Luovun kaikista yrityksistä kuvata Louvrea ja Tuilereitä. Nuo nyttemmin
yhteenrakennetut palatsit, joissa suuri kansallisuus asustaa
suurellisesti ja joissa vuodet ja kuukaudet ovat aikaansaaneet enemmän
kuin ennen vuosisadat, mitä vaiheita niiden muurit ovatkaan nähneet!
Pitkä jono kuninkaita ja keisareita on siellä kantanut raskasta
kruunuaan; Frans I on siellä ottanut vastaan Kaarlo V:nnen; Henrik IV
vietiin sinne kuolevana, verta vuotavana; Ludvig XVI joutui siellä
vallankumouksen saarrettavaksi; konventti ja yhteishyvänvaliokunta
lähettivät sieltä julistuksensa ja verituomionsa; Ludvig Philip luuli
sinne sijottaneensa sukunsa ainaiseksi, ja pakeni sieltä lakeijaksi
puettuna; vuoden 1848 katusulkusankarit samoilivat siellä kullattujen
huoneiden läpi, repivät riekaleiksi valtaistuimen purppuran ja
tahtoivat muodostaa palatsista vaivaishuoneen;[18] presidentti Louis
Napoleon teki sinne tuloaan kaikessa hiljaisuudessa vuonna 1851, ja
lensi koterostaan täysikasvuisena keisarillisena kotkana, kunnes vuonna
1857 loistavilla juhlilla vietti vuosisatojen täydellistymistä
yhdistämällä molemmat palatsit. Ja maan mahtavien rinnalla on
vuorotellen ja peräkkäin näissä Louvren saleissa elänyt ja käskenyt
kaikenlaatuiset taideniekat, kuninkaalliset ja keisarilliset
jalkavaimot, ravintoloitsijat, kaupustelijat, kuljeksijat ja pikentit,
kunnes kuolemattomat taideteokset ja muistomerkit ovat täällä löytäneet
tyyssijansa ja ikäänkuin yhteen polttopisteeseen koonneet kaikki, millä
Frans I:n taiderakkaus, Bourbonien rahat, Napoleon I:n vallotukset ja
Napoleon III:n tahdonlujuus ovat Ranskaa rikastuttaneet.
Louvre ja Tuileriet! Onnelliseksi ajatukseksi saattaa sanoa tätä vallan
ja taiteen yhdistämistä -- noiden inhimillisen kunnianhimon kahden
päämaalin, joista toinen tekee historiaa ja toinen sitä kuvailee. Tässä
kuitenkin erehdyin; taidekin antaa historian aineksia, valtakin sitä
kuvailee; mutta kun valtaistuimet ovat kukistuneet pirstaleiksi,
katselevat vielä Rafaelin, Correggion ja Murillon kuvat elävin,
kuolemattomin silmin tulevia vuosisatoja.
Louvren museot ovat Ranskan ylpeys ja ovat avoinna jokaiselle
haluavalle. Niitä on kaikkiaan yksitoista, nimittäin: 1) maalaukset; 2)
antiikkinen kuvanveisto; 3) nykyaikainen kuvanveisto; 4) piirustukset;
5) piirroskuvat; 6) meritoimi; 7) hallitsijain muistot (_musée des
souverains_); 8) assyrialaiset muinaisjäännökset; 9 egyptiläiset
muinaisjäännökset; 10 amerikkalaiset muinaisjäännökset; 11
algierilaiset antikviteetit ja erikoisuudet. Nämät aarteet ovat
äärettömät; paraikaa ilmestyvästä luettelosta luullaan paisuvan kuusi
tiheään painettua nidosta. Vaikea on päättää ja mausta riippuu, mikä
näistä kokoelmista eniten vierasta miellyttää. Emme unohda hevin sitä
mahtavaa vaikutusta, minkä tekevät Layardin ynnä muiden hiljattain
Niniven raunioista kaivamat assyrialaiset muinaisjäännökset,
jättiläismäiset, eriskummallisiksi hirviöiksi muodostetut
kivimöhkäleet, jotka tuijottavat jäykin silmin vuosisatojen takaa
nykyajan muurahaiskekoa, joka heidän ympärillään häärää. Pysähdymme
sanattoman ihastuksen valtaamina katselemaan orjaa, joka on kahleihinsa
nukkunut, Michelangelon taltan mestarituotetta; voimme, jos niin
tahdomme, ihailla Ludvig pyhän miekkaa, Frans I:n satulaa, Ludvig XIV:n
tekotukkaa ja kardinaali Richelieun alttaria, taikka pysähdymme
osanotolla katselemaan Lapérousen haaksirikon jätteitä ja ihmettelemään
Ranskan suurimpien satamien korkokuvia. Vasten tahtoammekin viivymme
kuitenkin kaikkein kauvimmin komeissa taulukokoelmissa; niillä on
hiukan kaikille tarjottavaa.
