Minun täytyy olla lyhytsanainen ja tuhlata muutamiin riveihin
kokonaisen kirjan ainekset. Kas tässä muutamia sanoja tuosta kauniista,
rakastettavasta Kööpenhaminasta.
Eräänä aamuna läksin kello kahdeksan pikajunalla Berlinistä, saavuin
kello 3 i.p. Hamburgiin, kello 4 ajurilla Altonaan, kello 7 junalla
Kieliin, menin illalla kello 9 »Zephyr» laivaan, saavuin kello puoli
viisi seuraavana aamuna Korsöriin, läksin seitsemän-junalla Seelantia
samoomaan ja saavuin kello 10 a.p. Kööpenhaminaan, kulettuani
kahdessakymmenessäkuudessa tunnissa kaikessa mukavuudessa hyvinkin
seitsemänkymmentäviisi ruotsin penikulmaa maitse ja meritse. Tämä
jonkunlaisena esimerkkinä siitä, miten nopeaan nykyään matka suoriutuu,
ja suoriutuu kai myöhemmin vieläkin nopeammin.
Kiitävästä junasta katsoen on Holsteini viljava, yksitoikkoinen
tasankomaa, jossa on tiheään maalaistaloja ja aateliskartanolta. Kiel
sijaitsee kauniilla paikalla ja muistuttaa suuresti Helsinkiä. Seelanti
on milloin tasaisempaa, milloin yksitoikkoisempaa ja milloin
viljavampaa kuin Holsteini. Mutta se on kuitenkin ihana saari, jonka
näkeminen hipoo silmää ja sydäntä. Vihreys on niin mehevää,
pyökkimetsät niin lehteviä, kylät niin hauskoja, että oikein mieltä
lämmittää. Ja perin hyväntahtoinen, ilomielinen sekä hiukan
proosallinen Tanskan kansa, joka kuitenkin on synnyttänyt suuria
miehiä, urhoollisia sotureita ja eteviä taiteilijoita, ollen yksi niitä
kansoja, joita täytyy siihen tarkemmin tutustuttuaan sekä rakastaa että
kunnioittaa, ellei ole schleswig-holsteinilaisena pureskellut
tanskalaisia herneitä Idstedin luona -- aber darum keine Feindschaft!
Suomalaisella on erityinen syy tarkastaa mielenkiinnolla ja
ystävyydellä Tanskaa ja tanskalaisia. Se ei ole väkirikkaampi kuin
meidänkään kansa ja sen isänmaa on koko joukon pienempi. Mutta sillä on
kuitenkin ikivanha historia, täynnä urotekoja ja monenmoisia vaiheita,
korkealle kehittynyt viljelys ja korkea sivistys, rikas kirjallisuus,
monessa suhteessa kukoistava taide ja vankka kansallistunto. Tähän
vertailuni jo päättyköönkin, enkä luule olevani tietämätön syistä ja
seurauksistakaan. Herra on jakanut kansojen osat eri lailla, mutta
kaikkien sydämiin on Hän painanut saman pyrkimyksen täydellisyyttä ja
valoa kohti, joten kaikkien lopullinen päämäärä on yhteinen.
Kun tulemme Pariisista, Berlinistä ja Hamburgista, tuntuu tuo hyvä
Kööpenhamina miltei pikkukaupungilta. Ei sentähden, ettei kaupungin ala
olisi jotakuinkin laaja -- ei kuitenkaan laajempi kuin että hyvin
ennätämme kävellä noin kolmessa neljännestunnissa Vesterportista
Österportiin -- vaan pikemminkin sen suhteellisesti koruttoman
rakennustavan ja tapojen ja laitoksien vanhanaikaisen yksinkertaisuuden
vuoksi.[22] »Kongens nye torv» kadottaa kokonaan arvonsa
Jungfernstiegin rinnalla; toiset, kuten museo ja teaatteri, ovat
rakennustaiteellisessa suhteessa rumia, ja kaupungin harvat kauniit
rakennukset, kuten Christiansborg, Amalienborg ynnä muut, ovat
likistetyt muiden väliin, jotka riistävät niiltä vapaan näköalan.
