Olen ennen huomauttanut siitä erinomaisesta hyväntahtoisuudesta, jolla
vieraan sallitaan päästä kaikkiin Pariisin nähtäviin paikkoihin. Eräänä
päivänä kirjotin kaupunginpostissa keisarillisen rahapajan päällikölle
ja sain seuraavana päivänä samaa tietä sisäänpääsykortin.
Raha asustaa Pariisissa kolmessa komeassa palatsissa: pörssissä,
pankissa ja rahapajassa. Viimemainitun voittaa komeudessa ainoastaan
Lontoon samallainen laitos. Niinkuin kaikki muutkin julkiset laitokset,
on se koristettu veistokuvilla, jotka esittävät rauhaa, kauppaa,
älykkyyttä, lakia, voimaa ja runsautta. Ranskan rahapaja munii suuret
määrät kultamunia: niitä ei lyödä ainoastaan Ranskaa, vaan myöskin
Sveitsiä varten. Hauskaa on täällä katsella rahan syntymistä. Kaikki
käy höyryn avulla. Vaskirahoja ei enää tehdä, vaan vaihtorahat ovat
pronssista, jonkatähden muukalainen aluksi viehättyy luulemaan uusia
soun-kappaleita kultarahoiksi. Näemme pronssitankoja litistettävän
monien valssien välissä, kunnes ne lopulta saavat sopivan paksuuden.
Sen jälkeen koneet leikkaavat ne tasaleveiksi kaistaleiksi. Sitte ne
lyödään kaavoissa pyöreiksi ja viimeksi leimataan. Jokseenkin
samallaisen käsittelyn alaisiksi joutuvat hopea- ja kultatangot.
Jokainen raha punnitaan ja tarkastetaan ennenkuin se hyväksytään, ja
lattia on täynnä hylättyjä pronssikappaleita.
Avaroissa saleissa vaellamme ympäri kenenkään estämättä, kunhan vain
varomme ettemme joudu liian lähelle koneita ja lyödä rahaksi. Vain
hopea- ja kultamyllyistä meidät varovaisuuden vuoksi erottaa hieno
rauta-aidake. Sanon niitä myllyiksi, sillä rahat soluvat leimasimesta
suppiloon ja sieltä kourua myöten tarkastajalle, joka ne punnitsee ja
sitte heittää pönttöihin. Tuon kourun alle tahtoisi kai monikin
pussinsa pistää. Näemme edessämme kääpiöiden työn, heidän
kolkutellessaan _nervus rerumia_, sitä mahtia, joka maailmaa
hallitsee. Ping -- pang -- kappale toisensa perästä soluu sieltä ulos,
alkaen vaelluksensa kukkarosta kukkaroon, puhtaissa ja likaisissa
kourissa, palvellen vuoroin hätää ja yltäkylläisyyttä, ahkeruutta ja
tuhlaavaisuutta, tarvetta ja haluja -- kultainen vasikka, jonka
ympärillä miljoonien pyyteet ja pyrinnöt tanssivat. Näitten
leimasinsikiöiden tähden menettää mies kunniansa ja nuorukainen uskonsa
ja tyttö rikkoo lupauksensa; niiden tähden menee vapaa mies orjuuteen,
ylpeä ryömii, rehellinen valehtelee ja saituri kokoo rääsyjä maailman
torilta. Ping -- pang -- kanuunat ovat vaijenneet Krimin niemimaalla ja
Itämerellä, mutta rahalla on sointu, jota vanhuudenheikko Eurooppa
kuuntelee kuin ihaninta soittoa -- raha soittaa säveltä sen meluavaan
rautatiepolkkaan, sen rakastavien romansseihin, paljaiden päälakien
kuutamoserenaadiin Rotschildin aikakaudella. Pang -- silloin kurkistaa
kommunismin haamu ovesta sisään, tuulenpuuska kaataa kumoon leimasimen
ja sen sikiöt, pörssimiehet joutuvat suunniltaan, raha pakenee ja
piilottautuu rotanreikiinsä, kunnes rajuilma kulkee ohitse. Taikka
rauhaisa tyyneys vallitsee maailmassa, keinottelu nousee puujaloille,
se jalostunut rääsyjoukko, jota sanotaan paperirahaksi, ostaa itselleen
oikeuden olla kullan arvoisena; pieni puuska syöksähtää kaukaisilta
mailta -- pang, taasen on leimasimen ja pörssimiesten valta mennyt,
raha katoaa, paperi on taasen paperia, puujalat horjuvat, ei kukaan
usko toista eikä kukaan tiedä syytä siihen. Sillä, sanoo raamattu,
»maahan putoova lehtikin heitä pelottaa».
* * * * *
Rahan kehdosta suuntasin kulkuni kuolleiden kaupunkiin Père Lachaiseen.
Tulemme sinne kansanvaltaisuuden kuuluisan muurahaiskeon, S:t Antoinen
esikaupungin, ja pitkän yksitoikkoisen kadun, La Roquetten kautta, joka
johtaa Barrière d'Aulnayhin hautausmaan portin luona. Tämä tie on
sopiva valmistus; haudat heittävät sille varjojaan. Molemmin puolin
katua nimittäin on myymälä toisensa vieressä, joissa kaupitaan
kaikenmuotoisia hautapatsaita mitä erilaisemmista kivilajeista, sekä
pyhimyksenkuvia, rukousnauhoja ja ijäisyydenkukkia. Mieli käy
kummalliseksi kulkiessamme tätä katua myöten, jossa elämä tekee kauppaa
kuoleman ja surun kustannuksella ja jossa jok'ainoa hymyilykin tuntuu
varkaudelta sen vakavuuden kustannuksella, jota olemme haudoille
velkaa.