Louvren museon voittaa Berlinin museon tarjoama historiallinen
yleiskatsaus uudenaikaisen maalaustaiteen kehdosta aina sen korkeimpaan
kukoistukseen saakka, sen voittaa myöskin Dresdenin museo italialaisten
ja varsinkin espanjalaisten mestariteosten runsauteen nähden; mutta
kaikkien aikojen ja koulujen erinomaisten maalausten runsauteen
nähden -- joiden joukossa _Galerie de Medicis_ vilisee Rubensin
voimakkaita kuvia -- on Louvre luultavasti ilman kilpailijaa. Kuluu
kuukausia ja vuosiakin ennenkuin ennätämme tutustua edes parhaimpiin
niistä. Edessäni on uuden luettelon ensimäinen osa, kahdestoista
painos, 324 8:0 sivua. Italialaiset koulut yksistään käsittävät
kolmesataa sivua. Ranskalainen koulu on hyvin rikas; Louvre kokoo
ainoastaan niiden maalarien teoksia, joiden käsi on jo ijäksi
siveltimestä hervonnut; kaunotaiteiden palatsi (_Palais des beaux
arts_) tarjoo tyyssijan elävien taideniekkain palkinnonsaaneille
teoksille.
Louvren suurisali ja Apollosali ovat kai loistavimmat suojat, mitä
minkään valtion tuhlaava anteliaisuus vielä on taiteen muistomerkeille
pyhittänyt. Mutta kaikkien näiden aarteiden keskuksena on _Salon carre_,
joka on saanut nimensä tasaneliöisen muotonsa mukaan. Tänne on ikäänkuin
polttopisteeseen koottu kaikkien aikojen mestariteokset. Rafaelin Pyhä
perhe rauhallisessa majesteettiudessaan[19] -- taulu, joka saattoi Frans
I:n lausumaan että »suuret taiteilijat jakavat suurten kuninkaiden
kanssa kuolemattomuuden kunnian». -- Correggion ihana Antiope; Murillon
kuuluisin madonna (_l'immaculée conception_), joka on maksanut 615,000
frankkia ja jonka heleät, läpikuultavat värit ikäänkuin haihtuvat
avaruuteen; Titianin Kristus, jota kannetaan hautaan; Van Dykin Kaarle
I; Rubensin kauhistava Thomyris, joka heittää Kyron pään verellä
täytetyssä säkissä sisään; Paul Veronesen Kaanaan häät; Gerard Dovin
Rampa -- nämät ja monet muut, mitkä liikuttavia ja suloisia, mitkä
voimakkaita, mieltä tärisyttäviä tauluja, koristavat tuota ihmeellistä
salia, jota varten yksinomaan kannattaa tehdä Pariisinmatka. Mutta sen
sijaan että kauvemmin viipyisimme noita kuvia tarkastamassa, joista
jokainen näyttää sanovan katselijalle: katsele minua oikein, sillä minun
arvoistani et näe kenties enää milloinkaan! -- pysähtykäämme mieluummin
erään taulun eteen, jolla ei ole suurin maine, kenties ei suurin
arvokaan noiden monien joukossa, mutta joka on sellainen, että minä,
Dresdenin madonnaa lukuunottamatta, en tiedä koko maailmassa
kangaskappaletta, jota voisin siihen verrata.