Muukalainen hakee turhaan monien pitkien katujen varsilta noita
kimmeltäviä myymälöitä, upeita kylttejä ja yleensä sitä loistavaa
ulkokuorta, jota muualla kohtaa joka askeleella. Sen sijaan hän tapaa
vaatimattomia kauppapuoteja,[23] rehellisiä käsityöläiskylttejä,
»Rödgröd med flöde», »Frokostbevertning», »Her faaes kolde spise», »Her
forfaerdiges handsker» ja niin edespäin, ja niin hän menee sisään,
herkuttelee erinomaisella puurolla, ostaa itselleen »pelsefrakin» tai
»mustan hameen», ja on tyytyväisempi kuin monessa hienommassa
kaupungissa, kunhan vain kerran tottuu oloihin. Naivius on todellakin
suuri; luemme esimerkiksi aivan kapealla vallikäytävällä: »kun for
gaaende», ja »Ophelia»-laivalla oli ilmotustaulu: »ild maa ikke bruges
undtagen i dampmaskinen». Jonkunlainen juhlallinen täsmällisyys
kanssakäymisessä on yhtä huvittava. Kun kadulla kulkeva haluaa sytyttää
sikaarinsa toisen sikaarista, syntyy heidän kesken säännönmukaisesti
seuraava keskustelu: Tör jeg spörge Dem dersom De kunne assistere mig
lidt ild af Deres cigar? -- Med megen förnöjelse. Vaer saa artig! --
Jeg takker Dem for Deres opmaerksomhed. -- Ingen aarsag.
Lyhyesti, tuo vanhanaikaisuus niin yhdessä kuin toisessa pistää alussa
räikeästi silmään eikä suo Kööpenhaminalle sanottavaa arvoa niiden
silmissä, jotka mittaavat paikkakuntia ja ihmisiä ulkokuoren mukaan.
Mutta noiden omituisuuksien ohessa, noiden ihmisten ja asumusten
keskuudessa tapaa muukalainen pian niin paljo todella arvokasta,
niin paljo rehellisyyttä sydämen hyvyyteen ja sangen terävään
käytännölliseen älyyn yhtyneenä, että hän miltei katuu sitä viatonta
naurua, minkä tuo vaatimaton ulkomuoto ja huvittavat pikkuseikat ovat
hänessä synnyttäneet ja johon näiden Holbergin maanmiesten erinomainen
huumori jopa itse kielikin näyttää oikeuttavan. Lienee harvoja
pohjoismaalaisia, jotka eivät pian tuntisi Kööpenhaminassa miellyttävää
_viihtymisen_ tunnetta -- se on oikea sana -- jota he turhaan ovat
hakeneet uudenaikaisemmasta ympäristöstä, tunnetta jota vielä vahvistaa
tuttujen ja tuntemattomien muukalaiselle osottama koruton
hyväntahtoisuus ja vieraanvaraisuus sekä monet Kööpenhaminan
taideaarteet ja historialliset muistot. Suurempaa aatteellista
innostusta, kuin mitä Tanskan kansa tavallisissa oloissa osottaa, tapaa
kyllä monin paikoin muualla; mutta jos tarkastamme mitä se on ja mitä
se on suuruuteensa ja varoihinsa nähden aikaansaanut, täytyy meidän
sanoa sitä harvinaiseksi kansaksi, joka niin hyvin luonteen kuin
älyllisten lahjojen puolesta on asetettava parhaimpien rinnalle.
