Rakastettavinkin kärsivällisyys, sellainen kuin sinun, hyvä Betty, voi
vihdoin loppua. Vedottuani siihen noin viidentoista kuukauden ajan,
täytyy minun nyt vapauttaa sinut enemmästä vaivautumisesta näiden minun
itämerenkuvausteni suhteen. Ellei se johtuisi tarpeellisesta säälin
tunteesta, en tiedä miksi en näitä kuvauksia voisi jatkaa vielä toiset
viisitoista kuukautta; niin tyhjentymättömiä ovat nuo milloin ihanat,
milloin uudet, milloin opettavaiset taulut, jotka näyttäytyvät
katsojalle Euroopan suurissa sivistysmaissa yhdeksännellätoista
vuosisadalla. Myönnän että luovun siitä vastahakoisesti, sillä moni
epäselväksi himmennyt kuva kirkastuu jälleen, kun sen kiinnittää
paperille ystävää varten, ja moni ajatus, joka on uinunut ensimäisten
vaikutelmien hämärään kätkettynä, herää valveille ja saa selvemmän
muodon, kun se on tehtävä muille ymmärrettäväksi. Toiseksi on asioiden
sisäinen puoli pääasia, ja kaikki riippuu siitä, että käsitämme sen
selvästi, varmasti ja yleispätevästi; mutta niin tapahtuu harvoin
ollessamme pyörteen keskellä, joten sellaisen matkan hyöty riippuu
paljon siitä selvyydestä, minkä perästäpäin onnistumme noista sekavista
mielteistä saamaan.
Kuinka paljo onkaan vielä muistelemista ja kertomista tuosta samaisesta
Pariisista! Olin aikonut viedä sinut Collège de Franceen ja Nisardin
luennoille; erään pariisilaislyseon tutkintoon kahdensadan univormuun
puetun koulupojan keskelle; suureen 800,000-niteiseen kirjastoon;
Palais de justiceen kuullaksesi erään myrkyttäjän kuulustelua.
Olisimme sitte kuunnelleet erään konservatoorion konserttia, jossa
yhdeksänkymmenen ankarasti tutkitun soittotaiturin orkesteri sekä yhtä
monen täysinkehittyneen laulajan ja laulajattaren kööri yhdessä
esittivät Beethovenin c-moll-symfoniaa, Haydnin kansanhymniä,
katoolilaista virttä, Spontinin Vestalia, Weberin Oberonia, Grétryn
Chant d'Anacréonia ja Mendelsohnin Kesäyön unelmaa. Olisimme käyneet
Luxembourgin taulukokoelmissa ja pysähtyneet katselemaan Horace
Vernetin Judithia, Delacroixin Scion verilöylyä ja Danten
tuonelanmatkaa, tahi Couturen ihmeteltävää Rooman häviötä tai Müllerin
liikuttavaa hirmuhallituksen viimeistä uhria, jossa André Chénierin
silmät seuraavat meitä minne ikänä menemmekin. Emme olisi laiminlyöneet
kauniitten taiteiden palatsia lukemattomine muistomerkkeineen,
hautapatsaineen, veistokuvineen ja tauluineen. Olisimme katselleet
Ivanhoen turnausleikkejä, jolloin Hippodromissa esiintyy sata
taideratsastajaa keskiaikaisessa komeudessa. Olisimme katselleet
Elyséen kenttien luona olevaa dioraamaa, jota on pidetty maailman
parhaimpana. Olisimme hankkineet itsellemme pääsyn laupiaitten sisarten
_crècheen_ eli lastenseimeen S:t Antoinen esikaupungissa, tuohon
kapalolasten kokoelmaan, kehto kehdon vieressä. Olisimme viettäneet
yhden aamupäivän Halles centralesin kirjavien joukkojen keskellä taikka
katselleet noita kallisarvoisia vesijohtoja, jotka avaavat juoksevat
suonensa joka talossa ja kadunkulmassa. Olisimme laulaneet »Maamme
laulun» eräänä juhannuspäivänä Palais Royalissa, tai jonakin iltana
hurmaantuneet Boulevard des Italiensin varrella olevien kahviloiden
satumaisesta loistosta. Olisimme ottaneet vaunut ja ajelleet Boulognen
metsään jonakin iltapäivänä neljän ja kuuden välillä, kun hienosto on
ulkona kävelemässä, ja olisimme vertailleet sen keinotekoista,
kaivettua järveä joutsenineen, veneineen ja höyrylaivoineen meidän
pohjoismaisiin todellisiin järviimme, joissa niinikään joutsenet uivat,
mutta ainoastaan keväällä jääkappaleiden keskellä... Mutta miksi
mainita kaikkea tuota ja vielä muutakin, joka kuitenkin todellisuudessa
voittaa rohkeimmatkin kuvaukset?
