Pariisissa näytteli vuonna 1856 kuusitoista teaatteria joka päivä ja
kaksi oopperaa, nimittäin suuri ja italialainen, kolmasti viikossa.
Näistä kahdeksastatoista esitti neljä, nimittäin kaksi viimemainittua,
Opera Comique ja Théâtre Lyrique yksinomaan musiikkikappaleita; pelkkiä
näytelmiä esitti ainoastaan yksi, nimittäin Porte Saint Martin, jonne
kaikki helläsydämiset menevät kyyneleitä vuodattamaan. Théâtre
Français, Odéon, Gymnase, Ambigu-Comique vuorottelevat kumpaistakin
lajia, esittäen kuitenkin mieluummin hienompia huvinäytelmiä;
Vaudevillessä ei pidä aina odottaa kupletteja ja Gaité huvitti
kuukausmääriä yleisöä esittämällä rosvoja ja murhaajia. Théâtre
Imperial eli pitkät ajat Napoleon I:sen haamulla ja on nyt antautunut
etupäässä porvarillisten näytelmien esittämiseen. Pieni-teaatteri
Palais Royalissa esittää enimmäkseen ilvenäytelmiä; Folies nouvellesia
pidetään paraimpana pantomiimien esittäjänä; Folies dramatiques,
Delassemens comiques ja monet muut, jotka syntyvät toisena vuotena ja
katoovat toisena, aina Funambulesiin saakka, jossa yleisön muodostaa
katupojat ja työmiehet, ovat kansanteaattereita. Théâtre Luxembourg
esittää kaikenlaisia pikkukappaleita. Kaunoratsastajilla ja
ilveilijöillä on omat näyttämönsä ja sitä paitsi on Pariisin
ympäristössä vilisemällä pikku teaattereita.
Teaatteri muuttuu täten, esittämällä joka päivä kuvaelmiaan suuren
kaupungin kaikissa kolkissa, jonkunlaiseksi tarpeeksi, sen
jokapäiväiseen leipään kuuluvaksi. Etelän vilkkaampi mielikuvitus ja
sen meikäläisistä niin suuresti poikkeavat kotitavat, selittävät
osaltaan tuota meille käsittämätöntä seikkaa, että köyhä työmies tai
vielä köyhempi ompelijatar saattaa nähdä nälkää ja ahertaa otsansa
hiessä ainoastaan voidakseen sunnuntai-illaksi hankkia itselleen
teaatteripiletin. Paraimmallakaan pariisilaisella ei ole mitään
_kotia_ siinä merkityksessä, kuin me sen käsitämme; ei hänen
kielessäänkään ole sitä varten muuta käsitettä kuin tuo väritön _chez
soi_, taikka vielä laimeampi _au logis_. Se on epäilemättä
onnettomuus, johon kasvatus on monessa suhteessa syypää, sillä useimmat
lapset kasvatetaan seitsemännestä ikävuodestaan asti perheen
ulkopuolella; mutta se antaa teaatterille erikoisen yhteiskunnallisen
merkityksen sen lisäksi, minkä se voi milloinkaan saavuttaa meillä
pohjolassa. Se laji kotia, josta pariisilainen ennen niin suuresti
ylpeili, sivistyneen salongin sukkela seurapiiri, se on, mikäli
kerrotaan, nykyään ainoastaan entisyytensä varjo. Klubit ovat nielleet
monia; teaatteri on niellyt heidät kaikki. Sinne mennään nykyään
ystäviään tapaamaan ja sinne on usein siirtynyt sukkeluus ja hieno
seurustelukin.
Etelämainen yleisö näyttelee itse mukana tavalla, joka on meille outoa.