Thorvaldsen on meille näyttänyt miten suuri henki saattaa kohottaa
kokonaisen kansan. Hänen museonsa on yhdellä kertaa kohottanut
Kööpenhaminan taiteen alalla ensiluokan kaupungiksi; siellä ei tapaa
enää poikastakaan, joka ei tuntisi hänen nimeänsä ja olisi siitä
ylpeämpi kuin muinoin ateenalaiset Feidiaastaan. Museon sisus korvaa
runsaasti sen ulkoisen vaatimattomuuden. Kaikki yhteensä muodostavat
mestarille ihanan hautakammion; hän itse lepää töittensä keskellä
vapaan taivaan alla. Jos se lienee ollut arkitehdin ajatus,[24] niin
hänen kuvansa ansaitsisi tulla suruharsoin peitetyksi hänen täältä
erotessaan, sillä se on suuri ajatus, samoinkuin Ehrensvärdin hauta
Viaporissa, jopa sitäkin onnellisempi. Mestari ei ole kuollut, vaikka
marmori peittää hänen katoovaisen ruumiinsa. Nuo kuolemattomat teokset
hymyilevät häviölle. Sinä katselisit niitä yhä uudestaan ja uudestaan,
sillä niihin emme väsy, ja ne vain kirkastumistaan kirkastuvat! On
ihmeellistä nähdä kuinka antiikin suureen rauhaan on tunkeutunut
uudenaikaisen, kristillisen taiteen lämpö. Tuntuu kuin olisi kaikki se
rajaton kauneus, jonka plastiikka sitä ennen on kaikkina aikoina ja
kaikissa muodoissa esiinloihtinut, ainoastaan maaliin hapuilemista, kun
sen sijaan maali täällä on jo saavutettu. Euroopan toiset suuret
kuvanveistotaiteen mestariteosten museot sisältävät ihania
yksityisosia, erinomaisia mutta irtonaisia plastillisia ajatuksia,
rohkeita mutta yhtenäisyyttä vailla olevia taltaniskuja Prometheuksen
kalliosta: _täällä_ yksin on kauneus kokonaisena tavattavissa.
Seuraamme Thorvaldsenia hänen ensimäisistä piirustuksistaan aina
viimeisiin luomiinsa, joiden valmistumisen kuolema keskeytti. Se on
maailmanvallottajan ura; hän on pakottanut aineen alistumaan hengen
palvelukseen; se kuulee loihtijan ääntä, kohoo pystyyn, saa elämää ja
henkevyyttä; Thorvaldsenin käsissä kivi hengittää; se on paljo, mutta
sen ovat muutkin saaneet aikaan ennen häntä. Mutta hän on tehnyt
enemmän, hän on loihtinut kiven rakastavaksi, ja siihen ei kukaan
kuolevainen ennen häntä ole kyennyt.
Voin kertoa ainoastaan näiden kuvien ensi vaikutuksen; myöhemmän
suhteen jään sanattomaksi. Ne kaikki ovat valetut kauneuden puhtaisiin,
sopusointuisiin muotoihin; ne kaikki ovat neron vapaita, voimakkaita ja
kuitenkin nöyriä tuotteita. Mutta ne herättävät katsojassa eri
tunnelmia. Kun astumme etehisen jättiläiskokoisten kipsikuvien keskelle
-- siellä Copernicus selittää tähtien ratoja, siellä Gutenberg heittää
valonlieskan maailman pimeyteen, Poniatovskyn katse vielä kuolemassakin
etsii rakastettua synnyinmaata -- siellä sanomme itseksemme: _täällä
asuit suuruus!_ Mutta taasen, kun näemme pienissä huoneissa
antiikkisen kauneuden koko viattomuudessaan, Heben, Hylaan,
paimenpojan, tuon paimentytön, joka löytää amoriineja täynnä olevan
linnunpesän, ruhtinatar Bariatinskan, joka samoin kuin Poniatovsky on
pulpunnut aikamme kuumimmasta sydänverestä ja jota emme milloinkaan
unohda; kun näemme kaikki nuo ja monta muuta, joita ei nyt kannata
luetella -- silloin sanomme: _täällä asustaa sulo!_ Ja kun sitte
astumme Kristus-saliin ja näemme vapahtajan kahdentoista apostolin
ympäröimänä, kaikki yhdeksän jalan korkuisia, ylevän kauniita, täynnä
hartautta ja marmorikasvoissaan ikuisuuden leima -- silloin sanomme
itseksemme: _täällä asuu rakkaus!_ Silloin olemmekin lausuneet
kaikkein korkeimman. Korkeampaa maalia ei taide voi itselleen asettaa.
