Kaukana etäisellä maaseudulla elää vanha pariskunta, joku Philemon ja
Baucis. He ovat asettuneet sinne nuorina vastanaineina; kolmekymmentä
vuotta on kulunut kuin yksi ainoa pitkä kesäpäivä rakkaudessa ja
maaelämän rauhassa. Huomaamattaan ovat he vanhentuneet, heidän
hiuksensa ovat harmaantuneet, maailma on heidät unhottanut, mutta he
eivät sitä kaipaakkaan, he ovat hurskaita ja onnellisia, sillä he
rakastavat toisiaan. Silloin sattuu että vanhan aviomiehen rakkain
nuoruudenystävä eräänä päivänä kulkee seudun läpi ja poikkeaa heitä
katsomaan. Tämä ystävä on muuan noita levottomia henkiä, jotka eivät
milloinkaan viihdy kauvan samassa paikassa. Aina nuoruudestaan asti on
hän kiertänyt maailmaa ja on paraillaan uudella kulkuretkellä.
Tapaaminen on sydämellinen, vanhoja muistoja uudistetaan; matkustajalla
on paljo kerrottavaa, maalaisherran koko elämäntarina sen sijaan
supistuu muutamiin harvoihin sanoihin. Pöytä katetaan; hyvä rouva ja
hänen vanha taloudenhoitajattarensa joutuvat suureen pulaan; mitenkä he
maalaiskeittotaidollaan saattavat kestitä miestä, joka on syönyt
käärmeitä Amerikassa ja pääskysenpesiä Itä-Intiassa? Ystävä taasen,
itsekäs kuten kaikki matkailijat, on omistanut ravintolatapoja, moittii
yhtä ja toista, jopa suvaitsee ajaa pellolle vanhan pariskunnan
lempikissankin.
Sillä välin herrat joutuvat hieman iloiselle tuulelle ja rouva
menee, hurskaille tavoilleen uskollisena, hetkeksi messuun.
Maalaisaviomiehemme käy yhä vilkkaammaksi; ystävä sanoo hänelle:
-- Paras veli, minkälaista munkinelämää vietätkään täällä sopessasi?
Pieni retkeily ympäri Eurooppaa vilkastuttaisi sinua; lähdetään yhdessä
matkaan, minä lupaan huolehtia kaikesta.
-- Olkoon menneeksi, sanoo toinen, ja kun hänellä ei ole rohkeutta
ilmottaa asiasta vaimolleen, päättää hän käyttää hänen poissaoloaan
hyväkseen, panna matkatarpeensa tuossa tuokiossa kuntoon ja lähteä
matkalle.
Mutta kapsäkin täyttäminen on vaikeampaa kuin luulisikaan, kun ei ole
sitä ennen tehnyt. Rouva saapuu kotiin, matkustajan on pakko ilmottaa
aikeensa ja hän odottaa vastaukseksi oikein Xantippamaista rajuilmaa.
Hän erehtyy; hurskas vaimo ei lausu ainoatakaan moitteen sanaa;
kyyneleitään hän ei kuitenkaan voi pidättää.
-- Hoitakaa hyvin ukkoraukkaani, sanoo hän; te olette reipas ja
karaistunut mies; hänen tottumuksensa ja elämäntapansa ovat aivan
toiset; hän kaipaa alati ystävällistä kättä, joka huolehtii hänen
pienimmistäkin tarpeistaan. -- Mutta jospa hän sairastuisi, enkä minä
olisi silloin hänen luonaan!