Mutta kun kulemme tuon ahtaan portin kautta, josta niin moni on astunut
sisään koskaan enää palaamatta, silloin katse laajenee ja painostunut
mieliala katoo, vaikka seisomme keskellä kadotusta. Sillä eteemme
leviää laaja, kaupunkiin päin viettävä rinne, jota kaunistavat ihanat,
vihreät puistokäytävät ja johon on rakennettu monta tuhatta pientä
valkoista taloa, jaettuna säännöllisillä kaduilla kortteleihin, mutta
niin, että puitten varjot tarjoovat niille siimestä ja linnut laulavat
niiden päällä. Näissä loppumattomissa pienissä valkeissa taloissa,
joilla kullakin on oma numeronsa ja _concession à perpétuité_nsä
(ikuinen omistusmyönnytyksensä) asuu kuollut Pariisi, haudan ylimystö,
joka vielä Lethen toisellakin puolella tahtoo erottautua rahvaan
joukosta. Abélardista ja Héloïsesta aina François Aragoon (nyttemmin
myöskin Bérangeriin) asti lepää täällä miltei kaikki, mitä Pariisi ja
Ranska on viime aikoina omistanut suurta ja mainehikasta, ruhtinaita ja
Napoleonin sankareita lukuunottamatta. Sillä Père Lachaise, joka on
saanut nimensä Ludvig XIV:n rippi-isän mukaan siihen aikaan, kun paikka
oli jesuiittien hallussa, on ollut hautausmaana vasta 1804:stä alkaen;
aikaisemmat sen kuuluisista asukkaista ovat siis muutetut tänne muista
lepopaikoista. Taide, joka lientää ja kaunistaa kaiken, on näille
haudoille tuhlannut kauniita veistokuvia, korkokuvia ja uurnia
sellaisella runsaudella, että sen vertaista tuskin tapaa monillakaan
hautuumailla. Tämä näky sekä tuo viheriöivä, valoisa, vapaa ja
rauhallinen tunnelma, joka vallitsee tuossa ihmeellisessä kuolleiden
kaupungissa, vaikuttaa että muukalainen, jonka kaivattavat ei ole tänne
kätketty, vaeltaa täällä vakavana ja rauhallisena vaan ei surullisena,
ikäänkuin sopuun sointuneiden haamujen ympäröimänä -- täällä, minne
kuitenkin on haudattu niin monta ennenaikojaan murtunutta sydäntä ja
niin monet pettyneet toiveet.[21]
Nuo pienet valkeat talot ovat rakennetut hautojen päälle, niihin on
piirretty samat kirjotukset ja ne ovat oikeastaan aijotut
jälkeenjääneiden rukouskappeleiksi. Luulin ensin että useita noita
kappeleita valaisi alatipalavat lamput. Mutta se oli harhanäköä. Ovea
vastapäätä olevalla seinällä oli pieni ikkuna, jossa oli värjättyä
lasia, ja kun auringonsäteet taittuneina tunkeutuvat pienen ruudun
kautta kappeliin, luovat ne sinne salaperäistä hohdetta, ikäänkuin
tunkeutuisi ikuisuuden säde aina haudan pimeyteen.
Père Lachaiseen haudataan sentään köyhiäkin, kun ne ovat kuuluneet sen
alueeseen; mutta lyhyen ajan päästä, muistelen sitä kymmeneksi
vuodeksi, täytyy heidän jättää sijansa uusille tulokkaille. On kallista
nukkua tuossa marmorikaupungissa. Tännekin ulottuu siis rahan valta.
Monien tunnettujen ja tuntemattomien nimien joukossa luemme erään
ruotsalaisenkin: aikaisin poismenneen nerokkaan Hjalmar Mörnerin. Sitä
nuorta, kallisarvoista suomalaista nimeä, jota hain, en löytänyt täältä
-- se on piirretty yksinkertaiseen kiveen Mont Parnassen hautausmaalle
ja sen päällä suhisee kotimaan kuusi.
Kun seisomme Père Lachaisen korkeimmalla kunnaalla, leviää yltympärinsä
laaja näköala; toisella puolen äänetön, rautateiden risteilemä tasanko
aina Saint Cloudiin ja Vincennesiin saakka; toisella puolen jyrisevän
tulivuoren kaltainen suunnaton kaupunki, jonka äärimmäistä oikeata
kulmaa rajottaa Barrière du Trône. Katse lentää kohdasta toiseen tällä
maailman hasardipelin suurella rulettipöydällä ja laskeutuu vihdoin,
väsyneenä elämänkamppailun taistotanterien lukemiseen, taas valkeitten
hautojen, vihreitten plataanien ja punaisten ruusujen tasalle tuonne
kuolleitten kaupunkiin, haamujen hiljaiseen kotiin, jossa Ranskan
kunnia ja Ranskan turhamielisyys sisarellisesti uinuvat surun
vuoteella...