»Suurin», sanoo Paavali, »suurin näistä kolmesta on rakkaus!»
Thorvaldsenin museosta tahdon vielä lisätä että sen rakensi vuosina
1839-1848 Kööpenhaminan kaupunki, kolmanneksi osaksi kootuilla
varoilla. Sen eriskummainen muoto -- kaksikerroksisten matalain
huoneiden ympäröimä avonainen nelikulmio -- ilmaisee sen olevan
tarkotetun samalla mestarin haudaksi; sillä sekä rakennustyyli että
koristeet ovat lainaa muinaiskreikkalaisista ja etrurialaisista
hautarakennuksista. Suurimman osan 468:sta taideteoksestaan on
Thorvaldsen itse testamentin kautta lahjottanut synnyinkaupungilleen;
muut on myöhemmin hankittu. Sitäpaitsi sisältää museo antiikkisia
kuvanveistoksia, tauluja, vaskipiirroksia ynnä muuta vähemmän tärkeätä.
Vuonna 1844 laskeutui suuri kivenhakkaaja itse lepoon marmorin alle, ja
neljää vuotta myöhemmin, syyskuun 17 p:nä 1848, avattiin Tanskalle ja
maailmalle hänen kuolematon hautansa.
Jos tahdomme nähdä ylevää kristillistä taidetta, pitää meidän käydä
Fruekirkessä keskiviikon jumalanpalveluksessa, jolloin seurakunta ei
ole niin lukuisa, että se estäisi yleiskatsausta. Tiedän kyllä että
Jumalaa voimme palvella yhtä todellisesti kaikkialla, jopa
yksinkertaisimmassa puukirkossa; mutta semmoista hartautta kuin
Fruekirke eivät kykene monetkaan temppelit herättämään. Se on ankarasti
protestanttinen pyhättö, niin erittäin yksinkertainen, että se näyttää
miltei köyhältä tullessamme koristetuista katoolisista kirkoista. Sen
ainoat koristukset, lukuunottamatta kahtatoista terrakottakuviota, on
neljätoista suurta marmorikuvapatsasta, Kristus-salissa olevain
jäljennösten alkuteokset, nimittäin ylimpänä alttarin luona vapahtaja,
alttarin alapuolella hurmaavan kaunis kasteenenkeli polvistuneena,
simpukka ojennetussa kädessään, ja sitte kuusi apostolia kirkon
keskikäytävän kummallakin puolella. Kun virret soivat Jumalalle
ylistystä ja siunaukset rukouksen siivillä liitelivät noiden mykkien
kuvien ympärillä, tuntui kuin he olisivat eläneet. Vapahtajan puoleksi
kumartunut pää kohoutui, hänen avonainen sylinsä avartui, apostolein
rinta kohosi heidän pitkien viittojensa alta ja kasteenenkeli painoi
vieläkin nöyrempänä autuaat kasvonsa loppumattomaan rukoukseen.
Thorvaldsenilla on yksi virhe, ja se on se että siirrymme hänen
teostensa äärestä jotenkuten välinpitämättöminä Kööpenhaminan muita
taideaarteita tarkastamaan. Christiansborgissa on kuitenkin hyviä
tauluja, jotka kuuluvat alankomaalaiseen kouluun; taideakatemiassa ja
Rosenborgissa on huomattavia kokoelmia. Mutta se kokoelma, joka lähinnä
marmoriväkeä ehkä eniten vetää puoleensa pohjoismaalaisen huomiota, on
toista lajia, nimittäin pohjoismaisten muinaisjäännösten (oldsager)
kokoelma Christiansborgissa. Ruotsalaiset samanlaatuiset kokoelmat ovat
jotenkin runsaat, mutta luulen että tanskalaisten on etevämpi.