Matkailija hämmästyy; sitä hän ei ollut ajatellut. Hän on kuitenkin,
itsekkäistä tavoistaan huolimatta, pohjaltaan hyvä ihminen. Hän huomaa
että hyvä rouva on oikeassa. Maalaisherra astuu kimpsuineen huoneeseen
lähtövalmiina ja tavotellen sitä mahtiääntä, joka sopii talon
isännälle. Se ei ota oikein onnistuakseen kelpo miehellemme; mutta hän
ei tapaa mitään vastarintaa. Vaan nytpä alkaa matkailija kuvata toisin
värein levotonta elämäänsä. Hän oli kerran maannut pahoin sairaana
kurjassa ravintolassa; palkatut kädet häntä hoitivat, välinpitämättömät
katseet odottivat hänen loppunsa lähestymistä. Silloin hän käsitti
kodin arvon, sen onnen, mitä tuottaa hellä oman armaan käsi, joka
jäähdyttää kuuman otsan polttoa, uskollinen sydän, joka jakaa surut ja
ilot... Enempää ei tarvita; maalaisherramme kiireellinen päätös horjuu,
hän jää kotiin, ja vielä enemmänkin: levoton ystäväkin jää heille; hän
on jo kyllikseen kiertänyt maailmaa ja elänyt ainoastaan itseään
varten; hän haluaa viettää lopun elämänsä rauhassa, omistaen runsaan
kokemuksensa noiden hyvien ihmisten onnen kartuttamiseksi.
-- Madame -- sanoo hän mielentilansa osotukseksi -- _rappelez votre
chat!_ -- kutsukaa kissanne sisään!
Näin kappale loppuu.
Näytelmä on yksinäytöksinen komedia, nimeltä _Le village_,
»Kylä», tekijä Octave Feuillet. Aihe on, kuten näet, kaikkein
yksinkertaisimpia, ja kuitenkin on se käsitelty sellaisella
hienoudella, huumorilla, hyväntahtoisuudella ja ihmistuntemuksella,
että se sekä liikuttaa että miellyttää. Kappaleen neljää henkilöosaa
näyttelivät mestarillisesti Samson, Regnier, mademoiselle Nathalie ja
madame Joassin Théâtre Françaissa. Se herätti joka kerta sekä naurua
että kyyneleitä, ja sillä oli -- kunnia terveen maun -- loistava
menestys.
Vielä muuan näyte samasta teaatterista. Valitsen siksi _La joie fait
peur_, »Ilo pelottaa», jonka tekijä on nerokas, liian aikaisin
kuollut madame Emile de Girardin.
Muuan perhe on vaipunut syvään suruun. Ainoa poika, toivehikas nuori
upseeri, on hiljattain kaatunut taistelussa. Hän jättää jälkeensä
äidin, jonka ylpeys hän on ollut, rakastavan sisaren, lohduttamattoman
morsiamen ja vanhan uskollisen palvelijan, joka on häntä muinoin
kantanut käsivarsillaan. Kaikki nämät neljä ovat vakuutetut, että he
hänessä ovat kadottaneet kaiken maallisen ilonsa; ainoastaan vanha
palvelija koettaa, vaikka itse murtuneena, ylläpitää muitten rohkeutta.
Ja se hänelle onnistuukin siinä määrässä, että molemmat tytöt hakevat
uskonnon lohdutusta. Äiti yksin ei sitä voi; hänen surunsa on liian
katkera; ylenpalttisessa tuskassaan hän syyttää itse kaitselmusta.
Kuitenkin sovittaa onnellinen kohtalo asian niin, että nuori upseeri ei
olekkaan kuollut; hän on ainoastaan pahasti haavotettuna joutunut
vankeuteen ja palaa nyt, tervehdyttyään ja vapaaksi päästyään, lomalle
omaistensa luo. Ja nyt seuraa yllätysten sarja, kohtauksia niin hienoja
ja todellisia kuin ainoastaan nerokas ja hienotunteinen nainen on
voinut kuvata. Nuoren miehen kotiintullessa on portti suljettu, hän
kiipee tutusta ikkunasta omaan huoneeseensa ja yllättää kuin kuusta
pudonneena vanhan uskollisen palvelijan. Onneksi että näin sattui; hän
yksin voi kestää tuon ilon valmistumatta. Hän itkee, hän nauraa,
käyttäytyy kuin mielipuoli; mutta pian hän saa muuta ajattelemista.