Tahdon ainoastaan lisätä muutamia sanoja tämän leiskuvan
vallankumousten pesän tulenaroista aineksista, jotka niin usein ovat
Eurooppaa värisyttäneet. Ranskalaisten luonteessa on jotakin ulospäin
suunnattua ja ulospäin pyrkivää, jonkatähden myöskin ulkopuoli, pinta
ja muoto näyttelee siellä suurta osaa. Ranskalainen uneksii aina
maailmanvallotusta, ja jos hän ei sitä saavuta, niin hän haluaa ainakin
häikäistä, loistaa, hämmästyttää ja vetää puoleensa. Samasta syystä
kääntää Pariisin yhteiskunnallinenkin elämä loistavimman puolensa
ulospäin. Koti on siellä ainoastaan paikka, jossa levätään kodin
ulkopuolella vallitsevasta melusta. Minulle on kerrottu että rikkaat ja
ylhäiset elävät nykyään sangen yksinkertaisesti omassa kodissaan sekä
tyytyvät vähempään huonemäärään kuin varakas käsityöläinen Suomessa tai
Ruotsissa. Mutta niin pian kuin on kysymyksessä _itsensä
näyttäminen_, olkoonpa se juhlassa, tanssiaisissa tai julkisessa
elämässä, silloin on ylellisyydellä tuskin rajoja. Nykyinen hallitus on
antanut loisteliaisuudelle yhä suurempaa yllykettä kolmesta syystä:
ensiksikin herättääkseen itse kunnioitusta, toiseksi antaakseen hyville
pariisilaisilleen ajattelemisen aihetta ja kolmanneksi kannattaakseen
Pariisin teollisuutta, joka elää paraastapäästä ylellisyystavaroiden
valmistamisesta. Tämä suunnitelma on niin loistavasti onnistunut, että
järkeviä pariisilaisia itseäänkin pelottaa. Toinen juhla pyrkii
voittamaan toisen loistossa, toinen puku toisen suunnattomassa
tuhlauksessa. Muotiliikkeet, silkkitehtaat ja kultasepät tuskin enää
voivat valmistaa niin kalliita esineitä kuin vaaditaan; kaikkien viiden
maanosan herkut tuskin enää riittävät ylellisyyttä tyydyttämään;
kauppapuodit, joita kaikkialla koristaa peilit ja kristallit, tuskin
enää kykenevät asettamaan loistavia tavaroitaan kyllin edulliseen
valoon. Tämän ärsyttävän ylellisyysnäytelmän näkee köyhä, usein
leivätön työmies joka päivä silmäinsä edessä. Joka päivä hän näkee
jossakin vietettävän tuhlaavaa juhlaa, missä tämän maailman onnelliset
nauttivat yltäkylläisyyden hekumaa. Joka päivä hän näkee boulevardien
ja Elyséen kenttien vilisevän kullattuja ajoneuvoja ja hohtavia pukuja.
Joka päivä hän kulkee loistavien kahviloiden ja muotikauppojen ohi ja
sivuuttaa rahanvaihtajien konttoreja, joissa on korkeat latajaat
kultarahoja ikkunoissa, ja herkkukauppoja, joissa kaikenlaiset
ylelliset herkkupalat ärsyttävät hänen nälkäistä vatsaansa. Ja kun hän
sitten palaa viheliäiseen asuntoonsa -- sillä useimmat Pariisin
työmiehet asuvat huoneiden puutteen vuoksi ahtaissa, kelvottomissa
asunnoissa ja monilla tuhansilla ei ole ensinkään asuntoa, vaan
jättävät lapsensa _crècheen_ ja syövät ja nukkuvat itse yleisissä
laitoksissa -- silloin johtuu alati hänen mieleensä tuo viekotteleva
ajatus: enkö se ole minä, joka työlläni pidän yhteiskuntaa pystyssä? Ja
kuitenkin minä olen köyhä, nälkäinen, elämän nautinnoista sulettu; nuo
toiset, jotka eivät tee työtä (sillä hän ei tunne muuta kuin
ruumiillisen työn), riistävät minulta kaiken!
Tästä ajatuksesta ei ole pitkä askel lauseeseen »omaisuus on varkautta»
ja kaikkiin kommunismin kuiluihin. Nykyinen hallitus on tehnyt paljo,
kenties liiankin paljo Pariisin työmiesten hyväksi. Tiedämme että
valtio on alentanut leivän hinnat ja maksanut leipureille heidän
tappionsa, että neljäs osa Pariisia puretaan hankkiakseen leivättömille
työtä, että heidän hyväkseen perustetaan toinen laitos toisensa perään.
Mutta itse tuo pyrkimys lisää juopaa, lisää vaatimuksia. On toisia
paikkakuntia, esimerkiksi Lontoo, joissa rikkaus ja kurjuus seisovat
vieläkin räikeämpinä rinnakkain. Mutta Lontoon köyhä on raaempi; hän ei
tunne viheliäisyyttään; hän ei ole myöskään milloinkaan pannut viralta
tai kohottanut valtaistuimelle kuninkaita; hän ei tee samanlaisia
vertauksia kuin pariisilainen, ja jos hän niin tekee, niin se tapahtuu
useimmiten whiskyhumalan vaikutuksesta ja unohtuu sen haihtuessa.