Yksitoistatuhatta muistoesinettä, aikoja sitte unohdettujen sukupolvien
jättämiä, yksinkertaisesta nuolenkärjestä aina taidokkaasti
valmistettuun kultakruunuun, kivi- ja pronssikausista aina keskiaikaan
ja renesanssiin, on täällä tieteellisesti järjestettynä ja vieraalle
annetaan selityksiä erinomaisella kohteliaisuudella. Meillä on
Helsingissä herra Holmbergin järjestämä pieni samansuuntainen alku.
Kunpa siitä tulisi jotain enempääkin, sillä siten tarttuisimme käsin
historiaan.
Uusi yliopistorakennus[25] Christiansborgin vastapäätä on kaunis talo
keveine portaineen ja eteishuoneineen, muistuttaen Suomen yliopistoa,
jonka puhdasta, yksinkertaista, valoisaa tyyliä emme saata kyllin
korkealle arvostella. Kööpenhaminan tuhat iloista ylioppilasta oli
paraikaa oravanpyynnissä Seelannin ja Fyenin pyökkimetsissä. Yleensä
puhaltaa Kööpenhaminassa raittiimpi merituuli kuin moni sellainen voisi
uskoa, joka on tutkinut Holbergiä ja kuunnellut laivuritarinoita.
Siellä, kuten muuallakin, alkaa vilkkaampi, heränneempi aika
perustuslaillisen yksivallan turvissa, joka yhdistää vapauden ja lain
-- asia, josta ehkä on tarpeen mainita tämän alkukuvauksen yhteydessä.
Myöskin Kongens nye torvin varrella oleva teaatteri, dramaattisessa
vaikkei rakennustaiteellisessa suhteessa yksi Euroopan parhaimpia, oli
suljettu. Sievässä puutarhassaan, itse istuttamiensa ruusujen
ympäröimänä, nautti nyt tämän teaatterin ja koko pohjoismaiden etevin
näyttelijätär kesän suloa, sillaikaa kun hänen miehensä, saman
teaatterin nykyisen suuruuden luoja, työhuoneessaan suunnitteli
uutta ihastuttavaa huvinäytelmää. Rouva Heiberg lausui hartaasti
haluavansa käydä Suomessa, »nähdäkseni -- sanoi hän verrattomalla
veitikkamaisuudellaan -- ihmisiä, jotka ovat omaa lajiaan eivätkä aivan
samallaisia kuin kaikki muut». Vastasin että olemme suljettu,
yksinkertaisiin kansiin sidottu kirja, johon ei vielä kukaan vieras ole
huolinut kurkistaa muuanne kuin nimilehdelle; mutta hän »oli kuullut
niin paljo hyvää Suomesta, hän tahtoi niin mielellään nähdä tämän
maan». Siihen vastasin että hänen nimensä ei ole tuntematon meidänkään
keskuudessamme ja että hänet meidän rannoillamme toivotettaisiin
sydämellisesti tervetulleeksi. Ainakin Helsinki on täyttävä tämän
lupauksen, jos rouva Heiberg sitä kunnioittaisi jollakin
kesävierailulla.
Kööpenhaminassa asuva Kellerman ja rouvansa puhuivat niinikään
lämpimästi Suomesta. Toivon että pian saamme jälleen nähdä nuo
rakastettavat taiteilijat.
Ainoastaan Tivolissa oli kesäteaatteri, joka esitti pantomiimeja
ja pieniä baletteja. Tätä Vesterportin luona olevaa laajaa laitosta
on kiitetty laatuaan ensimäiseksi, ja sen kiitoksen se kyllä
ansaitsee. Kaikki kansanluokat, etenkin alemmat, löytävät siellä
mieleistään huvitusta. Luisuratoja, karuselleja, maaliinheittopöytiä,
pilkkaanammuntapaikkoja, voimanmittaajia, keinuja, papukaijoja,
apinoita, leijonia ja karhuja, ilotulituksia, basaari pikkumyymälöineen
ja halpoine tavaroineen, kaikenlaisia ravintoloita, harpunsoittajia,
torvisoittoa ja kauniissa konserttisalissa Lumbyen kuuluisa soittokunta
-- kaikkien niiden kesken sopi valita puolta pienemmällä maksulla, kuin
mitä meillä suoritetaan missä tahansa keskinkertaisessa ravintolassa.