Sisar tulee; veli piilotetaan; vanhus panee liikkeelle kaiken
kekseliäisyytensä, kiemuroi ja juonittelee niin, että tyttö pitää häntä
hulluna; vihdoin hän aavistaa jotain salaisuutta, vetäsee oven auki ja
lankee veljensä syliin. Uusia ylenpalttisia ilonpurkauksia. Sen jälkeen
nuo kolme lyöttäytyvät yhteen valmistaakseen morsianta, mutta tämän
yllätyksen asettaa tekijätär hienotunteisesti näyttämön ulkopuolelle.
Vihdoin neuvottelevat kaikki neljä keskenään valmistaakseen äitiä.
Edellinen on ollut leikkiä tämän rinnalla, sillä ilo uhkaa suorastaan
tappaa hänet.
Nämä kohtaukset ovat erinomaisesti suunnitellut ja esitetyt. Mikä
hyväntahtoisten juttujen paljous kiedotaankaan äitiraukan ympärille
saattaakseen ensin toivon kipinän tuikkimaan ja sitten vähitellen
kirkastaakseen toivon varmuudeksi! Mutta sellaisia tunteita ei voi
milloinkaan herättää ja paisuttaa matemaattisten asteiden mukaan.
Äidinsydän tekee kaikki laskut tyhjiksi. Liittoutuneet huomaavat
kauhistuksekseen että äiti, tarkkasilmäinen kuten vain äiti
saattaa olla, oivaltaa heidän salaisuutensa ennemmin kuin on laskettu,
ja he koettavat nyt parantaa asiataan uusilla jutuilla, joiden
tarkotus on riistää häneltä ennenaikainen varmuus. Mikä tunteiden
ristiaallokko sekaantuneena toimeensa kykenemättömien valehtelijoiden
koomillisuuteen! Tyhjiksi raukeevat kuitenkin nämät viattomat juonet;
äiti ei laske mahdollisuuksia myötä eikä vastaan; hän päättää sisäisen
vakaumuksensa mukaan, ehdottomasti, välittömästi, ja hän erehtyy siinä
harvoin. Niin käy nytkin; tätä äitiä _ei voi_ kukaan pettää; hän
repii kiihtyvällä innolla rikki sen verukkeiden verkon, joka on hänen
ympärilleen kudottu, keksii poikansa ja vaipuu pyörtyneenä hänen
syliinsä.
Ratkaisu suoriutuu kuitenkin onnellisesti; ilon vaara on ohi, ja nyt se
antaa äidille uutta elämää. Kaikki käy hyvin. Mutta paras ja kauniin
tulee viimeksi. Tämä sama äiti, joka surunsa kukkuroillaan ollessa on
rohjennut syyttää kaitselmusta, hän taipuu nyt, onnensa huipulla,
Jumalan voimakkaan käden edessä, katuvaisena, nöyränä, miltei
menehtyneenä hänen rajattoman armonsa tunnossa.
Uudistan vieläkin, Betty: _sellainen_ voi teaatteri myöskin olla.
Olen tahallani valinnut nämät kuvaukset paremmin sydämen kuin toiminnan
maailmasta, koska ne ovat niin yksinkertaisia, että miltei lapsi voi ne
käsittää. On myönnettävä että sellaiset taulut jalostavat ja
sivistävät, että ne laskeutuvat miellyttävänä kasteena elämän
polttavaan taisteluun, palauttaen ihmisiä yksinkertaisimpaan,
puhtaimpaan elämänonnen muotoon: perheonneen. Emme voi myöskään sanoa
että nämä taulut kiinnittäisivät ajatuksemme maalliseen elämään niin,
ettei niiden läpi pilkistäisi mitään korkeampaa, mitään ikuista.
Päinvastoin: niiden läpi käy samalla huokaus tämän elämän pettävästä
levosta ja niistä kohoo aina korkeutta kohti viittaava käsi. Kauvemmas
ei teaatteri voi mennä, sillä jos se sen tekee, niin se käy omia
rajojaan ulommaksi.