Katsojan eteen leviää silmänkantamaton, kammottava erämaa, täynnä
kallioita, joiden halkeamista sieltä täältä kohoo tulisia liekkejä.
Tässä erämaassa makaa Saatana kaatuneena ja voitettuna, suunnattoman,
ihmispäällä varustetun lohikäärmeen muotoisena, ja lohikäärmeen häntä
häämöttää kaukaa etäisyydestä, niinkuin se tahtoisi ympäröidä koko
maanpiirin. Kaikki pahat himot, vaino, viha, kosto, kateus, ylpeys,
mitä ankarin tuska ja mitä voimattomin epätoivo kuvastuvat
Pimeydenruhtinaan villiytyneessä olennossa -- sama olento, jota Milton
on sattuvasti sanonut »enkelin raunioksi» ja jossa vielä voimme huomata
hänen entisen ylimaailmallisen kauneutensa surkastuneita jälkiä. On
myönnettävä ettei Rafael ole esittänyt häntä siten; hänen on
täytynyt sekä kirkon näkökannalta katsoen että jyrkän vastakohdan
aikaansaamiseksi maalata hänet inhottavaksi; mutta hän suo kuitenkin
Saatanalle erään ominaisuuden, joka tyydyttää katsojan silmää,
nimittäin jättiläiskoon ja vallan, joka, jos kohta nyt musertuneena,
näyttäytyy kyllin voimakkaaksi maan perustuksia järkyttääkseen.
Pimeydenruhtinas ei ole nöyrtynyt, ainoastaan voitettu; hänen ojennetut
kätensä tarttuvat raivoten paljaisiin, harmaisiin kallioihin, ja missä
hyvänsä hän niihin koskettaa, leimahtaa hänen kynsiensä alta tuliset
liekit.
Mutta Rafaelia ei saata moittia siitä, mistä Miltonia on moitittu, nim.
että hän olisi tehnyt Saatanan taulunsa sankariksi; tässä makaa paha
maassa ainoastaan sitä enemmän korottaakseen hyvän ja taivaallisen
voittoa. Tämän mitä rajuimpien intohimojen hirmukuvan edessä seisoo
ylienkeli Mikael, taulun päähenkilö, kirkastetussa, autuaassa
ihanuudessaan, ennen kaikkea ilmaisten tyyneyttä, joka tekee mitä
ylevimmän vaikutuksen. Hän seisoo kauniin nuorukaisen haamussa,
liidellen alas korkeudesta yhä vielä suurten loistavien siipiensä
kannattamana, niin että ainoastaan vasemman jalan kärki koskettaa
allansa olevaa hirviötä. Hänen varustuksensa välkehtivät teräkseltä ja
kullalta; nostetussa oikeassa kädessään on pitkä keihäs, kärki alaspäin
suunnattuna, valmiina lävistämään lyödyn perintövihollisen. Koko hänen
olentonsa ilmaisee sankarin voimaa ja majesteetillista suuruutta, mutta
samassa, niinkuin jo mainitsin, tuota ikuisuuden tyyneyttä, tuota
täydelleen intohimotonta ylevyyttä, ilman vihaa, ilman kostoa, sanalla
sanoen, tuota autuasta suuruutta, jolla ainoastaan enkeli voi taistella
ja joka saa voimakkaimman taustan hänen allansa olevasta, rikoksien ja
intohimojen maailman villistä vimmasta. Hän ei voi armahtaa; jumalainen
oikeus vaatii rangaistusta; mutta se on rangaistus, jonka suunnattomaan
voimaan sisältyy yhtä suunnaton laupeus.