Pieninkin hetkellinen tyytyväisyyden tai tyytymättömyyden tunne
päästetään heti ilmoille; sitä ei haudata, niinkuin meillä,
äänettömyyteen tai sellaisiin käsien paukutuksiin, joihin suuri joukko
tottumuksesta yhtyy. Pieninkin näyttelemisen vivahdus huomataan
paikalla; näyttelijällä on edessään ilmielävä arvostelu sana sanalta,
askel askeleelta; se elähyttää hänen näyttelemistään ja pakottaa hänen
tutkimaan pienimmätkin liikkeensä. Hänestä voi tulla yleisön
silmänpalvelija, mutta ei koskaan velttoa osansa läpilaahustajaa.
Yleisö kasvattaa näyttelijää ja näyttelijä yleisöä; molemmat voivat
erehtyä, mutta molempien vuorovaikutus on näyttämölle tarpeellinen.
Missään emme näe yleisön näyttelevän mukana niin hullunkurisesti kuin
Funambulesissa. Se olisi harmillista, ellei se olisi samalla niin
hauskaa. Kuvittele mielessäsi esimerkiksi kaksi aitioriviä
poikaveitikoita täynnä. Vaikeneminen on heille tuiki mahdotonta, ja kun
he saavat pitkät päivät kiistellä keskenään, niin kiistelevät he nyt
vaihtelun vuoksi näyttämöllä liikkuvien kanssa. -- _V'là
monsieur!_ huutavat he epätoivoiselle rakastajalle, älkää olko
millännekään, kyllä tyttö teistä pitää, siellä hän seisoo teitä
vaanimassa kulissien takana. -- Ensimäinen rakastajatar esiintyy, ja
vaikea olisi kenenkään sanoa häntä kaunottareksi. -- _Tiens,
madame!_ huutavat pojat, näytätte liian surkealta, kas tässä vähän
virkistystä! -- ja samassa he näpsäyttävät tottuneella kädellä jonkun
kirsikansydämen vanhahkon donnan nenälle. Vincennenmetsästäjäin jälkeen
ovat Pariisin katupojat Ranskan paraimmat ampujat. Mutta rakastaja ei
häiriinny, donna ei hätäänny; toisinaan sattuu että kokonaisia
kirsikoita ja appelsiininkuoria satelee näyttämölle; se ei tee mitään,
kappale sujuu siltä yhtä hyvin. Harlekin tekee kuperkeikkansa, Pierrot
virnistelee; aitioissa halutaan olla jalomielisiä, heitetään
Colombinelle kokonainen apelsiini; hän ottaa sen ilmasta kopiksi,
kuorii sen tuossa tuokiossa ja syö heti paikalla kiitollisuutensa
osotteeksi -- yleisö paukuttaa käsiään.
Harlekin-pantomiimit ovat joka paikassa samanlaisia; ainoa erotus on
koneistossa, joka muutamissa teaattereissa on niin pitkälle kehittynyt,
että yleisöä huvitetaan kaikellaisilla silmänkääntäjätempuilla.
Kappaleista, jotka siihen aikaan olivat suosittuja kansanteaattereissa
ja joita esitettiin yhtä mittaa useampia kuukausia, muistan pari:
»Venus Antiphros myllyssä» ja »Mandrinin seikkailut». Venus on sopinut
kohdatakseen Adonista myllyssä ja ottanut myllärin vaimon muodon, tämä
kun on matkalla kaupungissa. Mutta Adonis viipyy ja sen sijaan tulee
mylläri kotiin ja käskee jumalattaren keittämään hänelle ruokaa ja
vetämään saappaat hänen jaloistaan. Olympon korkea asukas kieltäytyy,
mutta mylläri tarttuu keppiin; syntyy olympolaista ylpeyttä
nöyryyttäviä kohtauksia toinen toisensa jälkeen. Vihdoin tulee myllärin
oikea vaimo kotiin, ja nyt sattuu joukko mitä koomillisimpia
kohtauksia, kunnes jumalatar lopulta epätoivoisena karkaa ikkunasta
ulos. -- Mandrin oli kuuluisa ryöväri Ardennien metsässä viime
vuosisadan loppupuolella. Kappale on todellinen koulupoikakappale,
seikkailu seikkailun jälkeen, pistoolinlaukauksia, aaveita, maanalaisia
käytäviä, ainakin puolitusinaa murhia; mutta viattomuus tietysti
lopulta saa voiton ja kappale päättyy ryövärin mestauksella. Kansan
suuri joukko on kaikkialla vain suuria lapsia.
