Minulle näytettiin kolmea linnaa: kuninkaiden päähänpistojen ja
jalkavaimojen oikkujen tuloksia, mutta kuitenkin suuren kansan ylpeyden
esineitä; katoovaisen komeuden näyttämöitä ja kuitenkin katoomattomien
muistojen tyyssijoja; kuplia ajan kiitävässä virrassa ja kuitenkin
kappale jähmettynyttä historiaa muureineen, puistoineen,
marmorikuvineen ja tauluineen. Ympäröikö mitään muuta kaupunkia
sellaiset huvilat ja voiko mikään toinen puutarha kerskailla
sellaisista huvimajoista? Se ei ole loisto eikä komeus, joka on
nostanut nuo linnat suureen maineeseensa; toiset hallitsijat saattavat
rakentaa itselleen yhtä loistavia lasikaappeja; _niiden_ merkitys
jälkimaailmalle on kenties kerran oleva se, että täyttävät
vahtimestarin taskuja hänen ajaessaan töllistelevää matkailijalaumaa
edellään kultaisten salien läpi. Mutta täällä tunnemme että
rakennusmestari on ollut suuri nero, suuri turhamielisyydessäänkin; ja
aikoja sitte maatuneet yksinvaltiaat ovat tietämättään olleet
ainoastaan hänen välikappaleitaan. He luulivat laativansa omalle
vuosisadalleen lakeja, ja he vain toteuttivatkin tahdottomasti Ranskan
aikeita.
Nämä linnat ovat ranskalaisia; se on koko niiden viehättäväisyyden ja
heikkouden salaisuus. Roomalaiset rakensivat Hadrianin huvilan,
maurilaiset Alhambran, espanjalaiset Escurialin, preussilaiset
Sans-soucin; ruotsalaiset Hagan ja Drottningholman; parikymmentä muuta
kansallisuutta saattaa rakentaa jotain suurempaa ja kauniimpaa, mutta
kukaan ei jäljitellä Versaillesia.
Eräänä sunnuntaina näin suihkulähteiden leikin Saint Cloudissa --
_les grandes eaux_, niinkuin niitä sanottiin. Tämä näytelmä oli
sangen laiha nähtävä Imatran maanmiehelle. Nuo pienet, vaivaiset purot
siilautuvat varsin vaivaloisesti alas marmoriputouksista ja lihavien
tritoonien suiden kautta. Neljännestunnin kuluttua olimme tuohon
ihanuuteen kyllästyneet; mutta se, mihin ei silmä kyllästynyt, oli tuo
ihana puisto, jossa kasvoi vanhoja lehmuksia, tammia ja kastanjoita.
Ihmisvilinä pysyttäytyi siellä alhaalla, tungeskellen satojen
myymäläkojujen ja vohvelinpaistajattarien ympärillä; ainakin
kaksikymmentä tyttöpensionaattia oli täällä huviretkellä ja kukin oli
valinnut itselleen nurmikkonsa, jossa heittivät palloa ja volangia ja
pitivät sydämellistä iloa »maalla». Mutta ylhäällä puiston kukkuloilla
oli yksinäistä ja viileätä; hallitsijasukujen muistot suhisivat
varjoisissa puissa; ne olivat kasvullisuuden vihreitä kruunuja,
rauhallisempia ja kestävämpiä kuin kultaiset kruunut.
Linna on sievä ja tekee maalaisen vaikutuksen; sen läheisyyteen on
syntynyt kokonainen kaupunki. En nähnyt sitä sisältä: _l'empereur
est là_; keisari oli siellä silloin perheineen. Kello kaksi j.p.p.
nähtiin santarmien kohteliaasti käskevän kansanjoukkoja poistumaan
puiston läpi johtavalta suurelta kävelytieltä; kaikkien oli pakko
vetäytyä määrätyn matkan päähän ja pari ratsastajaa ajaa karautti
puiston sisään, luultavasti sitä tutkiakseen. Muutamia minuutteja
myöhemmin vierivät esiin keisarilliset vaunut, kahden ratsastajan
saattamina. Vaunuissa istui keisari Napoleon III ja keisarinna Eugenie,
jotka läksivät ajeluretkelle vihreään, tuoksuavaan puistoonsa. Te maan
mahtavat, joille ei edes kesän vihreys tarjoa turvallista olinpaikkaa,
kukapa tahtoisi teidän kohtaloanne kadehtia! Paljoa mieluummin
tahtoisin juoksennella reippaana poikana tai iloisena tyttönä
nurmikolla kuin huoata yksinäisenä ja mahtavana, kultaisiin kahleisiin
kytkettynä vankina itse vapaan luonnonkin keskellä.