Ne, jotka meidän keskuudessamme täällä pohjolassa kieltävät
teaatterilta kaiken arvon ja oikeutuksen, ne tekevät niin sen vuoksi,
että tuntevat teaatteria ainoastaan kuulopuheiden mukaan taikka ovat
oppineet tuntemaan ainoastaan sen huonoja puolia. He eivät ajattele,
että juuri korkeimmat ja ylevimmät inhimilliset laitokset ovat
suurimmille kiusauksille alttiita, niin että jos teaatteri on paljo
rikkonut -- ja niin se on epäilemättä tehnytkin -- niin se johtuu
oikeastaan siitä, että sen tehtävä on niin ylevä ja vaikea, että se
ikäänkuin yhtaikaa sulkee piiriinsä koko ihmiselämän lihoineen ja
verineen, syntineen ja puutteineen, saappaineen ja kannuksineen,
taiteen puitteisiin katsojain silmäin eteen. Lisäksi tulee että
teaatteri enemmän kuin mikään muu taidelaji on riippuvainen monesta
yhdistetystä voimasta, ja jos jokukaan niistä on vaillinainen ja
virheellinen, on kokonaisvaikutuskin kiero ja puutteellinen. Aihe
täytyy olla hyvin valittu ja käsitelty, juoni taitavasti sommiteltu,
näytteleminen kauttaaltaan eheätä, näyttämöllepano moitteetonta,
näyttelijät sellaisia, että heidän elämänsä näyttämön ulkopuolella ei
häiritse vaikutusta näyttämöllä; ja teaatterissa täytyy kaiken
kaikkineen vallita raitis, jalo ja kansallinen henki. Vihdoin täytyy
sillä olla yleisö, joka käsittää ja kannattaa hyvää, ja arvostelu, joka
hillitsee ja tuomitsee näyttämöllä esiintyvää pahaa. Ja kun ajattelemme
miten harva näistä välttämättömistä ehdoista vielä on voitu täyttää
meillä pohjolassa, niin voimme todella sanoa että meillä ei vielä ole
ollut teaatteria, joka olisi sitä nimeä ansainnut, joten siis kaikki
sitä laitosta koskeva tuomitseminen, joka meillä on kantanut teaatterin
nimeä, ei ole kohdannut itse teaatteria, vaan ainoastaan sen
varjokuvaa. Sellaiset tuomitsemiset ovat minusta aivan samaa, kuin jos
lappalaiset tahtoisivat nostaa huudon metsän rappeutumisesta ja
kelvottomuudesta sentähden, että heillä on silmäinsä edessä ainoastaan
käpristyneitä vaivaiskoivuja.
Mutta sentähden on myöskin ylen tärkeätä saada teaatteri ja siihen
kuuluva kirjallisuus näyttämötaiteen nimeä vastaavaksi. Mitkään muut
yritykset vastustajien vaijentamiseksi eivät onnistu. Saattaa kuitenkin
olla useita sellaisiakin, jotka eivät milloinkaan ota uskoakseen että
näyttämö on muuta kuin komedianttien temmellyspaikka. Sellaisia
vihollisia on teaatterilla kaikissa maissa, ja siellä, missä ollaan
johdonmukaisia, tuomitsevat he samalla urheasti sekä taiteen että
tieteenkin. Mutta meidän teaatteripöpöillämme ei ole kylliksi otsaa
viskatakseen tuota tuomiota inhimillisen älyn kasvoja vasten, ja
sentähden he kaikkein suosiollisimmin jättävät rauhaan enimmät tähän
alaan kuuluvat pyrkimykset, ainoastaan teaatteri on heille »ein
Gräuel». Ikäänkuin he voisivat tuomita teaatteria tuomitsematta samalla
runoutta, ja niinkuin he voisivat tuomita runoutta tuomitsematta
taidetta, ja niinkuin he voisivat tuomita taidetta tuomitsematta
tiedettä. Tähän he taasen väittävät että kaikki riippuu siitä, minkä
hengen lapsia toinen tai toinen on, ja siinä he ovat aivan oikeassa.