Tämänlaatuiset kappaleet kuuluvat kurjaan kirjallisuuteen; ne
villitsevät sen sijaan että jalostaisivat. Samaan luokkaan saattaa lukea
joukon kevytmielistä romua, jota pariisilaisteaatterit, suuret ja
pienet, aika ajoin esittävät, _Dame aux camélias_ ja _Demi-monde_
kappaleista aina sellaisiin päiväperhosiin kuin _Amours impies_ ja muut
samankaltaiset. Teaatteri on heijastuspeili: luonnollista on että se
heijastaa ympäristönsä tapojen löyhyyttäkin; sen suuri valta on
turmioksi silloin, kun se, sen sijaan että ruoskisi tapainturmelusta,
ympäröi sen loistavalla hohteella, peittäen paheet ruusuisella hunnulla.
Onneksi sentään seuraa pakostakin muutos parempaan päin, tarkkanäköinen
arvostelu valmistaa sen lähenemistä, ja vaikka onkin turhaa koettaa
puhdistaa teaatteria kaikesta rikkaruohosta niin kauvan, kuin elämä sen
ympärillä ei ole siitä vapaa, niin voimme siitä kuitenkin toivoa
parhainta mitä itse elämästäkin toivomme, nimittäin että hyvän voima on
pimeyden valtaa suurempi.
Mitä kevytmielisyyteen tulee, täytyy minun sen suhteen tehdä
vastalause. Kevytmielisyys on siinä määrässä Ranskan kansan
perusominaisuuksia, että se tuntuu heidän mielestään jokapäiväiseltä
asialta, sopimattomalta se tuntuu ainoastaan esiintyessään tavallista
julkeampana ja karkeampana. Siitä johtuu että monet asiat, jotka
pohjoismaisella näyttämöllä olisivat suorastaan sopimattomia, soluvat
ranskalaisella näyttämöllä huomaamatta, synnyttäen vain hetkellistä
naurua ja kadoten seuraavana hetkenä unhotukseen. Ranskalaisella ja
ranskattarella on myötäsyntynyt erikoistaito lausua eräitä asioita
siten, että kärki jää jälelle, mutta sen myrkyllisyys häviää, jopa niin
että itse siveellinen tunnekin tulee sovitetuksi leikkipuheella,
sukkeluudella ja miellyttäväisyydellä. Selvempää esimerkkiä nähtänee
harvoin kuin Molièren »Amphitryon» Théâtre Françaissa. Tämä sukkela,
mutta sangen kevytkenkäinen kappale käsittelee Jupiterin rakkausjuttuja
Amphitryonin puolison Alcmeneen kanssa, jonka luona Olympon hallitsija
tekee käyntejä puettuna hänen herransa ja miehensä muotoon, ja josta
sittemmin tulee Herkuleen äiti. Kappaletta pidetään alkuperäisesti
hienona satiirina Ludvig XIV:n rakkausseikkailuista. Jokaisella muulla
näyttämöllä kuin ranskalaisella olisi tuo kappale suorastaan mahdoton.
Totuudenmukaisesti tahdon lisätä että koristetut nenäliinat olivat
ahkerasti käytännössä niinä iltoina, jolloin esitettiin Amphitryonia,
ja samoin että arvostelu kiihkeästi moitti kappaleen siveellistä
kantaa. Mutta minä rohkenen kieltää että tuon kappaleen vaikutus olisi
mikään muu tai mikään sen huonompi, kuin naurun herättäminen sen
purevan ivan kautta, jolla kuninkaallinen teaatterikirjailija uskaltaa
kurttiisin muodossa pommittaa kuninkaallisen herransa sulttaanillisia
hassutuksia.