Vietin yhden päivän Versaillesissa. Tarvitsisi kuukauden voidakseen
siellä koteutua. En tahdo puhua sen historiasta; siitä tulisi
kokonainen kirja.[20] Mutta Versaillesia ei voi mainita muistamatta
samalla Ludvig XIV:ta. Hänen haamunsa kulkee näiden tyhjien salien läpi
niinkuin Nebukadnezarin henki liitelee Babylonin rauenneiden holvien
läpi. Tänne hän kuuluu; täällä viehätymme vielä kerran sanomaan häntä
suureksi -- häntä, jota toinen vuosisata jumaloi ja toinen polki
lokaan ja joka yhtä vähän ansaitsi jumaloimista kuin häpäisemistä.
Miltei kaikki hänen luomansa ovat sittemmin tomuksi rauenneet -- hänen
itämainen komeutensa, valtiolliset tuumansa, tuhlaamansa miljoonat,
uskonpakkonsa, lainsäätäjävaltansa Euroopan tapojen suhteen --
ainoastaan Ranskan taide, Ranskan kirjallisuus ja kieli ovat jääneet
hänen muistolleen uskollisiksi ja kiittävät häntä vielä tänään
elähyttäväksi hengekseen. Mikä opetus tämän maailman ylhäisille! Heidän
valtansa on haihtuvaa, aarteensa katoavat, poliittinen shakkipelinsä on
tuulenpyörteille altis; mutta se, mitä he ovat tehneet maansa
kulttuurin ja sen sivistyksen hyväksi, se yksin pysyy vuosisatoja, se
yksin siunaa heidän nimeänsä vielä kauvan senkin jälkeen, kuin
jälkimaailma on heidän voimatonta valtiotaitoaan ivaillut ja
imartelijain liukkaat kielet ovat vaijenneet heidän katoovaisten
hautojensa ääressä.
Versaillesin linna on suuri ja jäykkä niinkuin se vuosisata, jonka
helmasta se on kohonnut. Laajan vanhan puiston varjoisat käytävät
lähtevät säteittäin yhdestä ainoasta keskipisteestä, kuuluisasta
kukkulasta kallisarvoisine suihkulähteineen ja vesijohtoineen, ja
kulkevat sieltä yhä loitommas, toisistaan suuren puoliympyrän kehään;
ja tämän puoliympyrän edessä leviää linna mahtavine fasaadeineen ja
sivurakennuksineen. Puisto, joka on kauvan ollut oman tyylinsä mallina,
on liian jäykkä miellyttääkseen; siinä on liian paljo mittausoppia;
kokonaisuus on raskas ja jäykän ylimyksellinen tai oikeastaan
yksinvaltainen, sillä hallitsijan valtaistuin on kaiken keskipisteenä.
Mieltä masentavan vaikutuksen tekee nähdessämme luonnon vapaiden
poikien, korkeitten lehmusten seisovan leikattuina ja pakonalaisina
kuin sotamiehet rivissä. Mutta kerrassaan suurenmoinen on niiden
aikaansaama vaikutus! Omituiselta vastakohdalta tuntui nykyajan
keveämielisen nuorison sokkosilla-olo ja polkkien sävelet _le tapis
vert_ nimisellä suurella, suorakaiteen muotoisella nurmikolla
kukkulan alapuolella. Pitkät käytävät olivat varsin autiot; luolat
rappiolla, puolet suihkulähteistä, pronssinen jättiläinen, _le
Géant_, ja kuuluisien vedenneitojen kylpy kauniine marmoripatsaineen
hävinneitä. Näissä muistojen yksinäisissä, vihreissä hautakammioissa
lauloi iltasella suloinen satakieli rinnastaan luonnon huokauksen
inhimillisen suuruuden katoovaisuudesta.
