina havaintoina.
Kaikinpuolinen Lontooseen tutustuminen vaatii vuosikausia; mutta
matkailija, joka ei ole kyllin rohkea tahtoakseen kaikkea tietää,
kaikkea ymmärtää ja kaikkea arvostella (mikä on varsinkin saksalaisten
ja ranskalaisten varmankomea tapa, kunhan vain ovat hiukankaan pintaa
haparoineet) voi rauhottua tietäessään, että Lontoota on sekä
kirjallisuudessa että sanomalehdistössä kuvanneet lukemattomat
taitavammat kynäniekat kuin hän. Ennenkuin kuitenkaan ryhdyn
kiinnittämään paperille päivän hyörinässä ylinnä ajelehtivia aineksia,
aijon muutamin harvoin piirtein luoda kuvan juuri nykyhetkestä, koska
sen tunnelman aiheet pikemmin vanhettuvat ja koska koko Lontoon
nykyinen mieliala riippuu siitä.