Jos kuitenkin tahdotaan väittää »Amphitryonin» olevan siveellistä
tarkotusta vailla -- enkä minäkään puolestani suinkaan uskalla sitä
taata -- niin ei ainakaan tätä ominaisuutta kiellettäne kahdelta muulta
Molièren kappaleelta. Esitettiin _L'avare_, »Saituri». Provost
näytteli Harpagonin osaa, Provost, joka tuossa kappaleessa on
saavuttanut maailmanmaineen. Koronkiskurit eivät enää meidän aikoinamme
ole samanlaisia kuin kaksisataa vuotta sitten, ne ovat ainakin vähän
muhkeammasti ja taitavammasti naamioidut; mutta saituruus on sama ilmiö
kuin ennenkin ja meidän aikamme saituruus pitäisi valtion
kustannuksella lähettää katselemaan Provostia. Nuori tuhlaaja kääntyy
välittäjän kautta Harpagonin puoleen, ja Harpagon tahtoo nylkeä hänet
putipuhtaaksi. Hän määrää mitä kohtuuttomimpia ehtoja, neljänkymmenen
prosentin koron ja velvottaa lainaajan ottamaan vastaan mitä
korkeimmasta hinnasta vanhaa panttitavaraa, jonka jälkeen Harpagon
suostuu paikalla antamaan puolet kysymyksessä olevasta summasta. Nuori
tuhlaaja suostuu kaikkeen; hänen isänsä on, sanoo välittäjä, vanha
saituri, jonka päivät pian ovat päättyneet. Schen, schen! ajattelee
Harpagon, kaikki on järjestetty; mutta silloin keksitäänkin
että nuori tuhlaaja on hänen oma poikansa! Oi te hyvinvarustetut,
viekkaat ja kekseliäät vanhat juutalaiset kaikista säädyistä ja
uskontunnustuksista, olisittepa nähneet Harpagonin, kun tuo uutinen
kohtaa häntä salamaniskun tavoin! Ja teidän olisi pitänyt nähdä hänet,
kun häneltä oli ryöstetty rahalippaansa -- mielettömänä ja
raivostuneena sormillaan suonenvedontapaisesti haparoivan tyhjää ilmaa
-- teidän täytyisi silloin tunnustaa että teaatterikin voi vaikuttaa
parannussaarnan tavoin, joka tunkeutuu luihin ja ytimiin ja esiintyy
syntiselle unissaankin hirmuisena ja peljättävänä.
Ja te, lahjakkaat, nerokkaat rouvat, neidet ja kirjailija-mamselit, ja
te, kaikenlaatuiset kuuluisat herrat kirjailijat -- suuret kirjailijat,
se on tietty, ainakin itse mielestänne -- teidän olisi pitänyt omistaa
iltahetki Molièren _Femmes savantes_'in (Oppineiden naisien)
katselemiseen Théâtre Françaissa. Myönnän että tämänkin kappaleen värit
ovat jonkun verran vuosisatojen haalistamat, mutta niitä on tarpeeksi
jälellä näyttääkseen teille oppineen ja kirjallisen turhamielisyyden
kaikessa loistossaan ja rakastettavaisuudessaan. Nämä Molièren herrat
ja naiset -- sillä herrat saavat kunnian olla mukana ihailijoina
naisten kirjallisessa akatemiassa -- ovat muodostaneet keskinäisen
toistensa-ylistämisyhtiön ja kiittävät yhtiön puolesta toisiaan mitä
suurimmalla häveliäisyydellä. Mutta valitettavasti on muuan heistä
nimettömänä julaissut erään teoksen ja joku toinen akatemian jäsenistä
sattuu viattomuudessaan arvostelemaan tuota teosta mitättömäksi;
enempää ei tarvita, naamari viskataan pois, ärsytetty turhamielisyys
hypähtää raisuna kaikkien sopivaisuuden aisojen yli, ja tämä ihana
toistensa-ylistämisyhtiö, joka äsken mitä vaatimattomimmalla innolla
korotti toisensa pilviin, lausuu nyt toisilleen yhtä innokkaasti
karkeuksia ja persoonallisia solvauksia -- se »polemikoi» -- ja minusta
on ikävää sanoa, mutta sillä hetkellä näytti todellakin kuin oppineet
sormet olisivat tulleet liian läheiseen tuttavuuteen oppineiden
peruukkien kanssa. _Pulvis et umbra!_ Ei nerokaan, ei ainakaan
itsejulistautunut nero, ole korotettu tavallisten, jokapäiväisten
inhimillisten heikkouksien yläpuolelle.