Pariisilainen työmies sitävastoin ei ole taipuvainen moisiin
lohdutuksiin; hän on kohtuullinen, sivistynyt, täysin tietoinen
asemastaan ja merkityksestään, tottunut esittämään pyyntönsä omalla
tavallaan vallassa oleville ja, anteeksiannettavaa tosin, hiukan
hemmoteltu sen kautta, kun on tottunut asettamaan vuorotellen
kuninkaita, presidenttejä, elinkautiskonsuleita ja keisareita -- paha
tapa, josta häntä koetetaan nyt vierottaa. Kaikki tuo vaikuttaa että
Pariisin työmies ajattelee liian paljo voidakseen milloinkaan unohtaa
noita vaarallisia vertauksia, joita hän tapaa joka askeleella; eipä
edes silloinkaan, kun hän kansanjuhlissaan on kaikkein iloisimmalla ja
vallattomimmalla tuulella, ole mitään takeita etteikö hän jo seuraavana
hetkenä voi taasen huutaa: »miljaardi rikkailta!»
Ludvig Philip luuli ainaiseksi kukistaneensa levottoman Pariisin
linnotusten avulla, ja kuitenkaan ne eivät vaaran hetkenä olleet tyhjää
paremmat. Paraikaa kestävän vanhan Pariisin uudestaanrakentamisen sekä
katujen makadamoimisen tarkotus on tehdä katusulkujen rakentamiset
mahdottomaksi -- millä menestyksellä, sen on tuleva aika osottava.
Nykyinen hallitsija käsittää varmaankin tunnetulla älykkyydellään
Talleyrandin lausunnon totuuden: »pistimiin saatamme nojautua,
mutta niiden päälle emme voi istuutua». Sentähden hän asettuu
kansanvaltaisuuden »leveälle pohjalle», joka kaikkina aikoina on ollut
yksinvallan kehto. Mutta hänen ylleen, alleen ja ympärilleen kertyy yhä
uusia yhteiskunnan paloaineksia, ja se on ihmiskunnan onni että
sivistys on tunkeutunut niin syvälle tuohon palavaan ainesjoukkoon,
että samat ainekset, joiden keskuudessa kehittyy sytykkeet, sisältää
vastaisia sammutusaineitakin.
Eräänä aikaisena aamuna jätin Pariisin, heittäytyäkseni taasen siihen
virtaan, mikä joka päivä ja hetki rautasuonissaan kulettaa elonainekset
tuohon Ranskan ja Euroopan suureen sykkivään sydämeen ja sieltä pois.
Sillä sen nimen Pariisi kyllä ansaitsee sekä suuruuteensa että
heikkouteensa nähden. On tuskin yhtään ihmissydämen tunnetta, huonoa
tai hyvää, ylevää tai hylättävää, joka ei täällä tapaisi nopeampaa
vastakaikua ja voimakkaampaa ilmaisua kuin missään muualla maan päällä.
Kaikki, mitä Ranskan nero, näppäryys ja käytännöllinen äly ovat
aikaansaaneet -- ja sitä ei ole vähän -- ei olisi kyennyt nostamaan
tätä maata niin korkealle sen poliittisen heikkoudentilan keskellä,
ellei tuo leimuava innostus kaikkeen suureen ja loistavaan,
syttyväisyys kaikkiin valtaviin aatteisiin, antaumus ilman vaatimuksia,
uhrautuvaisuus ilman ehtoja, sankarillisuus, kuoleman ylenkatsominen,
ritarillisuus, jopa turhamielisyys ja huikentelevaisuuskin -- sanalla
sanoen: kaikki nuoruuden ominaisuudet -- vielä tänään vetäisi meitä
puoleensa viehättäväisyydellään, nuoruuden voittamattomalla voimalla.
Olkoon, että nuoruudella on puutteensakin; sen kautta kuitenkin
maailma edistyy. Niinkauvan kuin Ranska, niinkauvan kuin Pariisi
on nuori, niinkauvan sen täytyy kulkea edistyksen etunenässä. Sinä
päivänä kuin se vanhenee, täytyy Euroopan etsiä itselleen toinen
mellakkamestari, sillä maailman on mahdotonta elää pelkästä järjestä ja
valtiotaloudesta. Ateenakin oli kerran nuori, ja niinkauvan sitä kaikki
kadehti ja ihaili aikansa ensimäisenä. Sen vanhuus alkoi Makedonian
Filipon aikana, mutta vielä kolmesataa vuotta myöhemmin täytyi
kaikkivoivan Rooman alentua pienen Kreikan maakunnan oppilaaksi.