Ja tuo kaikki oli samassa vapaata ja hyvin järjestettyä. Niinä kuutena
iltana, jolloin kävin Tivolissa, en nähnyt lainkaan sellaisia
meteleitä, joita meillä sattuu niin usein suurissa, sekalaisissa
kansankokouksissa, en askeltakaan yli sopivaisuuden rajan, en ainoataan
riitaa, en yhtäkään, joka olisi nauttinut väkijuomia liiaksi. Se on
kaunis kiitoslause Kööpenhaminan alemmista asukaspiireistä, mutta se
osottaa samalla mitenkä terveellinen vaikutus sopivilla kansanhuveilla
on, jotavastoin meillä työväenluokka alati ajetaan kapakoihin
sulkemalla se pois kaikista muista huveista.
Jos Kööpenhamina pääkaupunkina näyttää hiukan vaatimattomalta
tullessamme Hamburgista ynnä muista suurista kaupungeista, niin on
luonto sen sijaan ympäröinyt sen tuhlaavalla ihanuudella. Sen vanhat
vallit ovat mitä ihanimpia kävelypaikkoja. Oltiin juuri repimäisillään
Nörreportia ja lapset pyysivät perhosia samoilta valleilta, joiden
rintaan ennen muinoin Kaarle X:nnen rohkeat kuulat voimattomina
sinkoilivat. Satamansuu sekä satama mastometsineen, Rosenborg,
Frederiksberg, Charlottenlund, Dyrehaven ja taustalla sininen meri
valkoisine purjeineen -- ihastuttavat ovat tosiaankin nämät vihreyden
ja aaltojen muodostamat puitteet. Läksin eräänä sunnuntai-iltapuolena
Dyrehaveniin; sinne on koko taival, mutta tie kulkee pitkin rantaa
tarjoten mitä vaihtelevimpia ja iloisimpia näköaloja. Kukapa ei tuntisi
Dyrehavenia! Eikö jokainen ole lapsuudessaan kuullut sitä kiitettävän
iloisista iloisimmaksi! Ja vielä se on Dyrehaven entisellään,
huolimatta siitä että Tivoli pitkin viikkoa houkuttelee luokseen sen
vieraita ja vaikka Bellevue ja Klampenborg sen rinnalla komeilevat
uudenaikaisempine tyyleineen. Vielä juovat ihmiset »Kirstin Pils
kildestä» kirkasta kristallia; vielä pyörivät siellä nuorukaiset ja
neitoset »skovbalissa» sydän riemua täynnä; vielä siellä esiintyvät
pohjoismaalaiset noitatemput ja tanskalaiset tempuntekijät; vielä
ojentaa puujalkainen sotavanhus kulunutta hattuaan, vaikka hänen
jalkansa jäi Fridericiaan eikä 1807 vuoden laivastoon ja vaikka hänen
laulunsa nykyään on »Den tappre landsoldat». Vielä virittää pelimanni
viuluaan, ja temppuilija jäljittelee lintujen piipitystä, ja reippaat
pojat »löbe kap om to mark og en örefigen». Vielä paistetaan ulkona
nurmikolla vohveleita, ja teltat ja kojut tarjoovat rehtiä
piparikakkujaan, ja mummot ja lapset tarjoovat kaupaksi kirsebaerejä
ja jordbaerejä -- ja merimies lyhyine piippuineen ja porvari
espanjalaisine ruokokeppineen ja Amagerin-tyttö kirjavine pukuineen
tungeskelee alati siellä, missä on kaikkein hauskinta. Sanalla sanoen,
siellä on kansanelämää ja iloa; siellä esiintyy vielä sama kirjava
kuva, josta Andersen on kirjottanut ja Christian Winther laulanut ja
jonka kesken oikea kööpenhaminalainen paraiten viihtyy. Klampenborgissa
oli sinä iltana »skovfest» laulajaisineen, bengaalitulineen,
pantomiimeineen ja kuvaelmineen, ja myöhään illalla palasin takaisin
eräissä noissa kahdentoista istuttavissa korivaunuissa, jotka kulkevat
sunnuntaisin kaupungin ja Dyrehavenin väliä. Takanani istui muuan
kunnon nahkuri kahden hyvinvoivan tyttärensä kera. Nahkurin pää
nyökähteli myötänään, mutta tytöt lauloivat kilpaa koko matkan ja
vaihtoivat pisto- ja leikkisanoja vastaantulijoiden kanssa. Heillä ei
ollut aikaa nukkua, heillä oli niin hauskaa, olivathan olleet
Dyrehavenissa.