Suvaitsetko että kerron jotain muutakin »siveysopillista»
Vaudeville-teaatterista. Näemme siellä huvinäytelmän nimeltä _Les
filles de marbre_, Marmoritytöt. Proloogi tapahtuu Ateenassa
Perikleen aikana. Rikas Gorgias on Feidiaalta tilannut Aspasian, Laïsin
ja Phryneen marmoriset veistokuvat. Feidias on työnsä tehnyt, tytöt
ovat ylen kauniita, niin kauniita, että taiteilija, niiden
katselemiseen vaipuneena, ei voikkaan niistä erota, vaan kieltäytyy
luopumasta veistoksistaan. Mutta yhtä ihastunut Gorgias vaatii ne
itselleen omaisuutenaan, ja lopulta kutsutaan paikalle Diogenes riitaa
ratkaisemaan. Diogenes saapuu. »Tyttöjen», sanoo hän, »tulee itse
jollakin merkillä ilmottaa kenen he tahtovat omistajakseen.»
Veistokuvilta kysytään; kas, he nyökäyttävät suostumuksensa --
Gorgiaalle. »Sellaisia ovat tuollaiset marmoritytöt kaikkina aikoina»,
sanoo Diogenes; »he kääntyvät alati houkuttelevaa kullan hohdetta
kohti!»
Nyt alkaa kappale. Muutamaan komeaan puutarhaan Pariisin läheisyydessä
on asettunut seurue nuoria tuhlaajia ja sen lajin hienoja naisia,
jotka, niinkuin V. Hugo heistä sanoo, _qui vendent le doux nom
d'amour_. Samppanja kuohuu, soitto soi; muuan vieraista laulaa erään
polkan _à pièces d'or_, jota nykyään soittavat kaikki Pariisin
positiivit ja jonka katkeran ivallisia kupletteja tahdikkaasti säestää
kultarahojen kilinä laulajan kukkarossa.
-- Mitä Marco rakastaa? Rakastaako hän kevään tuoksuja ja ruusujen
punerrusta ja kesäillan tyyneyttä laaksossa, jolloin karja palaa
laitumelta ja kuu nousee kirkkaana puiden latvojen yli? Ei, ei, ei; se
on ... (kuulemme kultarahain kilisevän kukkarossa).
-- Mitä Marco rakastaa? alkaa hän uudestaan. Rakastaako hän kodin
rauhaa ja puolison rakkautta ja kultakiharaisen lapsen ihanaa ääntä,
lapsen, joka hymyillen kietoo käsivartensa äidin kaulaan? Ei, ei, ei;
se mitä Marco rakastaa, se on ... taasen jatkaa kullan kilinä
katkaistua lausetta.
Vielä kerran laulaa laulaja:
-- Mitä Marco rakastaa? Rakastaako hän hyveen vaatimatonta palkintoa,
vai omantunnon rauhaa, vai kunnian loistetta, vai kuolematonta nimeä,
vai kaikkea sitä, mitä maailman jaloimmat pitävät korkeana ja pyhänä?
Ei, ei, ei; se mitä Marco rakastaa, se on ... ja kaameasti vastaa kulta
kolmannen kerran Marcon rakkaudenkysymykseen.