Sanotaan että taiteilija ja runoilija lainaavat taulunsa elämästä,
niistä kokemuksista, joita joskus itse ovat eläneet. Se on kyllä totta,
mutta se ei koske neron korkeimpia ilmestyksiä. Rafaelin Sikstiniläinen
madonna ja hänen Mikaelinsa eivät ole tämän maailman ja tämän elämän
lapsia; siitä on lainattu ainoastaan ulkonaisia muotoja. Tuo madonna ja
tuo Mikael ovat ilmestyksiä toisesta maailmasta; maan päällä ei ole
mitään heidän kaltaistaan; he ovat liian yleviä, liian puhtaita
kohotakseen milloinkaan, paitsi yhdessä ainoassa, Jumal-ihmisessä,
maallisten intohimojen saastuttamalta tantereelta.
Epäilemättä juuri vastakohta, antiteesi, on omiansa kohottamaan
Rafaelin taulun niin suuressa määrässä muita korkeammalle. En tahdo
myöskään kieltää etteikö antiteesi voi mennä liian pitkällekin,
niinkuin Victor Hugota on syystä moitittu. Mutta taiteen korkeimmilla
aloilla se on yhtä tarpeellinen kuin varjo maalaustaiteessa. Ylienkeli
ei olisi niin ylevä, ellei hän polkisi perkelettä jalkainsa alle.
Tuossa taulussa on jotakin dramaattista, siinä ettei toiminta ole
päättynyt; ristiriita on edessämme, ratkaisu on tapahtumaisillaan,
mutta jännitystä jatkuu. Erotuksen näitten asteiden välillä näemme muun
muassa Judithia esittävissä tauluissa; se, jossa hän kohottaa miekkansa
Holoferneen yli, on verrattomasti taiteellisempi kuin se, jossa hän
pitää kädessään hänen katkaistua päätään.
Louvressa on vielä toinen Rafaelin tekemä Mikaelia esittävä taulu.
Siinä miekalla ja kypärillä varustettu ylienkeli lyö lohikäärmeen, joka
on kiertänyt häntänsä hänen jalkojensa ympäri. Kaikellaiset hirviöt
tungeskelevat hänen ympärillään; etäämpänä näkyy palava kaupunki sekä
käärmeiden ja siivellisten lohikäärmeiden ahdistamien kadotettujen
tuskat. Samaten tapaamme Louvressa Rafaelin Pyhän Yrjänän täysissä
varusteissa valkoisen hevosen selässä, kukistaen miekallaan
lohikäärmeen, jonka jo on lävistänyt peitsellään; etäämpänä näemme
nuoren kruunupäisen tytön, joka esittää epäjumalanpalveluksesta
vapautettua Kappadokiaa. Molemmat nämät taulut, vaikka kohta
käsittelyltään fantastisempia, ovat verrattomasti edellistä
ala-arvoisemmat sommittelun yksinkertaisuuteen, kokonaisuuteen ja
ylevään kauneuteen nähden.
_Suuri_ Mikael, niinkuin mieluimmin häntä nimittäisin, on maalattu
kirkkotyyliin vuonna 1518 ja alkuansa puulle. Häntä on myöskin pidetty
hallitsijavallan symboolina, joka polkee jalkainsa alle vääräoppisuuden
ja kapinallisuuden, jonkatähden myöskin Ludvig XIV aikoinaan antoi
asettaa tämän taulun kaikkeinkristillisimmän valtaistuimensa kohdalle.
Varmaa on että tämä taulu on katoolilaisten kesken erittäin suosittu,
ja 1856 papisto näytteli sitä Notre Damessa eri sisäänpääsymaksusta
tulvan tähden kärsineiden hyväksi. Mutta olkoonpa tuon asian laita
miten tahansa; kaikkien katoovaisten ajan virtausten yläpuolella
seisoo tuo ylevä enkeliolento aina yhtä suurena ja yhtä ihanana,
kristillisenä taideteoksena, jota kaikki uskontunnustukset katselevat
kunnioituksella, ylevänä ilmestyksenä, jommoista on harvalle
kuolevaiselle suotu, ja kauneuden perikuvana, jommoista myöhemmät
mestarit ovat turhaan tavotelleet.