Eräänä päivänä seisoin Kolminaisuudenkirkon pyöreässä tornissa, samassa
johon Pietari suuri on ratsastanut aina tornin kattoreunukseen saakka,
sillä siellä ei ole portaita, vaan ainoastaan sileä, leveä, ylös
torniin johtava kierteiskäytävä. Observatorio oli samassa tornissa,
mutta sen kaukoputkia ei tarvittu; koko Tanskan pääkaupunki, koko
kaunis seutu huvilinnoineen ja puutarhoineen, oikealla Amager,
taivaanrannalla Itämeren laaja pinta ja Ruotsin ranta, levisihe
kirjavana tauluna tornin ympärillä. Tunnustan että se oli suloinen
näky, joka ei hevin mielestä haihdu, eikä suinkaan tarvitse olla
tanskalainen eikä kööpenhaminalainen tunteakseen sydämensä laajenevan
ystävyydestä ja hyväntuntemuksesta. Tuota nähdessä tuntuu kuin nousisi
ympäristöstä korkeuteen ajatus: Jumala sinua siunatkoon vihreine
saarinesi, sinä rehellinen, urhoollinen Tanskan kansa, ettei meren
aallot sinua milloinkaan huuhtelisi kukkivilta rannoiltasi!
Eräänä iltana seisoin Klampenborgin niemellä. Hämärän varjot lankesivat
jo lehteviin pyökkeihin, illan kuu kohosi puiston yli hopeoiden
Itämeren laajaa, kirkasta pintaa, joka pienin kumaraselkäisin
mainingein kostutti Seelannin vihreitä rantoja. Yksinäinen huilu
soitteli kukkulalla tanskalaista kansansäveltä ja etäämpänä hohtivat
Kööpenhaminan tulet. Kaikkialla vallitsi rauha, viattomuus ja ihanuus.
Se oli liikuttavan kaunista; ne olivat pienen, onnellisen Tanskan
jäähyväiset!
Sitte keinuin Itämeren portin Juutinrauman kautta Kattegattiin,
Pohjanmeren hyökyaaltoihin; nousin maalle Helsingborgissa,
Halmstadissa, Varbergissä ja ahkerassa Göteborgissa; ihailin Ruotsin
sininauhaa: kiitettyä kanavaa, Trollhättanin voimakasta putousta,
Veneriä ja Vetteriä, Motalaa, Vretaa, Södertelgeä ja kaunista Tukholmaa
-- josta kaikesta olisi paljonkin sanottavaa. Kun viimeksi näin
Tukholman vuonna 1843, karautti vielä vanha Kaarle Juhana nuorukaisen
notkeudella Ladugårdsgärdetin yli, tarkastaessaan viimeisen kerran
joukkoja kruununprinssin syntymäpäivänä. Nyt hän istuu yhtä ylpeänä,
mutta liikkumattomampana, pronssiin valettuna Nya slussenin luona ja
»nuorisonruhtinas», hänen jalo poikansa ja seuraajansa, on jo tullut
vanhaksi, mutta hänen ympärillään on vanha Ruotsi nuortunut, sen kauvan
uinuneet voimat heräävät ja uusi aika tekee tuloaan pohjolaan.
Lontoon-kirjeitä 1862.