Yksinäisyyttä lievensi kuitenkin joka askeleella marmorikuvat.
Yksin puistossa on kuolematon, satakuusikymmen-lukuinen joukko
kuvanveistoksia. Ja jos astumme linnaan, kasvaa näiden mykkien
asukkaiden luku niin suureksi, että voimme ruveta pelkäämään aaveita
keskellä kirkasta päivää. Täällä ei asusta enää Ludvig XIV, vaan itse
Ranska kuvin ja tauluin esitettynä. Loppumattomissa käytävissä,
pitkissä sali-jonoissa esiintyy täällä Ranskan historia siveltimen ja
taltan ikuistuttamana. Katsoja näkee täällä Ludvig XIV:n, XV:n ja
XVI:n, Napoleon I:n, Ludvig XVIII:n, Kaarlo X:n ja Ludvig Filipin sekä
sotaiset että rauhaiset toimet. Puuttuu ainoastaan vallankumous -- ja
mestauslava. Napoleonin urostyöt käsittävät yksin suuren loistavan
salin, joka kantaa hänen nimeään. Horace Vernetin kuuluisa Smalah
muuttaa suunnattoman seinän yhdeksi ainoaksi tauluksi, jonka kaikki
henkilöt ovat luonnollista kokoa. Ollaan niinikään aikeessa siirtää
tänne Napoleon III:n urostyöt, tuosta kuuluisasta taulusta alkaen, joka
esittää häntä presidenttinä vannomassa valaa hallitusmuodolle. Mutta
eivät yksin hallitsijat asusta näissä saleissa; Ranskan kansa asuu
niissä samalla oikeudella. Kaikki mitä tämä rikas maa on tuottanut
suurta, nerokasta, jaloa ja kaunista, esiintyy täällä katsojalle
valokuvina, kuvapatsaina, kuvaryhminä ja historiallisina tapauksina.
Millainen kansa! Millainen historia! Kun olemme ihailleet Cartesiusta
ja Montesquieutä, Turenneä ja Vaubania, Sullya ja Richelieutä, Molièreä
ja Chateaubriandia, menemme heidän luotansa Ninon de l'Enclosin ja
Gabrielle d'Estréen tai Jeanne d'Arcin jalon kuvan ääreen, jonka on
marmoriin veistänyt prinsessa Marie Orleansilainen. Ja jos väsymme
Ranskan suuruuteen, kauneuteen ja jalouteen -- no niin, tuolla on
juonien sommittelija Louvois, täällä parittelija Dubois, tuolla
Montespan paimentytön puvussa ja Maintenon rukouskirjoineen ja hänen
rinnallaan Pompadour, nainen, joka ei osannut punastua!
Versaillesin puiston läpi ei ole kuin neljännestunnin kävelymatka suuri
ja pieni Trianon nimisiin huvilinnoihin -- huvimajoihin palatsien
vieressä; varsinkin pieni Trianon on sievä ja miellyttävä. Se on
perhetaulu Bourbonien kotielämästä. Viemme sieltä muiston
kallisarvoisista gobeliineista, muhkeista Sèvres-posliineista ja --
huvin että olemme hengittäneet samaa ilmaa kuin Louise La Vallière.
Kaikki ovat menneet katoovaisuuden tietä -- kauniit herttuattaret,
loistavat chevalierit suurine tekotukkineen ja hallitsija itse, joka
antoi verrata itseään taivaankappaleiden ympäröimään aurinkoon --
kaikki he ovat menneet; mutta Versaillesin muurit puhuvat ja Ranskan
hengetär katsoo niihin ylpeydellä. Ne ovat eläneet hallitsijasukuja ja
vakiomuotojakin kauvemmin ja pukeutuneet kahden vuosisadan kunniaan.
Tätä katsellessaan antaa Ranska kaikki anteeksi.