Mutta se ei ole mikään uusi ajatus, sillä se on itse taiteenkin ehto,
ja taiteen syyksi voidaan yhtä vähän lukea kaikenlaisten rikkaruohojen
versomista sen nimessä, kuin esimerkiksi tieteen syyksi alkemiaa,
kiromantiaa ja muuta semmoista, jotka pukeutuvat sen oppineisiin
varusteisiin. Voi olla eri mieliä mikä olisi paras tapa luoda meille
hyvä kotimainen teaatteri, mutta siitä meidän pitäisi olla
yksimielisiä, että se ei käy päinsä ilman koulua ja keskustaa
pääkaupungissa ja ilman vakinaista näyttelijäkuntaa, joka vähitellen
muodostuu hyvistä kotimaisista aineksista. Jos taasen tästä ollaan
yksimielisiä, niin on kai luonnollista että valtio ja yksityiset
tavalla tai toisella raivaavat tietä tuollaisille harrastuksille.
»Tulemme aivan hyvin aikaan ilman teaatteria!» -- Totta sekin. Tulemme
myöskin aikaan ilman tauluja, ilman kirjoja, jopa kuumimpana kesäaikana
ilman vaatteitakin. Mutta sivistys tuo mukanaan lisääntyneitä tarpeita,
ja se kulttuuri-aste, joka iloitsee tarpeitten vähyydestä, on
epäilemättä ihmissyöjäin kannalla.
»Meidän pitää kohdistaa voimamme tärkeämpiin tehtäviin!» --
Kieltämättä. Mutta kun keväällä sataa, niin onhan ihmeellistä etteivät
kukat ja ruohot odota metsää, joka kuitenkin on niin paljoa suurempi ja
tärkeämpi, vaan kaikilla on se ylpeä vaatimus, että tahtovat yhtaikaa
puhjeta maaemon sylistä.
»Ja mitä me hyödymme komedioista ja komedianteista?» -- Mitä me
hyödymme lauluista ja tauluista, marmorikuvista ja kielisoittimista,
hyvistä esikuvista, pahan rankaisemisesta, viisauden neuvoista,
mielettömistä harha-askeleista, kauneudesta joka viehättää, ylevyydestä
joka liikuttaa, kokemuksen varotuksista, onnen elähdyttävästä näystä,
onnettomuuden säälimisestä, narrimaisuuden ilkkumisesta, iloisuuden
sukkeluuksista, suuruuden ihailemisesta, alhaisuuden halveksimisesta,
isänmaanrakkaudesta, jopa rakkaudentunteesta hyvettä, totuutta,
oikeutta, kunniaa ja ihmisyyttä kohtaan? Mitäkö hyödymme? sanot sinä.
Niin emmehän voi niitä syödä, emmekä juoda, emmekä niihin pukeutua,
emme käydä niillä kauppaa, emmekä kaivaa niillä ojia, emme sytyttää
niillä tulta, emmekä ladata kanuunoita, emme laittaa niistä
papiljotteja (tukankieruttimia) emmekä tehdä niillä mitään muutakaan
oikein nähtävästi ja tuntuvasti hyödyllistä. Ja kuitenkin rakastamme
näitäkin tunteita ja opetuksia, joita emme voi puntarilla punnita, ja
niistä on meille semmoista hyötyä, jota eivät mitkään numerot voi
osottaa, ja ne lämmittävät sydäntämme enemmän kuin koivun tai männyn
lämpö. Mitä me niistä hyödymme? Opimme niiden kautta kaksin verroin
elämään, kärsimään, iloitsemaan ja rakastamaan, koska ne kohottavat
eteemme muita, jotka ovat eläneet, kärsineet, iloinneet ja rakastaneet
niinkuin mekin, ja koska sellainen näky irrottaa meidät ahtaasta
itsekkyydestämme ja siirtää meidät mielikuvituksen ja näkemyksen
voimalla ulkopuolellamme olevaan ihmiskuntaan. Jos välttämättä tahdot
teaatterista hyötyä, niin tyydy tähän, mutta jos tahdot ainoastaan
iloa, niinkuin iloitsemme hyvästä ja kauniista, niin etsi sitä
sydämestäsi -- sillä siellä on sen sija.