Rauhaa rakastavat ihmiset, Betty, ne jotka asuvat kaukana harhateistä,
kuten sinä maaseudun rauhassa, ne eivät tunne tämän vastauksen
kammottavaa totuutta. Noiden kultarahojen kilinä, mikä jok'ainoa kerta
sekaantui viehättävään soittoon, kaikui alati korvissani kun kuulin _à
pièces d'or_ polkkaa esitettävän, ja koko kappale oli mestarillisesti
rakennettu samalle teemalle.[17] Marco, jota demoonisella
viehättäväisyydellä esitti madame Fargeuil, on vaarallisin sireeni, mikä
vielä milloinkaan on vienyt nuorukaisen turmioon. Kuplettien ainoa
näkyväinen vaikutus on ylenkatseellinen hymy kaunottaren huulilla. Tulee
sitten nuori maalari nimeltä Rafael, ilosta loistaen; hän on äsken
saanut näyttelyssä korkeimman palkinnon, hänen harvinainen neronsa on
herättänyt yleistä ihailua, hän kohottaa katseensa loistavaa
tulevaisuutta kohti ja tämä ilahuttaa hänen köyhää äitiään, jonka ainoa
toivo ja tuki poikansa on. Rafael raukka, hän ei tunne maailmaa, Marcon
käärmeenkatseet vangitsevat hänet heti ensi silmäyksellä ... »_qu'elle
est gentille_!»...
Kun seurue poistuu, on nainen jo hänen käsivarressaan. Säästän sinulta
kolmen seuraavan näytöksen kuvaamisen kappaleen loppuun saakka, ja
tahdon ainoastaan mainita että tämä lahjakas ja rakastettava
nuorukainen joutuu, niinkuin tuhannet ennen häntä ja tuhannet hänen
jälkeensä, viettelyksen uhriksi. Turhaan häntä varottaa ystävyys;
turhaan virtaavat äidin kyyneleet; turhaan hän koettaa ehkäistä
poikansa lankeemista hyvän, viattoman tytön rakkauden kautta; turhaan
nousee hänen oma jalompi luontonsa demoonien houkutuksia vastaan;
voimattomana vaipuu sivellin joka kerta hänen kädestään; demoonit
voittavat; Marco riemuitsee, kunnes ikävystyy uhriinsa ja jättää hänet,
jolta hän on elämänonnen ryöstänyt, uuden rikkaamman saaliin tähden.
Rafael on muutamissa kuukausissa läpikäynyt kaikki ihastuksen,
mustasukkaisuuden ja epätoivon asteet:
»Der Wahn ist kurz, die Reu ist lang!»
Viimeinen isku hänet musertaa; hän palaa hyvän enkelinsä, äitinsä luo,
päättäen tulla toiseksi ihmiseksi. Mutta liian myöhään; hänen voimansa
ovat murtuneet ja nuorukainen, josta ehkä olisi tullut maansa ja
aikansa ylpeys, vaipuu kuolemaan hukkautuneen elämänsä ja rauenneiden
toiveittensa pirstaleille.
Sellainen on tämä kappale. Ainakin satatuhatta tuon suuren,
kevytmielisen kaupungin asukasta on sen nähnyt, ja harvat ovat menneet
tiehensä saamatta pysyviä vaikutuksia. Ja jos useimpiin nähden onkin
käynyt niin, että »linnut ovat tulleet ja syöneet ne», niin on noiden
vaikutusten kuitenkin monessa täytynyt kantaa hyviäkin hedelmiä. Ja
itse nuo onnettomat, Marcon langenneet siskot todellisessa elämässä --
mahdotonta on ettei johonkin heistä olisi pureutunut Marcon katseen
muisto, kun hän yhdellä ainoalla, puoleksi tukehtuneella huudolla
paljastaa sielunsa sisimmän:
-- Oi tätä elämää, tätä elämää, kuinka sitä vihaankaan!
_Sellainen_ voi teaatteri myöskin olla, Betty. Tahdon vielä
esittää pari paremmanlaatuista katkelmaa sen piiristä.